Skip to main content

Uskovaisten yhteisöt kasvavat

Uskovaisten yhteisöt kasvavat

Saharan eteläpuolisissa maissa uskonto on täyttänyt poliittisen ideologian puutetta. Radikaalit uskonyhteisöt lisäävät siellä suosiotaan.

Teksti Risto Marjomaa

Kun Etelä-Sudanin itsenäinen valtio irtautui Sudanista vuonna 2011, monet pitivät tapahtumaa osoituksena kristinuskon ja islamin yhteensopimattomuudesta. Miljoonat olivat kuolleet verisissä sisällissodissa, jotka olivat repineet Sudania lähes koko maan puoli vuosisataa kestäneen itsenäisyyden ajan. Arabimaat tukivat islamilaiseksi julistautunutta Sudania pohjoisessa, kun taas etelän kapinalliset saivat tukea kristillisiltä lähetysjärjestöiltä, varsinkin yhdysvaltalaisilta helluntailaisilta.

Rauhansopimus ja valtion kahtiajako eivät kuitenkaan lopettaneet sotimista. Pohjoisessa Darfurin ja Kordofanin kapinalliset ovat jatkaneet taisteluaan hallitusta vastaan. Etelä-­Sudanissa uuden valtion johtajat ajautuivat sisällissotaan vain kaksi vuotta itsenäistymisen jälkeen. Näissä sodissa jakolinjoja ei voi enää vetää uskonnon perusteella: nyt muslimit sotivat muslimeja ja kristityt kristittyjä vastaan.

Uskontojen poliittinen merkitys ei synny yksistään esimerkiksi Koraanin tai Raamatun opeista vaan uskontokuntien yhteiskunnallisesta toiminnasta. Näin on myös Saharan eteläpuolisessa Afrikassa.

Maallistuneissa länsimaissa uskonto tulkitaan pääsääntöisesti yksilön henkiseksi yhteydeksi yliluonnolliseen, mutta määritelmä on varsin uusi ja rajallinen. Uskontojen perinteinen tehtävä liittyy yhteisöjä hallitsevien eettisten sääntöjen muovaamiseen ja ylläpitoon. Sekulaarissa lännessä tätä tehtävää hoitavat nykyisin tehokkaammin poliittiset ideologiat. Ne käsittelevät samoja yhteisöllisyyden ja oikeudenmukaisuuden teemoja kuin uskonnot.

Saharan eteläpuolisessa Afrikassa on toisin ja uskontojen yhteiskunnallinen merkitys on edelleen suuri. Erityisesti kristinusko ja islam luovat siellä perustaa laajemmalle yhteisöllisyydelle, paikkaavat heikoksi jäänyttä kansalaisyhteiskuntaa ja osallistuvat voimallisesti myös Saharan eteläpuolisen Afrikan maiden politiikkaan.

Uskonnot tarjoavat kansalaisille yhteisöllisen identiteetin, joka on jäänyt alueen maissa kehittymättä. Samaan uskontokuntaan kuuluvat kristilliset seurakunnat tai muslimien veljeskunnat pitävät keskenään yhtä ja luovat siteitä vastaaviin yhteisöihin myös valtiorajojen yli. Ne osallistuvat yhteiskunnan toimintaan harjoittamalla hyväntekeväisyyttä, järjestämällä koulutusta sekä terveydenhoitoa, joskus jopa ylläpitämällä infrastruktuuria ja taloudellista toimintaa siellä missä valtiolla ei näytä riittävän tähän voimavaroja.

Esimerkiksi islamin suufilaiseen haaraan kuuluva Muridi-veljeskunta hallitsee merkittävää osaa Senegalin tärkeästä maapähkinätuotannosta ja ylläpitää myös julkisen liikenteen palveluja. Kongon demokraattisessa tasavallassa kristinuskoa omalaatuisella tavallaan tulkitsevalla kimbangulaisella kirkolla on miljoonia kannattajia, jotka osallistuvat yhteisönsä toimintaan rahalahjoituksilla ja taksvärkkitöillä.

Uskonnot muuttavat yhteiskunnallisia rakenteita, mutta ne myös itse muuttuvat sopeutuessaan paikallisyhteisön tarpeisiin ja perinteisiin.

Siirtomaa-ajalta periytyvät valtiot koostuvat valtaosin satunnaisesti vedettyjen rajojen sisälle ahdetuista kansoista ja uskonnoista, joilla ei ole yhteistä etnistä tai kulttuurista taustaa. Siksi kansallisvaltioille tarpeellista ideologista perustaa ei ole voinut syntyä. Ete­lä-Afrikan tasavallassa ei ole »eteläafrikkalaista» kansaa eikä Ghanassa »ghanalaista». Etelä-Afrikan zulut ja Ghanan ashantit ovat puolestaan esimerkkejä kansoista vailla valtiota.

Siirtomaahallinnot hyötyivät siitä, että alamaiset pysyivät jaettuina toisilleen vihamielisiin ryhmiin eikä näiden pariin syntynyt kapinallista kansallishenkeä. Tämän takia afrikkalaisvaltioiden on ollut vaikeaa rakentaa myyttiä yhteisestä kansankunnasta senkin jälkeen, kun maat alkoivat itsenäistyä toisen maailmansodan päätyttyä.

Kansallisen identiteetin puuttuessa moderni valtio on jäänyt kansalaisille vieraaksi vallankäyttäjäksi. Valtio ei edusta »meitä», yhteistä kansaa, vaan »heitä», usein jonkin toisen kansan parista nousseiden vallanpitäjien ryhmää. Vaaleissa äänestetään oman kansan ehdokasta, jonka toivotaan puolustavan omaa ryhmää »heitä» vastaan.

Afrikan kielellinen ja kulttuurinen pirstoutuminen on vain pahentunut siirtomaa-ajan päätyttyä, kun miljoonat ihmiset ovat muuttaneet maaseudulta usein jättimäisiksi paisuneiden suurkaupunkien slummeihin. Nyt jo puolet afrikkalaisista asuu kaupungeissa, ja juurettoman kaupunkiväestön parissa ei kansallisen myytin luominen ota onnistuakseen. Siksi kristinusko ja islam ovat onnistuneet täyttämään identiteettityhjiötä luomalla kaupungeissa uutta perhepiirin ylittävää yhteisöllisyyttä.

Moraalista vastuuntuntoa korostavat uskontokunnat kohdistavat sanomansa usein kaikkein köyhimmille ja turvattomimmille, jotka ovat jääneet valtion rakenteiden ulkopuolelle tai joutuneet kärsimään niistä. Slummien asukkaiden ohella heihin voi kuulua syrjittyjen vähemmistöjen edustajia, usein myös naisia, jotka kokevat miesvaltaisen poliittisen järjestelmän ohittavan heidän tarpeensa.

Ilmiö ei ole uusi. Samalla tavoin esimerkiksi katolinen kirkko ajoi yhteiskunnallisia tavoitteita keskiajan Euroopassa. Sekulaareissa länsimaissa syntynyt moderni valtiomalli korostaa kuitenkin valtion suvereenia valtaa yhteiskunnan ylläpitäjänä ja kehittäjänä.

Valtiot valvovat koulutusta, terveydenhuoltoa ja infrastruktuuria ja mieltävät yritykset luoda kilpailevia valtarakenteita helposti uhaksi yhtenäisyydelleen.

Uskonnot muuttavat yhteiskunnallisia rakenteita, mutta ne myös itse muuttuvat sopeutuessaan paikallisyhteisön tarpeisiin ja perinteisiin. Osa afrikkalaisista kirkoista hyväksyy moniavioisuuden ja tarjoaa suojaa perinteiseltä afrikkalaiselta noituudelta siunausten avulla.

Länsi-Afrikan muslimien parissa ovat pieneen nahkapussiin pakatut Koraanin katkelmat suosittuja talismaaneja, vaikka usko niiden voimaan ei kuulukaan islamin valtavirtaan. Jopa sanomansa universaalista totuudesta tiukasti kiinni pitävän katolisen kirkon piiristä on noussut Afrikassa niin kutsuttuja karismaattisia liikkeitä, jotka hyväksyvät loitsut ja kielilläpuhumisen. Paikallisiin oloihin sopeutuminen on pirstonut afrikkalaisen islamin ja kristinuskon lukemattomiin oppisuuntiin, joiden sisältö voi erota jyrkästikin valtavirrasta. Yksistään Etelä-Afrikan tasavallassa on tuhansia paikallisia uskontokuntia, joista useimmilla on vain pieni joukko kannattajia.

Toisilla, kuten nigerialaisella Kristuksen apostolisella kirkolla, on miljoonia tukijoita ympäri maailmaa. Muslimien parissa vastaavaa joustavuutta on perinteisesti löytynyt suufi-veljeskunnista, jotka ovat syntyneet karismaattisen opettajan omien uskontulkintojen ympärille.

Vedotakseen uusiin yleisöihin uskonnolliset johtajat korostavat mielellään taistelevansa yhteiskunnan korruptiota ja moraalittomuutta vastaan, mikä voi lisätä vallankäyttäjien epäluuloja heitä kohtaan. Jos valtio ja uskonnollinen liike joutuvat kahnaukseen keskenään, voiko valtio luottaa liikkeeseen kuuluvien kansalaisten uskollisuuteen? Vallanpitäjien nihkeä suhtautuminen uskonnollisiin liikkeisiin juontaa sekin jo siirtomaa-ajalle ja on toisinaan johtanut väkivaltaisiin vastatoimiin.

Saharan eteläpuolisen Afrikan poliittinen pirstoutuneisuus asettaa mantereen ulkopuoliset avustajat hankalaan asemaan.

Tällainen epävarmuuden tila on luonut Afrikassa kasvualustaa helluntailaisuudelle, jonka opetuksiin esimerkiksi edellä mainittu nigerialainen Kristuksen apostolinen kirkko perustuu. Viime vuosisadan alussa alkunsa saanut helluntailaisuus on kotimaassaan Yhdysvalloissa tottunut kamppailemaan valtaväestöstä eroavan yhteisöllisyytensä puolesta. Sillä on myös varallisuutta ja vaikutusvaltaa, joilla se voi tukea afrikkalaisten sisarjärjestöjensä poliittista toimintaa.

Helluntailaisten toiminta on nykyään laajinta juuri Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, ja erityisesti Itä-Afrikassa, jossa hallinnot ovatkin osin helluntailaisten painostuksesta pyrkineet muun muassa tiukentamaan lakeja syntisenä pidettyä homoseksuaalisuutta vastaan.

Muslimien parissa suufi-veljeskunnat ovat harjoittaneet yhteiskunnallista toimintaa sukupolvien ajan Länsi-Afrikan Senegalista aina itäiseen Afrikkaan ulottuvalla vyöhykkeellä. Viime vuosikymmeninä veljeskuntien kilpailijoiksi, toisinaan vihollisiksi, on ilmaantunut radikaalimpia islamilaisia järjestöjä. Helluntailiikkeiden tavoin ne kasvattavat vaikutusvaltaansa ulkopuolisen rahoituksen turvin rakentamalla moskeijoita, kouluja ja sairaaloita sekä harjoittamalla hyväntekeväisyyttä.

Islamilaiset järjestöt saavat avokätistä tukea Arabian niemimaan öljyrikkailta valtioilta sekä yksityisiltä lahjoittajilta, jotka noudattavat uskonnollista velvoitettaan jakaa osa omaisuudestaan almuina uskovaisten hyväksi. Erityisesti islamin sunnalaiseen haaraan kuuluva wahhabilainen uskontulkinta, joka vallitsee Saudi-Arabiassa, on ulottanut rahoittajien avulla vaikutusvaltaansa kauas islamilaisen maailman rajoille.

Samalla paine perinteisiä suufi-veljeskuntia kohtaan on kasvanut, sillä radikaalin islamintulkinnan mukaan yksilöllinen suufilainen mystiikka rikkoo jumalan silmissä uskovaisten tasa-arvoisuuden periaatetta. Suufipyhätöistä onkin tullut Somaliassa ja muissa väkivallan repimissä maissa islamistiterroristien suosikkikohteita.

Saharan eteläpuolisen Afrikan islamilaiset järjestöt haalivat kannattajia kristillisten kirkkokuntien tavoin hyväntekeväisyyden, koulutuksen ja terveydenhuollon avulla. Vallankäyttäjät ovat pyrkineet tukahduttamaan radikaalien muslimijärjestöjen toiminnan 2000-luvulla leimaamalla ne terroristisiksi – keinoa ei voida samalla tavoin hyödyntää kristillisiä yhteisöjä vastaan. Näin muslimijärjestöihin on voitu kohdistaa väkivaltaisia vastatoimia ilman merkittävää kansainvälisen tuomion uhkaa. Vastareaktiona osa radikaaleista islamisteista on kiihdyttänyt omaa väkivallan käyttöään.

Väkivaltaisten islamilaisten järjestöjen määrän kasvaessa ne ovat alkaneet hyötyä toisistaan verkostoitumalla. Se on houkutellut muitakin muslimialueilla toimivia aseellisia järjestöjä julistautumaan islamistisiksi ja hakemaan tukea sekä arvovaltaa osana al-Qaidan ja Isisin terroristiverkostoja. Islamisteiksi on näin leimautunut myös järjestöjä, kuten Malissa toimivat tuaregikapinalliset, joiden alkuperäinen tavoite oli perustaa oma kansallisvaltio.

Kristittyjen järjestöjen parissa vastaavaa kehitystä ei ole tapahtunut. Ugandasta lähtöisin oleva Herran vastarinta-armeija LRA on julistanut omaa kristillistä näkemystään 1980-luvulta asti, mutta sen ainoa merkittävä tukija oli pitkään Sudanin islamilainen hallitus. Etelä-Sudanin kapinalliset korostivat ajoittain kristillisyyttään taistelussa Sudanin hallitusta vastaan, mutta saivat tyytyä vähäiseen rahalliseen ja poliittiseen tukeen joiltain kristityiltä lähetysjärjestöiltä.

Saharan eteläpuolisen Afrikan poliittinen pirstoutuneisuus asettaa mantereen ulkopuoliset avustajat hankalaan asemaan. Useimpia alueen valtioita hallitaan yhä siirtomaa-ajalta periytyvällä mallilla, jossa valta keskittyy pienelle eliitille. Itsenäistymisen jälkeen siirtomaaherrojen tilalle nousivat paikalliset vallankäyttäjät, jotka ovat kahmineet kansallisvarallisuutta itselleen kleptokratiaksi eli varkaiden vallaksi kutsutussa järjestelmässä.

Siinä suuri osa valtion tuloista keskitetään hallitsijalle, joka jakaa sitä lähimmille kannattajilleen. Raha kulkee virallisen valtakoneiston ohitse, ja korruptio syö suuren osan yhteiskunnan toimintaan tarkoitetuista varoista.

Niissä maissa, joissa kleptokratia vallitsee, voivat uskonnolliset järjestöt olla valtiota luotettavampi kumppani avustustoiminnan ulkopuolisille rahoittajille. Järjestöt kykenevät usein toimittamaan tehokkaasti apua sitä tarvitseville, koska niiden oma toiminta perustuu pitkälti yhteiskunnalliseen hyväntekeväisyyteen.

Samalla järjestöjen vaikutusvalta kansalaisten silmissä kuitenkin kasvaa, minkä valtiovalta saattaa kokea uhaksi. Ulkopuolinen rahoittaja voi näin päätyä sisäpoliittisen valtataistelun osapuoleksi ja pahimmassa tapauksessa horjuttaa jo ennestään hauraan yhteiskunnan rakenteita. Sosiaalinen avustustyö Afrikan köyhissä maissa on keskeinen poliittisen vaikutusvallan keino, mikä ulkopuolisten avunantajien on hyvä tiedostaa.  

Kirjoittaja on historian yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.