Suomi vie aseita rauhan sijasta

Vuosi sitten keskustelin jemeniläisen ihmisoikeusjärjestön Mwatanan puheenjohtajan Radhya al Mutawaken kanssa kansainvälisen asekauppasopimuksen osapuolikokouksessa Genevessä. Kerroin hänelle, kuinka edustamani järjestö toimii sen puolesta, että Suomi ei veisi aseita Jemenin sodan osa­puolille.

Radhya katsoi minua hämmästyneenä. Hänelle oli kerrottu, ettei Suomi ole myynyt aseita Jemenissä sotiville maille. Kerroin hänelle, että Suomi kyllä vie sotatarvikkeita Saudi-Arabiaan ja Yhdistyneisiin Arabiemiirikuntiin, jotka sotivat Jemenissä. Hetken hiljaisuuden jälkeen Radhya sanoi ymmärtävänsä nyt Timo Soinin ilmeen, kun hän oli erikseen kiittänyt Soinia Suomen linjauksesta. Soini piti kokouksessa puheen­vuoron, jossa hän esitti huolensa Jemenin tilanteesta. Hieno puheenvuoro joutui uudenlaiseen valoon.

YK:n mukaan Jemenissä on käynnissä maailman pahin humanitaarinen kriisi. Saudi-­Arabian johtama liittouma on iskenyt siviilikohteisiin ja loukannut humanitaarista oikeutta.

Suomi on viiden viime vuoden aikana vienyt Saudi-­Arabiaan ja Arabiemiraatteihin muun muassa kranaatinheitti­miä ja panssaroituja ajoneuvoja. Asevienti Saudi-Arabiaan on vähentynyt viime vuosina, mutta Arabiemiraatteihin Suomi myönsi pelkästään viime vuonna 11 vientilupaa, yhteensä 36 miljoonan arvosta.

Vaikka siviileihin kohdistetut iskut on pääasiassa tehty ilmasta, myös suomalaisia sotatarvikkeita voidaan käyttää siviilejä vastaan. Amnesty on kerännyt lukuisia todisteita siitä, miten esimerkiksi panssaroituja ajoneuvoja on käytetty ihmisoikeusrikoksiin.

Pääministeri Juha Sipilä on sanonut, että Suomen asevientiä ohjaa ihmisoikeusnäkökulma, mutta taloudelliset kysymykset pitää huomioida. Käytännössä talous painaa vaakakupissa ihmisoikeuksia enemmän.

Puolustusministeri Jussi Niinistö on vastannut asevientiä koskevaan kritiikkiin, että Arabiemiraatit on vakaa valtio ja että Saudi-koalitio on Jemenissä maan laillisen hallituksen pyynnöstä vakauttamassa aluetta.

Suomen kaltaisen pienen maan etu on monenkeskiseen yhteistyöhön nojaava sääntö­pohjainen järjestelmä. Kan­sainväliset sopimukset ja laaja yhteistyö tuovat Suomelle turvaa. Sopimusten olemassaolo ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys, vaan niitä pitää myös aktiivisesti tukea. Sopimusten rikkominen nakertaa järjestelmää.

Marraskuun lopulla hallitus teki viimein päätöksen, että uusia vientilupia Saudi-­Arabiaan ja Arabiemiraatteihin ei myönnetä. Päätös tulee myöhään, mutta on tärkeä poliittinen viesti ja merkittävää tulevaisuuden kannalta. Olisi kuitenkin syytä perua myös voimassaolevat vientiluvat ja keskeyttää käynnissä olevat toimitukset.

Miksi ilmastonmuutoksen torjuntaa ei nähdä välttämättömyytenä, johon oltaisiin valmiit laittamaan välittömästi 7–10 miljardia?

Suomen virallinen ulko­poliittinen linja puhuu vakauden ja rauhan edistämisen puolesta, mutta käytännössä Suomi keskittyy myös kotimaassa varautumiseen ja varustautumiseen. Valtion budjettiin on lisätty varoja sisäiseen ja ulkoiseen turvallisuuteen samalla kun niitä on leikattu monenkeskisestä yhteistyöstä, siviilikriisinhallinnasta ja kehitysyhteistyöstä.

Aseviennin lisäksi Suomi on ollut hämmentävän ja poikkeuksellisen passiivinen myös YK:n ydinasekieltosopimuksen suhteen. Suomi äänesti tyhjää, kun neuvottelujen aloittamisesta äänestettiin YK:n yleiskokouksessa lokakuussa 2016. Suomi ei osallistunut neuvotteluihin, toisin kuin muut sotilaallisesti liittoutumattomat EU-maat.

Suomen oma lainsäädäntö on yhdenmukainen sopimuk­sen kanssa, joten mitään estettä sopimuksen alle­kirjoittamiselle ja ratifi­oimiselle ei ole. Virallinen linja kuuluu, että sopimus on merkityksetön, koska ydinase­vallat eivät ole siinä mukana ja että Suomi tukee ydinsulkusopimusta.

Ydinsulkusopimuksella ei kuitenkaan ole onnistuttu edistämään ­ydinaseriisuntaa. Sen sijaan ydinasevaltiot käyttävät sopimusta oikeuttamaan omat ydinaseensa ja parhaillaan kaikki ydinase­valtiot modernisoivat tai suun­nittelevat ydinasearse­naaliensa uudistamista ja moderni­soin­tia.

Ydinasekieltosopimus tukee todellisuudessa ydinsulku­sopimusta. Suomella olisi nyt paikka profiloitua ydinaseriisunnan edistäjänä. Allekirjoittamalla ydinasekieltosopimus Suomi toimisi suunnannäyttäjänä niin muille Pohjoismaille kuin EU-maille.

Jos Suomi onkin passiivinen aseriisunnassa, se on sitäkin aktiivisempi varustautumaan ja harjoittelemaan sotimista. Sotaharjoitusten määrä on kasvanut, samoin niihin käytettävä rahamäärä. Kansainvälinen harjoitustoiminta on ymmärrettävää, mutta onko sen jatkuvalle laajentamiselle ja kasvattamiselle todellista tarvetta?

Suomi on myös tekemässä mittavia asehankintoja. Hornetien korvaaminen uusilla hävittäjillä maksaa arviolta 7–10 miljardia euroa, jonka lisäksi tulevat vielä käyttö-, ylläpito ja kehityskustannukset. Asiasta käydään hyvin vähän kriittistä keskustelua. Hävittäjät on onnistuttu markkinoimaan ehdottomana välttämättömyytenä, jota ei voi kyseenalaistaa ilman että vaarantaa Suomen puolustuksen.

Samaan aikaan edessäm­me on merkittävä turvallisuusuhka, jota ei asein pysäytetä, nimittäin ilmaston­muutos. Sen torjuminen ja siihen sopeutuminen edellyttää merkittäviä toimia niin nyt kuin tulevaisuudessakin.

Miksi ilmastonmuutoksen torjuntaa ei nähdä välttämättömyytenä, johon oltaisiin valmiit laittamaan välittömästi 7–10 miljardia sekä vuosittain satoja miljoonia tai miljardeja? Silloin ainakin tiedettäisiin, että ennaltaehkäistään todellista uhkaa ja edistetään kaikkien turvallisuutta niin Suomessa kuin globaalisti. Se olisi todellista rauhan edistämistä.