Skip to main content

Sota Suomessa

Sota Suomessa

Suomen sotilaalliset uhkakuvat ovat nyt samankaltaisia kuin kylmän sodan vuosina, vaikka sodan kuvastoon on tullut uusia futuristisia piirteitä. Suomessa maavoimat ovat siirtyneet jatkuvaan valmiuteen.

Teksti Joonas Pörsti

Kuvat Antti Valta

Venäjän varustautuminen näkyy Suomen lähialueilla etenkin napapiirin pohjoispuolella. Venäjä on sijoittanut Murmanskin alueelle useita prikaateja maavoimien taistelujoukkoja ydinsukellusveneiden, ohjusyksiköiden ja strategisten pommikoneiden lisäksi. Ainakin kaksi pohjoisen joukko-osastoista on sotinut Ukrainassa ja Syyriassa.

Esimerkiksi Pohjoisen laivaston 61. meri­jalkaväkiprikaatia pidetään yhtenä Venäjän iskukykyisimmistä. Prikaatin tukikohta on Sputnikin varuskunnassa entisen Petsamon kirkonkylän lähellä, mutta vuonna 2016 se osallistui Syyriassa Palmyran kaupungin valtaamiseen äärijärjestö Isisiltä. Avoimiin tiedustelulähteisiin nojautuvan Napalm Inform -sivuston mukaan prikaati valikoitui tehtävään, koska sillä oli jo aiempaa taistelukokemusta Ukrainasta Luhanskin alueelta.

Rajan tällä puolen Suomessa Jääkäriprikaati kouluttaa vuosittain parituhatta varusmiestä Sodankylässä ja Rovaniemellä. Ruotsin armeijan pohjoisimmat osastot sijaitsevat Bodenissa Kemin korkeudella. Sitä ylempänä Lapissa olleet joukot lakkautettiin vuonna 2000.

Laajat korpimaat Murmanskin ja Ruotsin tuntureiden välissä voisivat olla yksi suurvaltojen välisen sodan näyttämöistä, arvioi Ruotsin armeijan kenraalimajuri (evp.) Karlis Neretnieks. Hän työskenteli 2000-luvun alussa Ruotsin sotakorkeakoulun johtajana ja sitä ennen keskisen sotilasläänin komentajana.

Venäjä voisi hyökätä Pohjois-Suomen läpi Ruotsiin suojatakseen omia strategisia joukkojaan Kuolan niemimaalla Yhdysvaltojen tai Naton iskulta. Silloin myös Suomi voisi joutua mukaan sotaan, vaikka vaalisi idänsuhteita parhaansa mukaan.

»Jos Venäjä onnistuisi tuomaan pitkän kantaman ilmatorjuntaohjuksiaan vaikkapa Pohjois-Ruotsin Kiirunaan, Kuolan niemimaan suojana oleva ilmapuolustusvyöhyke syvenisi 400–500 kilometrillä. Se vaikeuttaisi olennaisesti Naton kykyä hyökätä Venäjän tukikohtiin niemimaalla», Neretnieks sanoo.

Kuolan niemimaan joukoilla on Venäjän puolustussuunnittelussa keskeisiä tehtäviä kriisin varalta. »Venäjä pyrkisi katkaisemaan sukellusveneillään ja pitkän matkan pommikoneillaan Naton meri- ja ilmakuljetukset Atlantin yli», Neretnieks jatkaa.

Murmanskin alueen suojaaminen olisi Venäjälle tärkeää myös ydinsodassa, jossa Pohjoisen laivaston sukellusveneet tekisivät vastaiskun ballistisilla ohjuksilla. Ydinaseilla on Venäjän puolustusdoktriinissa suuri merkitys.

Neretnieks suhtautuu epäillen Suomen ja Ruotsin kykyyn puolustaa pohjoisimpia osiaan. Pohjois-Suomi on harvaan asuttu, jolloin alueella ei voitaisi mobilisoida suuria yksiköitä. Jos hyökkäys tulisi yllättäen, Suomi voisi heittää venäläisiä vastaan lähinnä Lapin jääkäreitä ja joitakin erikoisjoukkoja.

»Pohjois-Ruotsissa olisi odotettavissa tällä hetkellä hyvin vähän vastarintaa. Alue on sotilaallisesti lähes tyhjiö.»

Neretnieksin mukaan Lappiin kohdistuvan hyökkäyksen mahdollisuus on noussut vuoden aikana uutena huolenaiheena ruotsalaiseen keskusteluun. Aiemmin pohdittiin lähinnä sitä, että myös Ruotsi päätyisi helposti sotatantereeksi, jos sota syttyisi Itämeren alueella tai Baltiassa.

Baltiaa puolustaakseen Nato-maat tarvitsisivat Ruotsin lentokenttiä ja satamia. Venäjälle taas olisi ensiarvoista katkaista liikenne Itämerellä. Samalla katkeaisivat Suomen meriyhteydet muuhun maailmaan.

Lapin valtausta Neretnieks pitää todellisena uhkakuvana, koska se voisi kytkeytyä konfliktin syttymiseen Baltiassa, Puolassa tai Romaniassa – tai jopa muualla maailmassa. Oleellista tilanteessa olisi, että Venäjä varautuisi sodan syttymiseen ja pyrkisi estämään Yhdysvaltoja lähettämästä lisäjoukkoja Atlantin yli Nato-liittolaistensa tueksi.

Mutta eikö Lapin valtaaminen tulisi Venäjälle tarpeettoman kalliiksi, kun Suomen ja Ruotsin maa- ja ilmavoimien lisäksi se saisi kimppuunsa ehkä myös puolustusliitto Naton?

Neretnieksin mielestä on epävarmaa, ottaisiko Nato lainkaan käyttöön viidettä artiklaansa. Monet Euroopan Nato-maat eivät välttämättä tulkitsisi Venäjän ilmapuolustuksen työntämistä Suomeen tai Ruotsiin hyökkäykseksi liittolaisiaan vastaan, hän otaksuu.

»Emme ole Naton jäseniä», Neretnieks sanoo. »Siksi Venäjälle voisi olla houkuttelevaa edetä Pohjois-Suomeen ja Pohjois-Ruotsiin, jos vastassa olisi vain näiden maiden puolustus.»

Loka-marraskuussa Nato harjoitteli Pohjois-Skandinavian puolustamista Trident Junc­ture -sotaharjoituksessa yli 50 000 sotilaan voimalla. Se oli suurin Norjassa järjestetty sotaharjoitus 1980-luvun jälkeen, ja siihen osallistuivat myös Suomi ja Ruotsi.

Uhkakuvan luonteesta kertoo jotain sekin, että toukokuussa Jääkäriprikaati ilmoitti siirtävänsä ensi vuonna esikuntansa ydintoiminnot Sodankylästä 125 kilometriä etelämmäksi Rovaniemelle. Näin pyritään turvaamaan Jääkäriprikaatin toimintakyky kriisi­tilanteessa.

»Voihan maan alle mennä vaikka lapiolla kaivamalla, mutta Rovaniemellä on kunnolliset suojautumistilat», prikaatin esikuntapäällikkö everstiluutnantti Reima Vanhanen perusteli siirtoa sanomalehti Lapin Kansalle.

 

Kylmän sodan päätyttyä suurvaltojen välisen sodan uhka väistyi maailmasta. Myös aseellisten konfliktien määrä kääntyi 1990-luvun alussa selvään laskuun, mutta pitkällä aikavälillä muutos ei ole ollut odotusten mukainen. Sekä sotien että kuolonuhrien määrä on noussut 2000-luvun alun jälkeen.

»Strateginen liipaisinherkkyys on kasvanut», sanoo Maanpuolustuskorkeakoulun sotilasprofessori, everstiluutnantti Jyri Raitasalo. Hän liittää ilmiön sodan kuvan teknistymiseen, jota hän tutki väitöskirjassaan vuonna 2005.

Poliitikoille on tullut aiempaa helpommaksi päättää sotaan lähdöstä, kun käytössä on uutta tekniikkaa: ilmasta, maasta ja mereltä laukaistavia täsmäohjuksia, lennokkeja ja maata kiertäviä satelliitteja, joiden avulla voidaan etsiä maalipisteitä hyvinkin kaukaa.

Lisäksi useimmat Euroopan maat siirtyivät Neuvostoliiton romahdettua pieniin ja tehokkaisiin mutta kalliisiin ammattiarmeijoihin. Sotilaiden palkka juoksi myös kasarmilla, ja se kannusti paradoksaalisesti keksimään asevoimille uusia tehtäviä, Raitasalo toteaa.

Tässä kunnostautuivat erityisesti länsimaat, jotka käynnistivät 1990-luvulla ensin humanitaarisia interventioita Afrikassa ja Balkanilla. Syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen painopiste siirtyi sotaan ääriliikkeitä vastaan. Irakissa ja Afganistanissa länsimaiden asevoimat ovat juuttuneet sotiin, joista on vaikea irtautua.

»Kylmän sodan jälkeen nousi uusi logiikka, jossa manageroidaan keskinäisriippuvaista ja globalisoituvaa maailmaa», Raitasalo sanoo. Siinä missä asevoimia rakennettiin aiemmin pelotteeksi, nyt niitä ryhdyttiin käyttämään entistä aktiivisemmin.

Raitasalo pitää sinänsä ymmärrettävänä, että 1990-luvun kansanmurhiin etsittiin sotilaallisia ratkaisuja, koska humanitaarisissa kriiseissä ei ollut muutakaan toimintamallia.

Kolmenkymmenen vuoden jälkeen kokemusta pitäisi olla jo enemmän tilanteen analysoimiseksi. Raitasalon mukaan ongelmana on länsimaiden turvallisuuspolitiikan militarisoituminen – ilmiö, josta ei puhuta riittävästi julkisuudessa.

Sotilasprofessorin on vaikea keksiä oman aikamme sotia, jotka olisivat onnistuneet tavoitteissaan hyvin. Libyan ilmasota vuodelta 2011 on malliesimerkki pieleen menneestä läntisestä interventiosta, joka vaikutti osaltaan valtion hajoamiseen.

»Maailman hajonneiden valtioiden indeksin mukaan 60 maata on hälyttävässä tilassa tai suuressa vaarassa hajota», Raitasalo toteaa. Suomi on indeksissä ykkösenä eli maailman vakain valtio.

»Jos epävarmuutta lähdetään hallitsemaan asevoimin, sillä saralla riittää paljon tehtävää. En itse näe, että saatujen kokemusten nojalla kovin moneen operaatioon kannattaa lähteä.»

 

Sotilasprofessorin on vaikea keksiä oman aikamme sotia, jotka olisivat onnistuneet tavoitteissaan hyvin.

 

Suomi ei tehnyt kylmän sodan päätyttyä yhtä suuria muutoksia puolustus­strategiaansa kuin muut Euroopan maat. Puolustusvoimien sodan ajan vahvuutta pienennettiin asteittain 540 000 sotilaasta 230 000 sotilaaseen, mutta yleisestä asevelvollisuudesta pidettiin kiinni.

Myös sotilaalliset uhkakuvat säilyivät entisenlaisina. Vuoden 1997 puolustuspoliittisen selonteon mukaan Suomi varautui torjumaan taloudellista, poliittista ja sotilaallista painostusta, yllätyshyökkäyksenä tehtävää strategista iskua ja viime kädessä laajamittaista hyökkäystä, jonka tavoitteena on Suomen valtaaminen osittain tai kokonaan.

Vuoden 2017 puolustusselonteossa narratiivi on lähes identtinen, vaikka sanamuodot ovat muuttuneet, Raitasalo toteaa. Kun muiden Länsi-Euroopan maiden puolustusajattelussa Krimin valtaus ja Itä-Ukrainan sota ovat aiheuttaneet jyrkän käännöksen, Suomessa on tehty lähinnä hienosäätöä. Tavanomaisten aseiden uhka ei ole poistunut, mutta nyt varaudutaan lisäksi hybridivaikuttamiseen.

Ylijohtaja Janne Kuusela puolustusministeriöstä kuvaa hybridivaikuttamista »kaatoluokaksi», jonka alle on koottu monenlaisia keinoja.

»Entistä taitavammin ja yllätyksellisesti käytetään tunnuksettomia joukkoja, erikoisjoukkoja, informaatio-operaatioita ja toimintaa tietoverkoissa. Lisäksi voi olla poliittista painostusta ja median painostusta, erilaisia tapoja vaikuttaa suomalaiseen yhteiskuntaan ja päätöksentekoon», hän sanoo.

Toisaalta myös 1997 varauduttiin yllätyshyökkäykseen, jossa Suomen päätöksenteon lamauttamiseen voitaisiin käyttää sotilaallista vahinkoa aiheuttavia vastapuolen asiamiehiä, erikoisjoukkoja ja täsmäaseita.

Hybridivaikuttamisen tavoitteena on hämärtää sodan ja rauhan rajaa. Suomessa sodanajan joukkoja ei voitaisi pystyttää ilman koko yhteiskunnan tukea, Kuusela muistuttaa. Maavoimat kootaan aseisiin kutsuttavista reserviläisistä ja riittävän koulutuksen saaneista varusmiehistä. Joukkojen kuljettamiseen ja huoltoon tarvittaisiin myös siviilikalustoa. Koko rakennelma on kansalaisten maanpuolustustahdon varassa.

Ratkaiseva kamppailu saatetaan siksi käydä informaatiovaikuttamisessa. »Jos vastapuoli onnistuu vaikuttamiskeinoissaan, ei tiedetä, mitä tapahtuu ja olemmeko ylipäätään osapuoli», Kuusela havainnollistaa. »Onko meneillään kriisi, sota vai epämääräinen tilanne? Onko etunamme ryhtyä puolustautumaan vai olla paikoillaan?»

 

Valmiuden nostamisessa Suomi on toiminut nopeasti – paljon nopeammin kuin useimmat muut Venäjän uhkaan reagoineet Euroopan maat, Neretnieks huomauttaa. Siinä missä Ruotsin valtiopäivät pohtii edelleen keinoja kasvattaa asevoimien vahvuutta kahdesta prikaatista kolmeen tai pidemmällä aikavälillä neljään, Suomi on öljynnyt sotakoneensa entistä puolustus­kykyisemmäksi.

Puolustusvoimat on perustanut henkilökunnasta ja varusmiehistä koostuvia uusia valmiusyksiköitä, jotka voidaan lähettää taisteluun tuntien varoitusajalla. Tuhannet reserviläiset ovat allekirjoittaneet sopimuksen, jonka nojalla heidät voidaan kutsua aseisiin vain muutamassa vuorokaudessa.

Lisäksi Suomi on hankkinut lisää tuli­voimaa maa- ja ilmavoimille. Esimerkiksi Hollannin poistomyynnistä hankittuihin raketinheittimiin ostettiin vuonna 2016 gps-signaalilla ohjattavia ammuksia, joiden kantama on 70 kilometriä. Uusin ostos ovat panssarihaupitsit, jotka saatiin Etelä-Koreasta edullisesti vähän käytettyinä. Vaunu ampuu kranaatteja 40 kilometrin päähän, poistuu 30 sekunnissa paikalta ja suojaa miehistöä muun muassa kemiallisilta aseilta ja ydinlaskeumalta.

Horneteihin on ostettu ilmasta maahan ammuttavia JASSM-risteilyohjuksia, joita Yhdysvallat on suostunut luovuttamaan vasta muutamille maille. Vaikeasti havaittavia ohjuksia voidaan ampua hävittäjistä 370 kilometrin päähän.

Neretnieks sanoo olevansa vaikuttunut Suomen vastauksesta sotilaallisten uhkien kasvuun: »Pelkän puheen sijasta te teette asioita.»

Se on hyvä tapa viestittää venäläisille, että vaikka »haluamme olla ystäviä, meidän asioihimme ei kannata sotkeutua», hän jatkaa.

 

Suomalaiset rannikkojääkärit rantautuivat hollantilaisilla aluksilla ranskalaisen taisteluhelikopterin tuella Naton  harjoituksessa marraskuussa. Kuva: Jonathan Nackstrand / Lehtikuva

Suomalaiset rannikkojääkärit rantautuivat hollantilaisilla aluksilla ranskalaisen taisteluhelikopterin tuella Naton harjoituksessa marraskuussa. Kuva: Jonathan Nackstrand / Lehtikuva

 

Sotilaallisesti liittoutumattomaksi maaksi Suomi on solminut vuodesta 2016 yllättävän pitkän listan yhteistyösopimuksia eri maiden ja maaryhmien kanssa. Taustana ovat tässäkin Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumat, sanoo kansanedustaja Mika Kari (sd.), joka toimii eduskunnan puolustusvaliokunnan varapuheenjohtajana.

»Vuonna 2014 havahduttiin siihen, ettei verkosto ollut riittävän vahva, ja monenkeskistä kumppanuusverkostoa on vahvistettava», hän sanoo. »Se on tehty laajassa parlamentaarisessa yksimielisyydessä. Olen osallistunut eduskunnassa melkein kaikkiin puolustukseen liittyviin keskusteluihin, enkä muista, että kukaan olisi arvostellut monenkeskistä yhteistyötä.»

Kumppanimaista tärkeimmät ovat Ruotsi ja Yhdysvallat – ne mainitaan ensimmäisinä myös valtioneuvoston puolustusselonteossa. Yhteistyön syveneminen Yhdysvaltojen kanssa alkoi jo 1990-luvun Hornet-kaupoista. Mika Kari korostaa, että Yhdysvalloista on tullut keskeinen asevalmistaja kaikille Nato-maille. Niiden enemmistö on EU-maita, ja aseiden yhteensopivuus on tärkeää.

Janne Kuuselan mukaan yhteistyöllä ei tavoitella puolustusliittoa eikä turvatakuita: »Yhteistyö ei nojaa sopimuspohjaisiin velvoitteisiin, vaan yhteiseen intressiin tehdä joitain asioita yhdessä. Se voi olla käytännössä vähintään yhtä vahvaa kuin se, että on sopimuspohjainen velvoite olemassa», hän sanoo.

Mutta olisiko näistä aloitteista tosi paikan tullen apua Suomelle?

Suomalaisten maanpuolustustahto on kansain­välisesti huippuluokkaa, mutta tilanne ei ole yhtä hyvä kumppanimaissa. Esimerkiksi Gallup Internationalin mielipidetiedustelussa 18 prosenttia saksalaisista ja 55 prosenttia ruotsa­laisista kertoi viime vuonna olevansa valmiita puolustamaan omaa maataan. Samassa kyselyssä venäläisistä 59 prosenttia ja suomalaisista 74 prosenttia vastasi myönteisesti.

Pew Research Centerin kyselyssä vain 36 prosenttia italialaisista ja 40 prosenttia saksalaisista katsoi, että oman armeijan pitäisi lähteä avuksi, jos Venäjä hyökkäisi toiseen Nato-maahan. Paljon useammat uskoivat, että Yhdysvallat hoitaisi työn.

Näkemystä voi tietysti pitää myös siinä mielessä realistisena, että Yhdysvallat on säilyttänyt kriisinhallinnan ohella kykynsä käydä suursotaa maavoimilla, toisin kuin useimmat Euroopan Nato-maat.

Suomen turvana on EU:n keskinäisen avun­annon lauseke, joka ei ole vielä joutunut todelliseen testiin. Vuonna 2015 Ranska pyysi sen nojalla Pariisin terrori-iskujen jälkeen apua EU-kumppaneilta. Suomi vastasi pyyntöön ensimmäisten joukossa vapauttamalla ranskalaisia sotilaita Libanonin Unifil-joukoista partiointiin Pariisin kaduilla ja muualla Ranskassa.

Mika Kari pitää yhteisymmärryspöytä­kirjoja osoituksena siitä, että »jotain sanaa painavampaa on luvattu tehdä».

»Jos Suomi ei pärjäisi omin keinoin ja tarvitsisimme apua muualta, uskon että puhelimet soisivat kaikissa kumppanimaissa», Kari sanoo.

Janne Kuusela on realistinen avun suhteen. »Emme voi lähteä siitä, että joku tulisi automaattisesti meitä auttamaan», hän toteaa. Suomi voi hänen mukaansa vain kehittää sotilaallista yhteensopivuutta, muodostaa kanavia muihin maihin sekä harjoitella avun vastaanottamista pahan päivän varalta.

Kuusela muistuttaa, että myös keskinäisen avunannon lausekkeeseen liittyy sopimusteksti, jonka mukaan Nato-maat saavat apua Naton kautta.

»On vaikea tulkita ennakkoon, kuka tulisi tänne auttamaan ja minkälaisella kalustolla. Se riippuu konfliktitilanteesta Euroopassa ja muualla maailmassa.»

 

Suomen turvallisuuspolitiikka perustuu Mika Karin mukaan sille, ettei Suomi ole uhka ympäristölleen. Samalla Suomen olemassaolo perustuu omaan puolustukseen, josta on pidettävä huolta.

Eduskunnan kollegat ovat luonnehtineet aktiivisesti puolustuskysymyksiin perehtynyttä Mika Karia leikkimielisesti »tannerilaiseksi» sosiaalidemokraatiksi. Väinö Tanner tunnettiin asevelisosialistina, joka joutui sekä Moskovan että Kekkosen epäsuosioon.

Kari muotoilee Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun kuitenkin perinteisin sanamuodoin. »Olemme pohjoisen Itämeren alueella vakautta tuova demokratia, jolla on kyky tarvittaessa estää sotilaallisin keinoin, ettei muita maita uhata meidän alueemme kautta», hän sanoo.

Edellyttääkö se, että emme jatkossakaan liity sotilasliiton jäseneksi?

Istumme eduskuntatalon kahviossa, ja Karilla on edessään jugurttiannos. Kysymyksen aikana Karin suusta poistetun viisaudenhampaan koloon menee jugurtista pähkinä, joka aiheuttaa viiltävää kipua.

»Tauko ja kyyneleet eivät johdu siitä, ettei minulla olisi vastausta kysymykseen», hän sanoo hetken päästä.

»En käsittele Nato-kysymystä niin päin, ettei tässä vaiheessa. Lähtökohta on, että Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa.»

Itämeren vakauden ohella Suomen liittoutumattomuudella voi olla hänen mukaansa laajempiakin vaikutuksia. Yksi osoitus siitä oli, kun Donald Trump ja Vladimir Putin tapasivat toisensa ensi kertaa Helsingissä viime heinäkuussa. Suurvaltojen johtajat yrittivät etsiä ulospääsyä jännittyneestä tilanteesta ja asevarustelukierteestä, Kari arvioi. Tällä on suuri merkitys.

»Olen 51-vuotiaana sen sukupolven kasvatti, että ehdin nähdä 10–15 vuotiaana, mitä ydinaseiden pelossa eläminen oli.»

Karlis Neretnieks katsoo sotilaallisten jännitteiden kasvua sen sijaan vanhan sotilaan silmin. Hän muistuttaa, että sotilaallisen avun saaminen on aina monimutkaista, ellei sitä ole suunniteltu ja harjoiteltu ennakkoon. Siksi hän kannattaa Suomen ja Ruotsin liittymistä Natoon.

Eikö Venäjä silloin toisi entistä enemmän joukkoja Suomen vastaiselle rajalle?

»Olisiko Venäjällä kykyä varustaa yhä lisää prikaateja?» Neretnieks kysyy itse. Hän muistuttaa, että Venäjän asevarustelu on käynyt jo vuosia kiivaana eivätkä maan resurssit ole rajattomat. »Se on 140 miljoonan hengen väestöllään paljon heikompi kuin Neuvostoliitto.»

Natoon liittyminen rajoittaisi myös Venäjän mahdollisuuksia kiristää Suomelta ja Ruotsilta alueita ydinaseilla. Neretnieks varoittaa, että Venäjä voisi pelotella ruotsalaisia esimerkiksi räjäyttämällä taktisen ydinaseen asumattomalla Gotska Sandön saarella Gotlannin pohjoispuolella.

 

Venäjä on 140 miljoonan hengen väestöllään paljon heikompi kuin Neuvostoliitto.

 

Suomessa erityistä huolta ovat herättäneet Pietarin lähelle sijoitetut ballistiset Iskander-ohjukset, jotka voidaan varustaa myös ydinaseilla.

Jyri Raitasalon mukaan tilanne ei ole tässä suhteessa kuitenkaan olennaisesti muuttunut 1950-luvun jälkeen.

»Julkisessa keskustelussa piirretään aina karttakuviin isompia ja isompia ympyröitä. Venäjällä on ollut 50 viime vuotta kyky toimittaa ballistinen ohjus tai risteilyohjus minne tahansa Euroopassa», Raitasalo sanoo.

Lisäksi Suomen puolustusta ei voitaisi lamauttaa pelkillä risteilyohjuksilla. Raitasalo muistuttaa, että huhtikuussa 2018 länsimaat ampuivat Syyriaan 105 risteilyohjusta kostona kemiallisten aseiden käytöstä. »Iskun tuloksena tuhottiin yhdeksän betonitaloa ja hinnaksi tuli varmaan parisataa miljoonaa euroa», Raitasalo toteaa.

Hieman samanlaista hypeä Raitasalo näkee taisteluroboteissa ja tekoälyssä, jotka ovat nousseet uusina uhkina sodankäynnin kuvastoon. Venäjä kehittää muiden suurvaltojen tavoin sotatekniikkaa, jolla voi olla hätkähdyttäviä ominaisuuksia. Ukrainan sota ja Nato-harjoituksen aikainen gps-häirintä Norjassa ja Suomessa osoittavat, että maa on pitkällä elektronisessa sodankäynnissä.

Seuraavina vuosikymmeninä taistelukentille tuodaan kaikkialle näkeviä sensoreita ja tekoälyä, joka erottaa helposti oikeat panssarivaunut harhautusmaaleista. Maataisteluihin osallistuu nopeasti liikkuvia robotteja, joita voidaan ohjata kaukaa rintaman takaa. Ilmassa lentää hypersoonisia eli moninkertaisesti äänennopeudella liikkuvia ohjuksia.

»Kymmenen vuoden kuluttua taistelukentällä voi olla käytössä jonkin verran näytekappaleita näistä. Siitä 20–30 vuotta eteenpäin ne voivat olla arkipäivää», Raitasalo kuvaa kehitystä.

Asetelma muistuttaa silti lähinnä 1990-luvun alkua, jolloin Yhdysvaltoja pidettiin hetken aikaa ylivoimaisena uusien täsmäaseiden ansiosta. Raitasalo ei usko, että mikään osapuoli saa pitkäaikaista sotilaallista etua kehittämällä teknologiaa.

Lopulta teknologia tulee pienenkin maan ulottuville. EU-yhteistyö ja muut kumppanuudet parantavat myös Suomen mahdollisuuksia hankkia uusia aseita puolustuskäyttöön.

Lisäksi aseiden elinkaari on yleensä hyvin pitkä. Raitasalo muistuttaa, että Yhdysvallat aikoo käyttää 1970-luvulla suunniteltuja Abrams-tankkeja modernisoituina ainakin vuoteen 2050 saakka. Vain 3–4 prosenttia puolustuskalustosta korvataan vuosittain uudella. Sama laskukaava pätee Venäjään.

Siksi sotilaallisiin uhkiin vastataan parhaiten samoin välinein kuin aina ennenkin – kouluttamalla taitavia sotilaita.

»Lopulta yksittäisten sotilaiden ja upseerien kyvyt ratkaisevat taistelun», Neretnieks sanoo.

Suomen puolustusvoimien sodan ajan vahvuutta on nyt kohotettu uudelleen 50 000 sotilaalla 280 000 sotilaaseen. Pullonkaulana on palkatun henkilöstön määrä, jota leikattiin edellisellä hallituskaudella. Mika Karin mukaan kantahenkilökuntaa tarvittaisiin nykyisten 12 000 palkatun lisäksi noin 400 lisää, jotta koulutusta ja kertausharjoituksia voidaan järjestää riittävästi.

Samaan aikaan jostain pitää kaivaa 7–10 miljardia euroa lisää uusiin hävittäjiin. Lähivuosina Suomen puolustusbudjetti voi nousta kahteen prosenttiin bkt:sta, mikä on selvästi enemmän kuin useimmissa Nato-maissa.

Pitkällä aikavälillä valmiuden ylläpitämiseen liittyy laajempia väestökysymyksiä. Suomella on suuri pinta-ala, pitkät rajat ja paljon asumattomia alueita. Itä- ja Pohjois-Suomen väestöennusteet ovat synkkiä.

»Väestö vähenee ja keskittyy kaupunkeihin, mikä on aina haaste puolustamisen kannalta», ylijohtaja Janne Kuusela toteaa.

»Suomen poliittinen johto on lähtenyt siitä, että puolustamme koko valtakuntaa niin hyvin kuin pystymme. Ei ole mielekästä vetää viivaa johonkin ja ilmoittaa, että tämän alapuolella puolustetaan ja yläpuolella ei.»

 

Venäjän sotilaallisia panostuksia arktiselle alueelle Kuusela pitää loogisina. Harvaan asutulla alueella on suuret luonnonvarat, joihin kohdistuu koko maailman huomio. Lisäksi Venäjällä on alueella tärkeimmät ydinasetukikohtansa. Nato-maat puolestaan haluavat olla läsnä arktisella alueella turvatakseen mahdollisessa kriisissä täydennysjoukkojensa siirrot Eurooppaan Pohjois-Atlantin kautta.

»Venäjällä ei ole tällä hetkellä ymmärtääksemme poliittista tahtoa uhata Suomea. Suomeen ei kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa», Kuusela sanoo. Suomen tulee ottaa jännitteiden kasvu Itämerellä ja arktisella alueella silti huomioon omassa varautumisessaan.

»Keskeistä on huolehtia sellaisesta kyvystä puolustaa Suomea, joka muodostaa riittävän ennaltaehkäisevän kynnyksen. Suomeen hyökkäämisen tulee olla sen verran työlästä ja tappioita aiheuttavaa, ettei kimppuumme tulla kevein perustein.»

Sotilasprofessori Jyri Raitasalo arvioi, että pienikin maa pystyy tekemään näistä laskelmista hyökkääjälle epäedullisia.

»Tai ainakin niin, että jos tänne tulee, kuono raapaistaan kunnolla verille.»

Jutussa korjattu 13.12.2018 kaksi kohtaa: Jääkäriprikaatin nimi ja Pohjoisen laivaston 61. merijalkaväkiprikaati sijainti Sputnikin varuskunnassa (ei Petshengan varuskunnassa). 

 

 

Yhteistyötä moneen suuntaan

Heinäkuu 2016: Suomen ja Britannian puolustusyhteistyötä koskeva puiteasiakirja. Suomi haluaa jatkaa yhteistyötä sotilaallisen suurvallan kanssa myös brexitin jälkeen.

Lokakuu 2016: Suomen ja Yhdysvaltain aiesopimus puolustus­yhteistyöstä. Yhdysvallat on Ruotsin ohella Suomen tärkein kahdenvälinen kumppani.

Kesäkuu 2017: Suomi liittyy Saksan kehysvaltiokonseptiin (FNC), jossa kehitetään asevoimien teknisiä suorituskykyjä eli esimerkiksi ammuksia ja kyberpuolustusta.

Kesäkuu 2017: Suomi liittyy Britannian nopean toiminnan joukkoon (JEF). Valmiusjoukon on tarkoitus toimia erilaisissa kriisitilanteissa.

Marraskuu 2017: Kolmi­vuotinen jatkosopimus Naton laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuusyhteistyöstä (Enhanced Opportunities Partner). Naton tukikohdat Baltiassa ja Puolassa ovat kasvattaneet Suomen ja Ruotsin merkitystä sotilasliitolle.

Toukokuu 2018: Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain kolmenvälinen aiejulistus puolustusyhteistyöstä. Yhteistyö on tiivistä, vaikka Suomi ja Ruotsi eivät kuulu Natoon.

Kesäkuu 2018: Sopimus EU:n pysyvästä rakenteellisesta yhteistyöstä (PRY). Suomi osallistuu muun muassa maavoimien uuden kenttäradion kehitystyöhön sekä kyberpuolustuksen ja sotilaallisen liikkuvuuden parantamiseen Euroopassa.

Heinäkuu 2018: Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyötä koskeva yhteisymmärryspöytäkirja. Ruotsi on Suomen tärkein kumppani. Maa-, meri- ja ilmavoimat harjoittelevat tiiviisti yhdessä.

Syyskuu 2018: Suomen ja Norjan välistä puolustusyhteistyötä koskeva puitejärjestely. Etenkin ilmavoimat harjoittelevat usein yhdessä, ja molemmilla on raja Venäjän kanssa.

Lokakuu 2018: Suomen ja Ranskan puolustusyhteistyötä koskeva puiteasiakirja. Britannian lähdön jälkeen Ranska on EU:n ainoa ydinasemahti.

Marraskuu 2018: Suomi mukaan Ranskan Eurooppalaiseen interventioaloitteeseen (EI2), jonka tarkoitus on muodostaa yhteinen käsitys sotilaallisista uhkista.