Skip to main content

Pulmalliset hauraat valtiot

Teksti Olli Ruohomäki

Susan L. Woodward: The Ideology of Failed States. Why Intervention Fails. Cambridge University Press 2017, 306 s.
George Sørensen: Rethinking the New World Order. Palgrave 2017, 246 s.

Romahtaneiden val­tioiden (failed states) käsite on harhaan­johtava ja vailla selitysvoimaa. Näin väittää Susan Woodward, valtio-opin professori New Yorkin City Universitysta. Hän perustelee väitettään sillä, että käsite syntyi kylmän sodan jäl­keisenä aikana, jolloin Yhdys­valtojen piti löytää uusi vas­tustaja sotilaallisen ylivoiman säilyttämiseksi Neuvostoliiton romahdettua.

Romahtaneet valtiot eivät kyenneet takaamaan laillista järjestystä alueillaan. Määri­telmän mukaan romahtaneet valtiot muodostivat myös uhan kansainväliselle järjestykselle sekä erityisesti Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle. Esimerkkejä olivat Somalia, Liberia, Sierra Leone sekä enti­sen Jugoslavian alue.

2000-luvulle tultaessa kes­kustelu eteni, ja uudeksi deba­tin kohteeksi nousi hauraan valtion (fragile state) käsite. Esimerkkejä ovat Afganistan ja Irak. Romahtaneiden ja hau­raiden valtioiden ero on siinä, että jälkimmäiseen ryhmään kuuluu myös valtioita, jotka eivät välttämättä ole romah­dustilassa mutta joissa esiintyy poliittista väkivaltaa ja yhteis­kunnallisia jännitteitä, kuten esimerkiksi Keniassa.

Taustalla oli myös keskus­telu sotilaallisista interven­tioista ja kehitysyhteistyön yhdistämisestä kriisinhallintaan. Käsite sai nopeasti tuulta alleen, ja hauraista valtioista puhutaan nyt ylei­sesti OECD-maiden kehitys­avun yhteydessä.

Woodward pitäytyy ensi­sijaisesti romahtaneen valtion käsitteessä ja kritisoi voimak­kaasti nykyisiä romahtaneissa valtioissa työskenteleviä kehitysyhteistyötoimijoita. Ne ajavat hänen mukaansa omaa asiaansa eivätkä niinkään avustettavan valtion tarpeita.

Esimerkiksi vaalit pyri­tään järjestämään aivan liian nopeasti, jotta avun kohteena olevassa valtiossa saadaan kokoon paikallinen hallitus, jonka kanssa solmia yhteis­työsopimuksia. Toimintamalli ei johda kirjoittajan mukaan avustettavan valtion demokratisoitumiseen ja taloudelliseen kehitykseen.

Woodwardilla on koke­musta Bosniasta, missä hän johti YK:n rauhanturvaoperaation (UNPROFOR) analyysiyksikköä vuonna 1994. Lisäksi hän on toiminut konsulttina Britannian kehitys­yhteistyöviraston ohjelmissa Kosovossa ja Moldovassa.

Teos sisältää syvällistä teoreettista analyysia romah­taneiden valtioiden käsite­historiasta sekä tätä uudem­masta hauraiden valtioiden käsitteestä.

Kirjan heikoin puoli on, että useat hänen käyttämänsä esi­merkit eivät välttämättä liity yksistään romahtaneiden tai hauraiden valtioiden kysymyk­siin. Maailmanpankin ja Afrikan kehityspankin kaltaiset kehi­tysrahoituslaitokset pyrkivät toteuttamaan projekteja ja niihin liittyviä tuki- ja lainaohjelmia nopeaan tahtiin. Ilmiö koskee kaikkea kehitysyh­teistyötä myös vakaimmissa kehitysmaissa.

Erinomaisen teoreettisen ja käsitteellisen analyysin jälkeen Woodward ei tarjoa vaihto­ehtoja tai politiikkasuosituksia sille, mikä korvaisi romahta­neiden tai hauraiden valtioiden käsitteet. Ennen kaikkea avoimeksi jää, mitä pitäisi tehdä nykymuotoisten valtion rakentamisen projektien sijaan.

 

Kylmän sodan päättyminen johti laajaan keskusteluun siitä, mitä uusi maailmanjärjestys piti sisällään. Aarhu­sin yliopiston kansainvälisen politiikan ja talouden emeri­tusprofessori Georg Sørensen avaa kirjassaan Rethinking the New World Order sitä, miten epävakauden mahdollisuus piilee kaikissa vallan eri ulot­tuvuuksissa – turvallisuudessa, taloudessa, instituutioissa sekä arvoissa.

Hauraiden valtioiden kysymystä Sørensen käsittelee tuoreella ja jokseenkin epäkonventionaalisella tavalla väittäen, että kaikissa valtioissa on sisäistä haurautta.

Sørensen jakaa maailman kolmeen luokkaan: pohjoisen kehittyneisiin markkinatalouksiin, modernisaatiota läpikäyviin BRICS-maihin sekä globaaliin etelään. Kehitty­neissä markkinatalouksissa globalisaatio on nostattanut poliittista vastakkainasettelua ja heikentänyt kansalaisten luottamusta valtioon. Tämä on kirjoittajan mukaan yksi haurauden muoto. BRICS-maissa modernisaatio on puolestaan merkittävästi vähentänyt köyhyyttä, mutta jatkuvan talouskasvun ylläpitämisellä on hintansa, ja poliittisen järjestelmän vakauden imperatiivi edel­lyttää kansalaisten tiukkaa kontrollia.

Globaali etelä sen sijaan on sekalainen seurakunta maita, joissa tapahtuu kehi­tystä mutta joissa yhteiskuntien moninaiset sosiaa­liset ja poliittiset jännitteet aiheuttavat epävakautta ja ajoittain purkautuvaa väki­valtaa.

Kirjan viesti on, että hauraiden valtioiden kysymykset eivät ole tyypil­lisiä yksinomaan globaalin etelän väkivallasta kärsiville maille. Sen sijaan taloudelli­nen, sosiaalinen ja poliittinen epävarmuus sekä niistä joh­tuvat ongelmat koskettavat kaikkia yhteiskuntia riip­pumatta kehitysasteesta. Sørensen muistuttaa siitä, että valtioiden hauraus saa vain erilaisia piirteitä, kun siirrytään kehittyneistä markkinatalouk­sista jälkikolonialistisiin yhteis­kuntiin.

Kirjoittaja on vieraileva vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmassa.