Johanna Rainio-Niemi: Menestystarina

Huhtikuussa 1919 K. J. Ståhlbergilta oli loppua usko. Sisällissodan ja monarkistien kuningasseikkailun jäljiltä kysymys Suomen valtiomuodosta oli edelleen auki. Kun Ståhlberg empi, valtionhoitaja Mannerheim kommentoi: »Jollette selviäisi teh­tävästä, niin ei kukaan. Sehän on teidän aatteenne, joka nyt on voittanut – –».

Jos pitäisi valita vain yksi itsenäisen Suomen historian kannalta tärkeä asia, heinäkuun 1919 perustuslaki olisi hyvä valinta. Aikakautensa demokraat­tisista hallitusmuodoista vain tämä selvisi läpi 1900-luvun. Kun 1930-luvun alussa uusien itsenäisten valtioiden demokraattiset perustuslait kaatuivat ympäri Eurooppaa, myös Suomessa paine oli kova. Lapuan liikkeen johtajan Vihtori Kosolan »araksi mieheksi» leimaaman Ståhlbergin suunnittelema hallitusmuoto jousti mutta kesti.

Suomen valtiomuoto oli rakennettu suitsimaan 1920- ja 1930-lukujen vasemmisto- ja oikeistoradikalismia mutta tyydyttämään myös auktoriteetin kaipuuta. Vahvan presidentin lisäksi perustuslaki salli kansainvälisesti ainutlaatuisen poikkeuslakimenettelyn – perustuslaista poikkeamisen ilman kajoamista lain kirjaimeen.

Näiden instrumenttien avulla perustuslaki säilyi läpi 1900-luvun kansal­listen ja kansainvälisten kriisien, joissa Suomi päätyi ensin natsi-Saksan ja sitten usein Neuvostoliiton vanaveteen.

Tulisiko muille sallia sellaista, joka on ollut mahdollista omassa historiassamme?

Suomen perustuslain ympärille kehittyneet käytännöt eivät todellakaan olleet aina normaaliparlamentaarisia. Poikkeuslakien säätäminen arkipäiväistyi toisen maailmansodan jälkeen, ja 1970-luvun lopulle tultaessa perustuslakia oli taivutettu varmasti enemmän kuin Ståhlberg olisi toivonut. Vasta vuonna 2000 suomalainen perustuslaki tuotiin lähemmäs euroop­palaista parlamentaarista valtavirtaa.

1900-luvun Euroopassa itsenäisen Suomen historia on demokratian menestystarina. Tarinaan sisältyy kuitenkin piirteitä, joiden kautta kansanvaltaa on säädelty ja rajattu peruslain mahdollistamin keinoin. Ilmiö ei ole ollut vieras muillekaan vakiintuneille demokratioille. Eurooppalaiseen itseymmärrykseen tällainen sääntely sopii huo­nosti ja jää siksi usein huomaamatta – myös silloin, kun demo­kratiaa viedään muualle.

Demokratialla on nyt vakavia haastajia sekä EU:n sisä- että ulkopuolella. Menestyneiden demokratioiden historia on käytännössä ollut kompromisseja: sekä että ja sinnepäin. Mukana on piirteitä, jotka eivät vastaa ideaalia.

Demokratian tulevaisuuden vuoksi olisi rohjettava katsoa menneisyyttä silmiin ja kohdattava vaikea kysymys: tulisiko muille sallia sellaista, joka on ollut mahdollista omassa historiassamme? Miten se tapahtuisi tässä ajassa – pääasioista tinkimättä?

Kirjoittaja työskentelee poliittisen historian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa.