Skip to main content

Balkan järjestöjen vallassa

Teksti Heta Muurinen

Patrice C. McMahon: The NGO Game. Post-Conflict Peacebuilding in the Balkans and Beyond. Cornell University Press 2017, 238 s.

Kun katastrofi tai konflikti iskee jos­sain päin maailmaa, paikalle auttamaan ryntää joukko sekalaisia kansalaisjärjestöjä. Osa niistä on suuria ja ammat­timaisia, osa taas pieniä ja har­rastelijamaisia. YK:n tehtävä on koordinoida järjestöjen työtä, mutta heterogeenisen joukon organisointi sulavaksi apuelimeksi ei ole kovin helppoa.

Tunnettu esimerkki on Haitin maanjäristys vuonna 2010. Pieneen saarivaltioon tulvi auttamishaluisia järjes­töjä ja Hollywood-näytteli­jöitä yksityissuihkukoneineen. Rahaa ja mainoskampanjoita riitti, mutta ulkomaalaisten joukosta oli enemmän riesaa kuin apua.

Patrice McMahon kuvailee samantyyppistä ongelma­vyyhtiä 1990- ja 2000-lukujen Bosniassa ja Kosovossa kirjas­saan The NGO Game. Yhdysval­talainen Nebraskan yliopiston professori on tehnyt Balkanilla kenttätyötä ja nähnyt alueen kehityksen.

McMahonin mukaan kan­sainväliset toimijat luottivat lii­kaa järjestöihin pysyvän rauhan rakentajina entisen Jugoslavian alueella. Paikallinen hallinto sai vain muruja rahoittajien potista, eikä sen keskeistä roolia yhteiskunnan kehittämi­sessä otettu huomioon.

Bosniassa ja Kosovossa paikalliset ottivat aluksi länsi­maiset järjestöt avosylin vas­taan. Vähitellen innostus vaihtui kyynisyydeksi. Järjestöjä syntyi ja kuoli kulloisenkin rahoituksen mukana. McMahonin mukaan paikallisten tarpeet jäivät syr­jään, kun järjestöt toteuttivat ennalta sovittua, rahoittajille määriteltyä tehtäväänsä. Alku­vuosien buumin jälkeen useat järjestöt olivat joillakin seuduilla olemassa enää paperilla.

Kosovon itsenäistymisen aikaan vuonna 2008 alueen oma kansalaisjärjestötoiminta oli vilkasta. Näitä järjestöjä tukemalla olisi voitu rakentaa yhteiskuntarauhaa kestävästi, McMahon argumentoi. Sen sijaan tilan valtasivat jälleen poukkoilevat kansainväliset järjestöt, jotka eivät tunteneet paikallisia oloja. Sen tuloksena eri etnisten ryhmien välinen vihanpito on vain jatkunut.

Avustusjärjestöjä ja rahoit­tajia on ennenkin arvosteltu niin hankkeiden koordinaation että jatkuvuuden puutteesta kuin paikallisten ohittamisesta suunnittelussa ja päätöksenteossa. Toimijat ovat myös jossain määrin ottaneet opikseen kritiikistä. Rahoittajavaltiot ovat siirtyneet erillisten muutaman vuoden hankkeiden sijaan yhä enemmän suoraan budjettitukeen, jolloin kohde­maan hallinto päättää, miten apu käytetään. Paikallisten vahvaa osallisuutta painote­taan.

McMahonin mukaan monet valtiot ovat alkaneet kontrol­loida kansalaisjärjestöjä tiu­kemmin, ja hän pitää kehitystä toivottavana. Kansalaisjärjestöt itse puolestaan pitävät valtioiden lisääntyvää kontrollia huolestuttavana demokratian kannalta. Val­tiot ovat kaventaneet niiden sanan- ja toimintavapautta, ja varsinkin ihmisoikeustyö on vaikeutunut. On vaikea nähdä, miten tämänkaltainen kehitys voisi olla hyväksi avun kohteelle.

Kirjoittaja on Taideyliopiston tiedottaja ja kehityskysymyksiin perehtynyt toimittaja.