Skip to main content

Kuinka puhua oikeistolle

Teksti Yrjö Lautela

Per Leo, Maximilian Steinbeis, Daniel-Pascal Zorn: mit Rechten reden. Ein Leitfaden. Klett-Cotta Verlag 2017. 183 s.

Suhtautuminen oikeistoon politiikassa ja mediassa on ollut Saksassa ongelmallista vuosikymmeniä. Sanalla oikeisto on yleisesti tarkoitettu äärioikeistoa. Konservatiivit eli kristillis­demokraatit kuuluvat mielestään poliittiseen keskustaan.

Frankfurtin kirjamessuilla tarvittiin viime syksynä poliiseja, kun vasemmistolaiset mielenosoittajat häiriköivät oikeistolaisten kustantajien näyttelytiloissa. AfD-puolueen menestys ja uusoikeiston nousu kirjallisuudessa ja muussa kulttuurissa ovat nostaneet entistä ajankohtaisemmaksi kysymyksen, kuinka oikeiston kanssa tulisi puhua.

Kolme kirjoittajaa, historioitsija Per Leo, toimittaja-juristi Maximilian Steinbeis ja filosofi Daniel-Pascal Zorn ovat laatineet aiheesta hieman ristiriitaisen teoksen. Kirjan alussa sanotaan, että teoksella ei haluta antaa neuvoja, mutta ensimmäisessä luvussa luetellaan 25 perusohjetta. Monet niistä ovat oikein hyviä: älä provosoidu, kunnioita vastustajaasi, vältä uhriutumista.

Kirjoittavat ruotivat erityisesti vasemmiston suhtautumista äärioikeistoon ja nykyiseen uusoikeistoon. Varsinkin moralismi on heidän hampaissaan. Moralistit julistautuvat kaikkien omatunnoksi vapautuakseen itsekritiikistä, he sanovat.

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto, monien vasemmistolaisten tukivaltio, ei enää niinkään toiminut uuden yhteiskuntajärjestelmän puolesta vaan ensi sijassa sen vihollisia eli »fasismia», »imperialismia» ja »kapitalismia» vastaan. Näin vasemmisto muuallakin omaksui ajattelun, jossa muut jaetaan ystäviin ja vihollisiin. Oikeisto leimataan tämän jaottelun pohjalta.

Kirjoittajien mukaan pyrkimys eristää oikeistolaisia ja estää heidän esiintymisiään toimii vain oikeiston hyväksi. Oikeisto näkee tällaisen toiminnan vastustajan heikkoutena ja ammentaa siitä itselleen voimaa.

Oikeisto rakastaa provosointia – ja hyötyy siitä, kun vastustajat provosoituvat. Kärjekkäät väitteet kuten »saksalaiset ovat sitä mitä juutalaiset ennen» tai »islam ei ole uskonto vaan sotaisa ideologia» nostattavat usein toivotun raivokkaan vastalauseen. Kirjoittajien mielestä väitteisiin pitäisi malttaa vastata rauhallisesti, niiden sisältöä perusteellisesti haastaen.

Kirjassa luonnehditaan monia uusoikeiston väitteitä sellaisiksi, joilla ei ole mahdollisuuksia saada enemmistön kannatusta. Hieman ristiriitaisesti sanotaan toisaalta, että väitteillä vallitsevasta natsikauteen liittyvästä »syyllisyyskultista» on laajaa kannatusta väestön keskuudessa. Saksalaiset eivät halua puhua syyllisyydestään, vaikka kylläkin saksalaisten vastuusta.

Oikeistolaiset sanovat joskus, että kysymys ei ole valtapolitiikasta vaan identiteetistä, jotta saksalaisen kulttuurin ja historian myönteiset puolet pääsisivät esiin. Tähän kirjoittajat toteavat, että mikään ei estä lukemasta Goethea ja tutkimasta kotiseudun historiaa. Tällöin tosin huomaa usein, että kylien ja sukujen nimet ovat vieraskielisiä.

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.