Skip to main content

Kansankodin lähiöissä kuohuu

Teksti Erik Nyström

Mustafa Panshiri ja Jens Ganman: Det lilla landet som kunde. Vulkan 2018, 439 s.

»Kaksi leiriä. Yhtäällä ne, jotka huusivat, että joulukuusi palaa ja halusivat hakea sammuttimen. Toisaalla ne, joiden mielestä on parempi odottaa, jos se itsestään lakkaisi palamasta.»

Näin toimittaja Jens Ganman kuvailee ruotsalaisten reaktioita Tukholman Rinkebyn lähiön mellakoihin helmikuussa 2017, vain päivä Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin kuuluisan »Last Night in Sweden»-sutkautuksen jälkeen. Ruotsin imago integraation ihmemaana on saanut pahan kolauksen.

Ganman ottaa ironisella tyylillään äkäpussin roolin reportaasikirjassa Det lilla landet som kunde. Kirjan nimi viittaa pieneen Ruotsiin, joka on kantanut suurimman vastuun Euroopan pakolaiskriisistä suhteessa kokoonsa.

Ganmania tasapainottaa entisen poliisin Mustafa Panshirin kylmä analyysi. Panshiri saapui Ruotsiin Afganistanista 11-vuotiaana ja luennoi nyt maahanmuuttotaustaisille lapsille ja nuorille ruotsalaisista arvoista, kuten ilmaisunvapaudesta, sukupuolten välisestä tasa-arvosta ja uskonnonvapaudesta.

Panshirin kokemuksen mukaan huomattavan suuri osa maahanmuuttajista ei ole aikeissa omaksua näitä perusarvoja. Sen sijaan haastattelut koulutyöntekijöiden, hyvin pärjäävien maahanmuuttajien ja poliisin kanssa paljastavat, miten yleisiä ilmiöitä rikollisuus, kunniaväkivalta, naisten syrjintä ja radikalisoituminen ovat.

Kirjoittajien avainkysymys on, mitä sopeutumattomien ihmisien kanssa tulisi tehdä. Tämän kysymyksen he esittävät liudalle tunnettuja poliitikkoja ja yhteiskunnallisia vaikuttajia. Ongelmana on, että kaikki Ruotsissa eivät ole valmiit käymään aiheesta avointa keskustelua.

Kirjoittajilla ei ole kysymykseensä omaa vastausta, mutta he osoittavat omintakeisella, ajoittain humoristisella tyylillään, miksi keskustelua on vaikea käydä. »Ruotsissa emme tee eroa ihmisten välillä, paitsi jos he äänestävät Ruotsi­demokraatteja», Ganman ironisoi. Hän viittaa sosiaaliseen kontrolliin, joka eristää integraatioon kriittisesti suhtautuvia keskusteluista ja jopa ystävistään.

Kirjan toinen kantava teema on ilmiö, jota Ganman ja Panshiri kutsuvat »vähäisten odotusten rasismiksi».

Ulkomailla syntyneiden ei odoteta esimerkiksi kunnioittavan ilmaisunvapautta samalla tavoin kuin syntyperäisten ruotsalaisten. Kun Lars Vilks joutui kahden murhayrityksen kohteeksi profeetta Mohammedia pilkanneista pilapiirroksista, rasisminvastaiset äänet kehottivat Vilksiä syyttämään itseään.

Ruotsissa on tapana sanoa, että »erilaisuus rikastuttaa meitä», mutta Ganmanin ja Panshirin mukaan näin puhuvat usein hyvinvoivan keskiluokan edustajat, jotka asuvat kaukana monikulttuurisista lähiöistä. Lähiöissä maahanmuuttajatkin ihmettelevät, miksi rikollisia päästetään maahan.

Poliisit päivittelevät kirjassa, että »pahinta eivät ole itse tapahtumat, vaan tunne, että näemme jotain, mitä muu yhteiskunta ei näe.» Yhteiskunnallinen keskustelu keskittyy enemmän puhetyyliin ja sanastoon kuin itse aiheeseen: mitä on hyvä integraatio ja miten sen voi toteuttaa?

Kirjoittaja on Kirkon Ulkomaanavun tiedottaja.