Skip to main content

Brysselin salaiset kansiot

Brysselin salaiset kansiot

Euroopan oikeusasiamies Emily O’Reilly yrittää avata ovia EU:n mahtavimpaan linnakkeeseen, johon julkisuuden valokeila ei vielä ulotu.

Teksti Joonas Pörsti

Kuvat Sander de Wilde

Bryssel

Euroopan komission puheenjohtajan lähtö järkytti jopa eurokraattien luottamusta työnantajaansa kohtaan. José Manuel Barroso oli luotsannut unionia kymmenen vuotta, finanssikriisin läpi yhä syvempään yhteistyöhön. Heti brexit-äänestyksen jälkeen investointipankki Goldman Sachs ilmoitti rekrytoineensa entisen pääkomissaarin Lontooseen. Nyt Barroso neuvoo yritysasiakkaita Britannian EU-eroon liittyvissä järjestelyissä.

Goldman Sachs ei ole mikä tahansa investointipankki. Sillä oli vuonna 2001 keskeinen rooli Kreikan valtion velkojen piilottelussa kirjanpidon ulkopuolelle. Kreikka tarvitsi euroalueen jäsenenä pankin luovia velkajärjestelyjä Maastrichtin sopimuksen ehtojen täyttämiseksi.

Goldman Sachs kuittasi palveluksistaan 600 miljoonaa euroa, mutta petasi samalla Kreikalle tietä kohti vuoden 2010 alussa puhjennutta velkakriisiä. Pankki ryvettyi lisää Yhdysvalloissa vuosien 2007–2008 asuntoluottokriisissä.

Euroopan komission menettelysääntöjen mukaan komissaarit voivat siirtyä kautensa jälkeen mihin tahansa tehtävään – vaikkapa yksityisen sektorin neuvonantajiksi. Heillä on kuitenkin kahden vuoden karenssi, jonka aikana ei saa lobata istuvia komissaareja. EU:n toiminnasta tehdyn sopimuksen nojalla komissaarien on lisäksi osoitettava »kunniallisuutta ja pidättyvyyttä, kun heille toimikauden jälkeen tarjotaan tiettyjä tehtäviä tai etuja».

Juuri tämän rajan Barroso ylitti joidenkin EU:n nykyisten ja entisten työntekijöiden mielestä. He kirjoittivat komissiolle vetoomuksen, joka keräsi lopulta yli 150 000 allekirjoitusta. Vetoomuksen mukaan Barroson siirto heikensi euroskeptisen ilmapiirin vallitessa entisestään luottamusta EU:ta kohtaan.

»Tapaus ruokki populistista narratiivia, jonka mukaan EU on rahasampo, joka ei aja suuren yleisön asiaa vaan pienen eliitin etua», sanoo EU:n oikeusasiamies Emily O’Reilly toimistossaan Brysselissä.

Oikeusasiamies toimii EU:n sisällä riippumattomana vahtikoirana, jonka tehtävänä on puuttua hallinnollisiin epäkohtiin. O’Reillyn johtamalla oikeusasiamiehen toimistolla on 80 työntekijää, jotka käsittelevät kansalaisten, yritysten ja eri organisaatioiden tekemiä kanteluita. Oikeusasiamies tekee myös omia selvityksiä hallinnon toiminnasta. Barroson tapaus toi oikeusasiamiehen käsiteltäväksi kolme erillistä kantelua.

Ulkoisen paineen alla komissio kutsui kokoon eettisen komitean käsittelemään tapausta. Komitea päätyi antamaan Barrosolle vapauttavan lausunnon. Häntä ei rangaistu urasiirrostaan esimerkiksi eläke-etuuksien perumisella, kuten vetoomuksen kirjoittaneet virkamiehet vaativat. Komitea kuitenkin katsoi entisen puheenjohtajan toimineen harkitsemattomasti.

O’Reilly julkaisi Barroson tapauksesta raportin kuluvan vuoden alussa. Oikeusasiamies huomautti, että eettinen komitea oli nojautunut päätöksessään liiaksi yhteen Barroson lähettämään kirjeeseen, jonka mukaan hän »ei ollut lobannut Goldman Sachsin asioissa eikä aikonut jatkossakaan tehdä niin». Oikeusasiamies suositteli komissaarien karenssiajan pidentämistä useilla vuosilla.

Myös komission varapuheenjohtaja Jyrki Katainen joutui vakuuttelemaan Brysselissä toimittajille, ettei Barroso ollut lobannut häntä siirryttyään investointipankkiin. Barroso ja Katainen tapasivat lokakuussa 2017 hotellissa komission päärakennuksen Berlaymontin takana. Tapaamista oli ehdottanut Barroso, ja Kataisen kalenterissa luki tapaamisen kohdalla »Goldman Sachs».

Kataisen mukaan hän tapasi vanhan ystävänsä Barroson oluella yksityishenkilönä, ja äänessä oli enimmäkseen Katainen itse. Hotellissa keskusteltiin EU:n kauppapolitiikasta ja puolustusasioista, ei pankin asioista.

Kanteluita koskevassa päätöksessään oikeus­asiamies O’Reilly kuitenkin huomautti, että tapaamisesta ei ole muistiinpanoja, joten emme voi tietää, mistä siellä keskusteltiin.

Neuvoston toimintaa ohjaa selkärangasta tuleva diplomaattinen koodi, jossa asiat pyritään pitämään poissa silmistä.

 

Euroopan unioni on Emily O’Reillyn mukaan paljon mainettaan parempi. »Myös Barroson tapauksessa suurinta ääntä pitivät EU:n omat virkamiehet, jotka tekivät asiasta valituksen ja kantelun oikeusasiamiehelle.»

Vaikuttamistyön valvontaan kuitenkin liittyy todellisia ongelmia. Brysselissä työskentelee eri arvioiden mukaan vähintään 25 000 lobbaria, ja 70 prosenttia heistä on liike-elämän asialla.

Lobbaaminen ei ole sinänsä väärin, O’Reilly sanoo. Yrityksillä on paljon pelissä, kun EU käy kauppaneuvotteluja tai sääntelee esimerkiksi digitaalista taloutta tai dieselautojen päästöjä. Päätösten seuraukset ovat usein kauaskantoisia ja vaikeasti ennakoitavia.

»Lainvalmistelijoille on tärkeää tietää, minkälaisia vaikutuksia laeilla on ihmisiin ja yrityksiin, jotta he voivat ottaa vaikutukset huomioon päätöksenteossa.»

Lobbauksen tulisi kuitenkin olla mahdollisimman avointa ja läpinäkyvää. Vaikutusvaltaisimmilla etujärjestöillä, kuten Business Europella, on kymmenien miljoonien eurojen budjetti, jolla ne ajavat kansallisten etujärjestöjen ja globaalien suuryritysten asiaa. Liike-elämän lobbarit ehtivät tavata komission virkamiesten ohella Brysselissä myös europarlamentaarikkoja ja jäsenmaiden edustajia, jotka neuvottelevat kannoistaan EU:n neuvostossa. Kaikkia tapaamisia ei kirjata mihinkään.

»Vaikutukset ulottuvat jäsenmaihin», O’Reilly lisää. »Jäsenmaat eroavat tosistaan suuresti siinä, miten ne valvovat lobbausta.»

Yksi askel läpinäkyvyyden parantamisessa on vuonna 2014 perustettu avoimuusrekisteri, johon kirjataan tiedot EU-toimielimiin vaikuttavista lobbareista. Oikeusasiamiehen toimisto neuvottelee parhaillaan parannuksista rekisteriin, jotta sen tiedot pysyvät ajan tasalla ja myös lobbareiden rahoittajat tulisivat julki.

O’Reilly on ajanut kaudellaan avoimuuden lisäämistä EU-järjestelmässä. Tämä ei ole yllättävää. Irlantilainen O’Reilly on taustaltaan toimittaja. Myös konfliktit ovat tuttuja: hän työskenteli kirjeenvaihtajana Pohjois-Irlannissa levottomina 1980-luvun vuosina. O’Reilly ansioitui politiikan toimittajana ennen kuin siirtyi Irlannin oikeusasiamieheksi vuonna 2003.

Euroopan oikeusasiamiehenä O’Reilly katsoo vaikuttaneensa niin sanottuun pyöröovi-ilmiöön eli uranvaihtojen sääntöihin komissaaritasolla. Työsarkaa riittää vielä alempana hierarkiassa. Globaalit yritykset rekrytoivat asiantuntevia virkamiehiä vaikuttaakseen lainsäädäntöön, joka ei ole yrityksille mieleen.

»Usein virkamiehet voivat olla yrityksille arvokkaampia kuin komissaarit. Virkamiehet ovat käsitelleet asiakirjoja yksityiskohtaisella tasolla vuosien ajan», O’Reilly sanoo. »Heitä ei palkata ohjelmointitaitojensa tai pankkiosaamisensa vaan verkostojensa ja sisäpiiritietojensa vuoksi. Ne avaavat yritykselle ovia, jotka pysyvät muilta suljettuina.»

EU maksaa työntekijöilleen korkeita palkkoja. Palkkakilpailussa unioni ei silti vedä vertoja globaaleille yrityksille, jotka palkitsevat avainhenkilöitään vielä moninkertaisesti enemmän. Siksi suuryrityksiä vastaan on vaikea kamppailla. »Inhimillisillä tekijöillä on vaikutusta», O’Reilly toteaa.

 

Follow the money! Seuraa, mihin raha johtaa. Näin neuvoi hallinnon syväkurkku pimeässä autohallissa Robert Redfordin esittämälle toimittajalle Bob Woodwardille Presidentin miehet -elokuvassa. Washington Postin historiallinen Watergate-juttu presidentti Richard Nixonin virkarikoksista oli hetkellisesti umpikujassa.

O’Reilly näki elokuvan nuorena opiskelijana, ja se antoi hänelle sysäyksen ryhtyä tutkivaksi toimittajaksi. 1970-luvun Irlannissa toimittajan työ oli naiselle vielä poikkeuksellinen valinta. Maassa oli 1970-luvun alkuun asti työlainsäädäntö, joka pakotti naiset luopumaan naimisiinmenon jälkeen julkisista viroista sekä työstä esimerkiksi pankeissa ja opettajina.

»Se paransi tietysti miesten asemaa työmarkkinoilla», O’Reilly toteaa. Miehet ansaitsivat keskimäärin lähes kaksi kertaa enemmän kuin naiset. Irlanti luopui syrjivästä työlaista vasta liityttyään EU:hun vuonna 1973. Kaksi vuotta myöhemmin O’Reilly aloitti ranskan­opinnot yliopistossa Dublinissa.

O’Reillyn isä työskenteli virkamiehenä, äiti oli kotona. Tytär oli vanhempiensa tavoin kiinnostunut politiikasta. Toimittajan työ oli paljon lukevalle ja kirjoittavalle nuorelle luonteva valinta.

O’Reillyn äiti tosin arveli vielä vuosia myöhemmin – sen jälkeen kun tytär oli palkittu kotimaassaan ensin vuoden naistoimittajana ja joitakin vuosia myöhemmin vuoden toimittajana – että hän kiinnostui lehtityöstä vain siksi, ettei päässyt aikoinaan opettajaksi.

»Vastasin hänelle, että oletko tosiaan kuvitellut näin viimeiset 20 vuotta! Eihän se pidä paikkaansa», O’Reilly sanoo ja nauraa hersyvään tapaansa.

Hän kuitenkin muistuttaa, että toimittajan työtä pidettiin 1970-luvulla hanttihommana, joka ei nauttinut samanlaista arvostusta kuin lääkärin, tilintarkastajan tai lakimiehen ammatti. »Nautin silti joka hetkestä, eikä se edes tuntunut työnteolta.»

Oikeusasiamiehenä hän katsoo olevansa samassa asemassa kuin toimittajana: ihmisten ja hallinnon välissä. Oikeusasiamies ei voi siirtyä kummallekaan puolelle rajalinjaa.

O’Reilly on onnistunut tavoitteessaan lisätä Euroopan oikeusasiamiehen toimiston näkyvyyttä. Toimistoon saapuneiden kanteluiden määrä on moninkertaistunut puolentoista viime vuoden aikana, kun oikeusasiamiehen työtä on käsitelty jäsenmaiden mediassa. Kuluvan vuoden heinäkuun loppuun mennessä toimisto oli ottanut käsiteltäväkseen 194 kantelua, kun koko vuonna 2016 niitä käsiteltiin 43.

Jo oikeusasiamiehen viran ensimmäinen haltija, suomalainen Jacob Söderman ajoi näkyvästi avoimuutta. Tätä seurasi kreikkalainen Nikiforos Diamandouros, joka ei ollut samalla tavoin EU-instituutioiden välisen kamppailun keskiössä. »Strategisena tavoitteenani on käyttää toimivaltaani aiempaa enemmän ja käsitellä yleisen edun kannalta keskeisiä asioita», O’Reilly sanoo.

Emily O’Reilly

Emily O’Reilly

Syntynyt 1957 Tullamoressa Irlannin keskiosassa.

Opiskeli eurooppalaisia kieliä ja kirjallisuutta University College Dublinissa. Valmistui kasvatustieteen kandidaatiksi Trinity College Dublinista 1980.

Aloitti toimittajan työt Woman’s Way -lehdessä 1981, siirtyi seuraavana vuonna Sunday Tribunen toimittajaksi ja vuonna 1989 Irish Pressin politiikan toimituksen päälliköksi.

Palkittiin Irlannissa vuoden nais­toimittajana 1986 ja vuoden toimittajana 1994.

Työskenteli Irlannin oikeusasiamiehenä ja tietosuojavaltuutettuna 2003–2013.

Valittiin Euroopan oikeusasiamieheksi 2013 ja uudelleen viisivuotiselle kaudelle Euroopan parlamentin vaalien jälkeen joulukuussa 2014.

Harrastaa huilunsoittoa sekä merellisen puutarhan hoitoa kotitalon pihapiirissä, joka sijaitsee rannikolla Dublinin Howthissa.

Perheeseen kuuluu aviopuoliso, neljä tytärtä ja poika.

 

Nyt käynnissä on uran tähän asti suurin kamppailu, ainakin vastustajan voimilla mitattuna. Vastassa ovat EU:n 28 jäsenmaata.

Oikeusasiamiehen toimisto julkaisi maaliskuussa selvityksen EU:n neuvoston lainsäädäntötyöstä. Raportti ei anna mairittelevaa kuvaa jäsenmaita EU-koneistossa edustavan instituution työtavoista.

Neuvostossa kokoontuu 150 eri alojen työryhmää, jotka valmistelevat jäsenmaiden päätöksiä. Lisäksi neuvostossa työskentelee pysyvien edustajien komitea, EU-slangilla Coreper, jossa kokoustavat viikoittain kansalliset EU-suurlähettiläät ja heidän sijaisensa. Neuvotteluja pidetään myös ministeritasolla.

Neuvostoa koskevat samat avoimuussäädökset kuin EU:n muita instituutioita: neuvoston asiakirjojen on oltava yleisön tutustuttavissa. Erityisen tärkeää kansalaisille olisi tietää, mitä kantaa heidän oma maansa edustaa EU-tason neuvotteluissa.

Neuvosto on ratkaissut ongelman luovalla tavalla: jäsenvaltioiden neuvottelukantoja ei useinkaan kirjata ylös kokouspöytäkirjoihin, ja lisäksi lainsäädäntövalmistelun asiakirjat ovat erittäin hankalasti saatavilla. Niistä ylläpidetään rekisteriä, mutta se on puutteellinen ja vaikea käyttää. Lisäksi asiakirjat luokitellaan neuvoston sihteeristössä rutiininomaisesti rajoitettuun jakeluun LIMITE-merkinnällä, jolloin ne voi saada luettavaksi vain asiakirjapyynnöllä. On kuitenkin vaikea pyytää asiakirjaa, jos ei tiedä sen olemassaolosta.

»Vaikka neuvosto on instituutio, sen toimintaa ohjaa selkärangasta tuleva diplomaattinen koodi, jossa asiat pyritään pitämään poissa silmistä», O’Reilly sanoo.

Avoimuutta ajava korruptionvastainen järjestö Transparency International kutsui alkuvuodesta EU:n neuvostoa tiedotteessaan »mustaksi laatikoksi».

Suomessa valtioneuvosto pitää eduskunnan yleensä ajan tasalla EU-neuvotteluista. Useiden muiden jäsenmaiden parlamenteissa edustajat eivät usein tiedä, mitä heidän oman hallituksensa edustajat tekevät EU:ssa. O’Reilly kertoo, kuinka brittiparlamentaarikot manasivat hänelle pari vuotta sitten, että tämä on Brysselin syytä.

»Kehotin heitä kysymään sitä ministereiltä itseltään. Vastuu oli tässä tapauksessa Westminsterin päättäjillä.»

Oikeusasiamiehelle osoitettujen kanteluiden määrä on moninkertaistunut puolentoista viime vuoden aikana.

 

Avoimuuden puolustajat voivat vedota kiistassa unionin avoimuusasetukseen 1049 vuodelta 2001. Sen mukaan »toimielinten kaikkien asiakirjojen olisi pääsääntöisesti oltava yleisön tutustuttavissa». Avoimuuden tarkoitus on parantaa kansalaisten mahdollisuuksia osallistua päätöksentekoon. Tämä demokraattinen oikeus on kirjattu myös EU:n perussopimukseen.

O’Reilly antaa esimerkin siitä, kuinka absurdeja piirteitä salailu toisinaan saa. Hollanti teki taannoin neuvoston kokouksessa aloitteen avoimuuden lisäämisestä EU:n neuvostossa ja antoi samalla tukensa oikeusasiamiehen raportille. Kun kokouksen pöytäkirja sitten julkaistiin, siinä kerrottiin, että Hollannin kantaa avoimuuden lisäämisestä tuki »kolme muuta jäsenvaltiota». Emme siis tiedä, mitkä maat kannattavat avoimuutta.

EU:n toimielinten toimintakulttuuria on tavallisesti puolustettu sillä, että epämuodolliset neuvottelut suljettujen ovien takana ovat välttämättömiä, jotta päätöksenteko monimutkaisessa koneistossa olisi tehokasta. Jos keskeneräiset neuvottelut EU:n neuvostossa avattaisiin julkisuudelle, todelliset neuvottelut käytäisiin jossain muualla.

»Ymmärrämme hyvin, että keskustelulle on oltava tilaa, kun 28 jäsenmaata yrittävät päästä yhteisymmärrykseen», O’Reilly toteaa.

»Hyvä avoin hallintojärjestelmä mahdollistaa asiakirjojen salaamisen, jos niiden julkistaminen olisi yleisen edun vastaista.»

Siksi oikeusasiamiehen raportissa ehdotetaan, että keskusteluista pidetään pöytäkirjaa – ei asiakirjojen automaattista julkistamista. Pöytäkirjat voitaisiin julkaista sopivana ajankohtana tai viimeistään sitten kun lainsäädäntö on valmistunut. Siten keskusteluihin voitaisiin tutustua jälkikäteen ja katsoa, mitä muutoksia matkan varrella tehtiin.

O’Reilly muistuttaa, minkälaisia traumoja esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston, Euroopan komission ja Euroopan keskuspankin muodostaman troikan päätöksenteko jätti jälkeensä EU:n kriisimaihin tämän vuosikymmenen alussa. Rajuissa rakenneuudistuksissa leikattiin palkkoja ja etuuksia, mutta vastuullisia oli vaikea nimetä, kun neuvottelut käytiin suljettujen ovien takana.

Kriisimaista O’Reillyn kotimaa Irlanti selvisi lopulta vähemmällä kuin Kreikka tai Kypros. Konferenssimatkoillaan oikeusasiamies tapasi näissä maissa ihmisiä, jotka tulivat kertomaan, kuinka terveydenhuolto oli romahtanut eikä syöpähoitoja ollut enää saatavilla kaikille.

»Mitä troikalle voisi tehdä?», ihmiset kysyivät.

»Mitä todellakin», O’Reilly toteaa. Edes oikeusasiamies ei voinut selvittää troikan toimintaa. Sama pätee EU:n institutionaalisen rakenteen ulkopuolelle perustettuun euroryhmään.

Laajemmin katsottuna asiakirjojen pimittämiseen liittyy O’Reillyn mukaan oletus, että kansa ei ymmärrä poliittisen päätöksenteon luonnetta.

»Kyllä ihmiset ymmärtävät, että EU:n 28 jäsenmaata eivät pääse heti kaikesta yhteisymmärrykseen. Johan lomasuunnitelmista sopiminen voi kestää perheessäkin useita kuukausia – ainakin meillä», viiden lapsen äiti toteaa.

Euroopan komissio päätyi lisäämään avoimuuttaan Yhdysvaltojen kanssa käymissään TTIP-vapaakauppaneuvotteluissa Euroopan parlamentin, oikeusasiamiehen toimiston ja kansalaisjärjestöjen painostuksen jälkeen. Avoimuuden tuloksia on nähty sittemmin
brexit-neuvotteluissa, joissa EU:n neuvottelu­asiakirjat ovat tulleet nopeasti julki.

Oikeusasiamiehellä ei ole kuitenkaan valtuuksia käskyttää EU:n neuvostoa ja jäsenmaita. O’Reilly voi antaa EU-instituutioille vain suosituksia. Tässä väännössä hän odottaa tukea Euroopan parlamentilta, jossa kaksi komiteaa käsittelee parhaillaan oikeusasiamiehen raporttia neuvoston toiminnasta. Avoimuuskysymyksen pitäisi edetä täysistuntoon ennen vuodenvaihdetta.

 

Brexit on tuonut EU-kuvioihin draamaa ja herättänyt kansalaisten kiinnostuksen uudelleen eloon. Unionin keskeisistä henkilöistä on tullut entistä tutumpia. »Kuin poliittisen saippuasarjan hahmoja, jotka eivät olekaan niin tylsiä kuin luultiin», O’Reilly sanoo.

»Samalla ihmiset ovat alkaneet miettiä aiempaa tarkemmin EU:n etuja.»

Unionin tulevaisuus näyttää silti edelleen kaksijakoiselta. Kesäkuussa julkaistussa eurobarometrissa 58 prosenttia vastaajista suhtautui myönteisesti EU:n tulevaisuuteen ja useammat EU-kansalaiset luottivat enemmän Euroopan unioniin kuin maansa hallitukseen. Samaan aikaan eurokriittisten ja oikeistopopulististen liikkeiden kannatus on noussut niin vanhoissa kuin uusissa jäsenmaissa.

»On hankala tehdä minkäänlaisia ennusteita EU:n tulevaisuudesta», O’Reilly sanoo. Hän kertoo lukeneensa hiljattain Tšekin edesmenneen presidentin Václav Havelin ajatuksia turhautumisestaan politiikkaan. Havel oli kirjailija ja kommunismin aikainen toisinajattelija, joka joutui presidenttinä toteamaan, ettei politiikkaa voinut ymmärtää tai hallita.

»Hän kertoi kadehtivansa ihmisiä, jotka rakentavat siltaa tai muuria ja voivat viikon päätteeksi katsella työnsä tuloksia», O’Reilly jatkaa. »Politiikka on niin toisenlaista.»

Nämä vaikuttivat

1. Alan J. Pakula: Presidentin miehet. Watergate-skandaalista kertovan elokuvan vetovoima ulottui koko toimittajasukupolveeni. Vuonna 1987 sain apurahan toimittajaopintoihin Harvardin yliopistossa. Opinto-ohjelman amanuenssi oli Howard Simons, joka työskenteli Washington Postin toimituspäällikkönä skandaalin aikana.

2. Philippe Sands: East West Street. Kirja kertoo kahdesta puolanjuutalaisesta lakimiehestä, jotka loivat käsitteen rikoksesta ihmiskuntaa vastaan. Se on upea kertomus toisen maailmansodan ajasta ja nykyisen ihmisoikeuskäsityksen synnystä.

3.Truman Capote: Kylmäverisesti. Tätä tietokirjaa murhatun kansasilaisen farmariperheen kohtalosta 1950-luvulla lukee kuin hienointa proosaa. Capoten kerronta vaikutti tapaan, jolla journalismia tehdään.

Hyvä esimerkki oli EU:n laajeneminen kymmeneen uuteen maahan vuonna 2004. Tuolloin kaikki näytti etenevän läntisen liberaalin maailman kannalta hyvin. Politiikka ei kuitenkaan jatkanut samaa rataa, vaan mukaan tuli odottamattomia tekijöitä – ja ihmisiä, jotka halusivat hyötyä uusista tuulista.

»Se on politiikan luonne», O’Reilly muistuttaa.

Lisäksi politiikassa on ristikkäisiä voimia. Katolisessa Irlannissa hyväksyttiin tänä vuonna kansanäänestyksessä naisten oikeus aborttiin. Samaan aikaan esimerkiksi Puolassa monet nuoret etsivät ylpeinä omia juuriaan, osallistuvat katolisiin hartauksiin ja kääntävät selkäänsä maallistuneelle kulutuskulttuurille.

»On tavallaan helppo ymmärtää, miksi konservatismilla on nyt vetovoimaa. Vuonna 2004 ihmiset vallannut innostus kesti vain tietyn ajan», O’Reilly sanoo.

»Ongelma voikin lopulta olla tuudittautuminen nykyoloihin, mikä on ihmisille tyypillistä.» Emme näe muutoksen tulevan ja unohdamme menneitä.

O’Reillyn tytär kirjoitti hiljattain esseetä, jossa tehtävänä oli argumentoida sellaista väittämää vastaan, että historian ei tulisi olla pakollinen aine koulussa. O’Reilly kertoo penkoneensa itsekin aihetta ja törmänneensä googlaamalla tutkimukseen, jonka mukaan nuorten brittien tiedot toisesta maailmansodasta ovat jo hyvin hataralla pohjalla.

»Ihmiset todellakin unohtavat asioita», O’Reilly toteaa.