Skip to main content

Miksi liittyä Natoon?

Suomen liittyminen sotilasliittoon pienentäisi sodan uhkaa Itämeren alueella.

Tammikuun 20. päivänä 1940 Winston Churchill, tuolloinen laivastoministeri, piti puheen, jossa hän kuvasi puolueettomien maiden asemaa puoli vuotta aiemmin alkaneessa maailmansodassa seuraavin sanoin: »Jokainen ruokkii krokotiiliä siinä toivossa, että krokotiili syö hänet viimeiseksi. Kaikki toivovat, että myrsky laantuu ennen kuin on heidän aikansa tulla nielaistuksi.»

Jotain samanlaista voisi vain hiukan liioitellen sanoa Suomen turvallisuuspolitikan nykydoktriinista. Paasikiven–Kekkosen-linjan jäljiltä siihen on pesiytynyt toiveajattelua ja historialliseen kokemukseen perustuva pyrkimys pysyä sivussa maailmanpolitiikan päänäyttämöltä. Niin kauan kuin Neuvostoliiton asevoimilla oli Euroopassa selvä ylivoima, tämä oli kiistatta viisasta politikkaa. Näin ei kuitenkaan välttämättä enää ole nykymaailmassa, jossa voimatasapaino on muuttunut.

YYA-sopimuksen johdannossa tunnustettiin Suomen pyrkimys pysyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Kirjausta pidettiin Suomen puolueettomuuspolitiikan kulmakivenä. Toisin kuin useimmat Neuvostoliiton intressipiiriin kuuluneet maat, Suomi ei käyttänyt Neuvostoliiton hajoamista hyväkseen.

Kun YYA-sopimus vuonna 1992 irtisanottiin, Suomi jatkoi linjallaan välttäen sotilaallista liittoutumista ja selkeitä kannanottoja suurvaltojen kiistakysymyksissä. Maalle oli pitkään ollut eduksi pysyä syrjässä suurvaltapolitiikan pelikentältä ja Suomen poliittinen johto oli vakuuttunut siitä, että samalla linjalla oli hyvä jatkaa.

Maailma oli kuitenkin muuttunut, ja se muuttuu edelleen. Huippuvuosinaan 1970-luvun puolivälissä Neuvostoliiton talous vastasi kooltaan ehkä kolmannesta Yhdysvaltain taloudesta; nykyään Yhdysvaltojen talous on noin viisitoista kertaa suurempi kuin Venäjän.

Liuskeöljyteknologian kehittyessä öljyn hinta näyttää asettuneen 50 dollarin tuntumaan, mikä ei riitä talouskasvun nopeutumiseen Venäjällä. Sen vuoksi Venäjällä ei ole juurikaan varaa kasvattaa sotilasmenojaan. Todennäköistä on, että se joutuu leikkaamaan niitä lähivuosina.

Vuonna 1975 Varsovan liitolla oli läntisten arvioiden mukaan Euroopassa välittömästi käytettävinään 57 divisioonaa ja 19 000 taisteluvaunua. Natolla oli vastaavasti 27 divisioonaa ja noin 6 500 taisteluvaunua. Neuvostoliiton ylivoima konventionaalisessa aseistuksessa oli murskaava.

Venäjän armeija on edelleen merkittävä, mutta enää se ei ole mikään supervalta-­armeija. Vaikka sitä on viimeisten viidentoista vuoden ajan modernisoitu, suurin osa sen kalustosta on neuvostoajalta. Vanhoja T-72, T-80 ja T-90 -taistelu­vaunuja korvataan uusilla T-14-vaunuilla, mutta uudistus kestänee kymmenen vuotta.

Kansainvälinen strategisten tutkimusten instituutti IISS arvioi, että Venäjän läntisellä ja eteläisellä sotilasalueella on nyt noin 140 000 sotilasta, jotka muodostavat 12–15 prikaatia. Käyttö­kelpoisia taisteluvaunuja on noin 1 200 ja taistelulentokoneita 700. Näiden sotilasosastojen toiminta­kyvystä on vaihtelevia arvioita.

Useimpien asiantuntijoiden mielestä Venäjän parhaiden joukkojen kärki on kuitenkin hyvin kapea. Venäjä on finanssikriisin jälkeen joutunut hidastamaan sotilasmenojensa voimakasta kasvua. Niiden arvioidaan nyt olevan noin 75 miljardia dollaria vuodessa. Yhdysvaltain sotilasbudjetti sen sijaan on yli 600 miljardia dollaria. Sen ja liittolaisten sotilaallinen voima on perinteisillä mittareilla mitattuna jo moninkertainen Venäjään nähden. Maavoimissa ylivoimaa kasvattaa edelleen Yhdysvaltojen huomattava etumatka johtojärjestelmien ja taistelukentän digitalisoinnissa. Ilmavoimissa ylivoima on määrällisesti nelinkertainen, mutta koneiden ja niiden aseistuksen ominaisuuksista johtuen länsiliittoutuneiden ilmaylivoima on tätäkin suurempi.

Alivoima-asema on johtanut Venäjän sotadoktriinin muuttumiseen. Sotilasalueita ei enää ole varustettu käymään sotaa omalla suunnallaan, vaan voimia joudutaan keskittämään. Aivan kuten Nato sen ollessa alakynnessä 1970-luvulla, Venäjä hyväksyy nyt taktisten ydinaseiden ensikäytön.

Merivoimissa Yhdysvaltojen ylivoima on murskaava. Kymmenellä tukialusryhmällään ja sukellusveneillään Yhdysvallat hallitsee valtameriä. Ja, kuten sanottu, Venäjä on Italian kokoinen talous. Maa on todellinen sotilaallinen suurvalta enää vain ydinaseistuksella mitattuna. Venäjän sotilaallisia ambitioita ei siksi pidä yliarvioida. Sotilasvoiman käytöllä on kuitenkin ollut ja on edelleen merkittävä rooli maan sisä­politiikassa. Kun poliittista valtaa ei öljyn hinnan laskettua enää ole voitu legitimoida vaurauden kasvulla, sitä on perusteltu sotilaallisella menestyksellä ja kunnialla. Ukrainan ja Krimin tapaiset operaatiot voivat siksi tarvittaessa uusiutua, myös Itämeren alueella.

Jos emme liity Natoon, Suomi ruokkii krokotiilia toivoen sen siksi syövän meidät viimeiseksi.

Suomi ei ole koskaan luottanut kollektiiviseen puolustukseen. Saimme talvisodan aikana valikoidusti vapaaehtoisuuteen perustuvaa apua, mutta tuon avun sotilaallinen merkitys jäi vaatimattomaksi. Suomi on siksi ylläpitänyt puolustusvoimia, jotka naapurimaiden leikattua puolustusmäärärahojaan ovat muodostuneet alueellisesti merkittäviksi.

Suomi voi nykyään talout­taan korvaamattomasti vahingoittamatta perustaa kuudesta kahdeksaan melko hyvin varustettua prikaatia. Sillä on voimakas ja itäisten alueittemme maantieteen tukema panssarintorjuntakapasiteetti, yli 200 Leopard-taistelu­vaunua sekä modernisoitavana oleva tykistö. Suomen ilmavoimat pystyy kuudellakymmenellä F/A-18-koneellaan – yhteistyössä Naton tai Ruotsin ilmataistelujohtojärjestelmien kanssa – varmistamaan, ettei maahan hyökkäävä vihollinen helposti saa ilmaherruutta.

Sotilaallisella voimalla mitattuna tilanne itärajalla ei ole koskaan ollut Suomelle niin edullinen kuin se on nyt. Venäjällä ei käytännössä ole paluuta asevelvollisuuteen perustuvaan kansanarmeijaan. Se ei kriisitilanteessa voisi ryhmittää edes puolta eurooppalaisista joukoistaan maamme rajoille, jolloin sen ylivoima ei riittäisi takaamaan hyökkäyksen onnistumista. On siksi vaikea kuvitella, että tervejärkinen venäläinen sotilaskomentaja suosittelisi maansa poliittisille päätöksentekijöille hyökkäystä Suomeen.

Tämä johtopäätös tulee entistä ilmeisemmäksi, kun otamme huomioon Venäjän muut sotilaalliset vaihtoehdot sen luoteisella rajalla. Etelä-Suomen kautta ei edetä minnekään, ja toisaalta Suomenlahden eteläpuolella eteneminen on huomattavasti helpompaa kuin sen pohjoisrannalla. Viro ei voi liikekannallepanolla koota itärajalleen läheskään yhtä paljon joukkoja kuin Suomi, ja sikäläinen maasto on panssaroidulle ja mekanisoidulle hyökkääjälle huomattavasti helpompi.

Baltia kuuluu myös historiallisesti Suomea selkeämmin Venäjän intressipiiriin. Siksi on ymmärrettävää, että Viro perustaa puolustuksensa Natoon ja sen perussopimuksen viidenteen artiklaan.

Nato on vuorostaan signaloinut sitoutumistaan Baltian maiden ja Puolan puolustamiseen perustamalla sinne ilmeisen pysyviä mutta sotilaalliselta painoarvoltaan vaatimattomia maajoukkoja sekä järjestämällä meri- ja ilmasotaharjoituksia lähialueilla. Viron kollektiivinen puolustus edellyttää Yhdysvaltojen läsnäoloa. Mikäli sen sitoutuminen Euroopan puolustamiseen heikkenee, Viron turvallisuuspoliittinen asema hapertuu.

Tässä tilanteessa voi hyvin argumentoida, että Nato-­jäsenyys ei ole Suomelle mielekäs. Pystymme todennäköisesti huolehtimaan turvallisuudestamme omin voimin, jolloin jäsenyyden tärkeimmäksi käytännön eduksi jää poliittinen ja hankintayhteistyö. Ne taas ovat hoidettavissa EU:n tiivistyvän puolustusyhteistyön kautta.

Rauhankumppanuus lienee vuorostaan riittävä tae sille, että ilmavoimillamme on kriisitilanteessa käytettävissään Naton tiedustelumateriaalia ja mahdollisesti myös taistelujohdollista tukea. Miksi ottaa kannettavaksemme Nato-­jäsenyyden kielteiset vaikutukset Venäjän-suhteisiin ja vahvistaa sikäläistä piiritysmentaliteettia, kun selviämme varsin hyvin yksinkin?

Suomessa Nato-jäsenyys on nähty ensisijaisesti lupauksena sotilaallisesta avusta kriisi­tilanteessa. Nato-sopimuksen viides artikla velvoittaa kaikkia jäsenmaita tulkitsemaan hyökkäyksen toiseen jäsenmaahan hyökkäykseksi niitä vastaan sekä ryhtymään tarvittaviin sotilaallisiin vastatoimiin. Mikäli olisimme Naton jäsen, viides artikla velvoittaisi liiton muita jäseniä tulemaan apuun, jos joutuisimme hyökkäyksen kohteeksi.

Nato-jäsenyyden kielteisimpänä puolena on yleisesti pidetty sitä, että artikla velvoittaisi myös meitä ryhtymään toimiin jonkin muun jäsenmaan joutuessa hyökkäyksen kohteeksi. Analyysin sijaan puhe on yleensä nopeasti siirtynyt »sinkkiarkkuihin» ja vähemmän imartelevaan turvallisuuspoliittiseen käsien pesuun: »meidän poikiamme» ei saa lähettää taistelemaan vieraalle maaperälle.

Kollektiivisen turvallisuuden ja Nato-sopimuksen viidennen artiklan idea ei kuitenkaan rajoitu sotilasavun saamiseen selkkauksen käynnistyttyä. Viides artikla on ennen kaikkea pelote. Kollektiivisen puolustuksen perusajatus on se, että potentiaalinen hyökkääjä joutuu ottamaan huomioon, että hyökätessään tämä käytännössä julistaa sodan kohdemaan lisäksi joukolle muita maita, jotka ovat velvollisia ryhtymään sotatoimiin maata vastaan.

Suomen liittyminen Natoon ei siksi vahvistaisi vain Suomen omaa puolustusta. Koska Suomen puolustusvoimat ovat (vain) alueellisesti merkittävät, Nato-jäsenyytemme vahvistaisi ennen kaikkea Viron puolustusta. Hyökkäys Viroon velvoittaisi Suomen ryhtymään sotilaallisiin toimiin hyökkääjää vastaan. Käytännössä tämä merkitsisi sitä, että hyökkääjän olisi varattava lisää voimaa hyökkäystään varten. Tarvittava voima muodostuisi helposti niin suureksi, ettei sotilaallinen hyökkäys Viroon enää näyttäisi mielekkäältä. Suomen sitoutuminen Nato-sopimuksen viidenteen artiklaan vahvistaisi siten merkittävästi sen pelotevaikutusta, mikä vuorostaan pienentäisi sodan uhkaa Itämeren alueella.

Viron puolustaminen ei edellytä Suomelta altruismia. Suomella on päinvastoin suuri intressi puolustaa eteläistä naapuriaan. Mikäli Viro joutuisi miehitetyksi, Suomen olisi lisättävä sotilasmenojaan.

Samalla on todennäköistä, että merirahdit Suomen­lahdelle nousisivat tavalla, joka huomattavasti heikentäisi vientiteollisuutemme kilpailukykyä. Kansainväliset luottoluokituslaitokset nostaisivat myös arviotaan Suomeen liittyvästä poliittisesta ja turvallisuusriskistä tavalla, joka merkitsisi luottoluokituksemme alenemista ja ajan myötä ulkomaisen velkamme hoitokustannuksen huomattavaa nousua. Lopulta olisi kysyttävä, mitä tapahtuu seuraavaksi? 1940-lukua mukaillen voisi sanoa: Estlands sak är vår, Viron asia on meidän.

Naton vaihtoehdoksi on tarjolla sekä eurooppalaista että pohjoismaista sotilasyhteistyötä. Kummallakin on hyvät puolensa. EU:n sotilasyhteistyö tarjoaa mahdollisuuksia materiaalihankintojen koordinointiin ja kaluston asteittaiseen yhdenmukaistamiseen, mutta tie asevoimien todelliseen yhteistoimintakykyyn on pitkä. Yhteistyö Ruotsin kanssa tehostaa puolestaan meri- ja ilma-alueittemme valvontaa ja tukee rannikkopuolustustamme. Kumpikaan yhteistyö ei kuitenkaan vahvista Viron turvallisuutta.

Jos emme liity Natoon, Suomi ruokkii krokotiilia toivoen sen siksi syövän meidät viimeiseksi. Etumme mukaista on, että turvallisuustilanne Itämeren alueella säilyy hyvänä.

Toisin kuin maamme pasifistinen vähemmistö väittää, rajaamalla puolustusvoimiemme käytön maamme rajojen sisäpuolelle emme edistä rauhan asiaa, päinvastoin. Osallistumalla Naton pohjalta Euroopan kollektiiviseen puolustukseen vahvistamme huomattavasti viidennen artiklan pelotevaikutusta Itämeren alueella ja edistämme näin rauhaa.

Itämeren turvallisuustilanne voi muuttua lähitulevaisuudessa. Jäsenyydellä on Ruotsissa Suomea laajempi tuki. Ruotsin puolustusvoimien kyky vaikuttaa Naton jäsenenä merkittävästi Baltian maiden turvallisuustilanteeseen on kuitenkin vaatimaton. Apu, jota ne voivat tarjota, on käytännössä samaa, jota Naton muut jäsenmaat jo nyt tarjoavat, eli ilma- ja/tai merivoimia.

Ruotsi päätti vuonna 2009 lopettaa rauhanajan yleisen asevelvollisuuden. Tätä päätöstä edelsi kaksi vuosikymmentä kestänyt asevelvollisuuden alasajo. Asevelvollisuusarmeijan alasajo yhdistettynä huomattaviin puolustus­menojen leikkauksiin on laskenut varsinkin Ruotsin maavoimien suorituskykyä. Ruotsin kontribuutio Viron kollektiiviseen turvallisuuteen olisi vaatimaton. Maan mahdollinen liittyminen Natoon ei siksi merkittävästi laskisi sodan riskiä Itämeren alueella.

Suomen ja siten myös Viron asemaa se kuitenkin muuttaisi. Mikäli Ruotsi hakee jäsenyyttä ja itse jätämme sen tekemättä, Suomi jää sotilaallisesti liittoutumattomaksi ja viime kädessä Venäjän intressipiiriin. Käytännössä tämä merkitsee paljon puhutun Nato-option käyttöajan umpeutumista ja liukumista kohti YYA-aika­kaudelle ominaista suhdetta Venäjään. Silloin mahdollisuutta liittyä Natoon ei enää ole.

Virolle vaikutukset voisivat olla tätäkin vakavammat. Viro ja Nato tarvitsevat Suomea ehkä jopa enemmän kuin me itse sotilaallisesti tarvitsemme Natoa. Kun otetaan huomioon myös maamme taloudelliset ja laajat turvallisuuspoliittiset intressit, on selvää, että meidän tulisi yhteistyössä Naton kanssa ryhtyä Viron alueellisen koskemattomuuden takuumieheksi.

Kirjoittaja on hallituksen puheenjohtaja Sammossa, Nordeassa ja UPM-Kymmenessä.