Kehitysavusta tuli tuote
Nykyinen kehitysyhteistyö ylläpitää eriarvoisuutta, väittää Amnestyn toiminnanjohtaja Frank Johansson.
Kuvat Laura Myllymäki
Julkaistu: 13.9.2017
NÄKEMYS. Keskustelu rahan määrästä korvasi keskustelun tekemisen laadusta, katsoo Frank Johansson.
Alkukesästä 2015 ihmisoikeusjärjestö Amnestyn Suomen-osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson seurasi, kun vastavalittu hallitus teki päätöksen vähentää kehitysyhteistyön määrärahoja lähes puolella.
Leikkausten kohteiksi joutuneissa järjestöissä käytiin pian yt-neuvotteluja, ja pitkäikäisiä kehitysyhteistyöhankkeita lopetettiin. Tilanne kurjisti alan tunnelmaa, ja järjestöissä surkuteltiin rahan vähyyttä. 27 vuotta Amnestyssa työskennellyt Johansson ei voinut olla näkemättä asiaa eri kantilta.
»Leikkauksia tai ei, oma tuntumani asiasta oli se, että todellisuudessa kansainvälisen avun parissa toimivat järjestöt olivat edeltävinä vuosikymmeninä kasvaneet hurjasti. Tuntui, että keskustelu rahan määrästä korvasi keskustelun tekemisen laadusta», Johansson sanoo.
Vahvistusta asiassa Johansson sai, kun hän alkoi selvittää kymmenen suomalaisen kehitysapujärjestön taloudellista tilannetta ja käydä läpi niiden tilinpäätöksiä. Järjestöistä valtaosalla kasvukäyrä oli 1990-luvun puolivälin jälkeen silmiinpistävän nousujohteinen.
»Ala on paisunut kolminkertaiseksi 25 vuodessa. Myös ulkomailla käyrät ovat samansuuntaisia», Johansson summaa.
Näin syntyi kipinä kirjoittaa kirja, jossa tarkastellaan uusliberalistisen, markkinavetoisen talouspoliittisen ajattelun vaikutusta läntiseen kehitysapuun.
KANSAINVÄLISEN AVUN sektori on paitsi kasvanut, myös ammatillistunut uusliberalistisen ajattelun valtakaudella. Alan muuttuneet toimintamallit tapailevat markkinalogiikkaa ja pyrkivät kasvuun. On luotu kirjan nimen mukaisesti hyvän tekemisen markkinat.
Samalla järjestöistä on tullut valtion rinnalle entistä merkittävämpiä kehitysavun antajia, ja yksityisen auttamisen merkitys on korostunut. Järjestöt tekevät entistä enemmän yritysyhteistyötä ja kilpailevat toisten järjestöjen kanssa. Varainhankinta on toiminnan etulinjassa.
Johanssonin mukaan yhtälö ei toimi. Taustalla vaikuttaa se, että globaali eriarvoisuus on uusliberalistisessa maailmassa entisestään syventynyt.
»Järjestöt pyrkivät tekemään hyvää eli puuttumaan ongelmiin, jotka johtuvat pitkälti hyvinvoinnin epätasaisesta jakautumisesta. Yritetään korjata uusliberaalien markkinoiden luomaa eriarvoisuutta toimimalla itse saman markkinalogiikan mukaan.»
Tällä mekanismilla toimiva kehitysapu ei palvele päämääräänsä, vaan jopa ylläpitää eriarvoistavia rakenteita. Johanssonin mukaan järjestelmä kaipaisi täydellisen suunnanmuutoksen.
Kolme tärkeää kirjaa kehitysavusta
1. Stephen Hopgood: The Endtimes of Human Rights. Cornell University Press, 2013. Tärkeä teos, joka kuvaa hyvin kansainvälisen ihmisoikeusregiimin syntyä ja nykytilaa.
2. Lilie Chouliaraki: The Ironic Spectator. Solidarity in the Age of Post-Humanitarianism. Polity Press, 2013. Avaa kansainvälisen avun alalla käytävää keskustelua siitä, miten järjestöjen viestintä on muuttunut säälittelevästä ironiseksi.
3. Michael N. Barnett: The Empire of Humanity. A History of Humanitarianism. Cornell University Press, 2011. Barnett luotaa humanitarismin historiaa ja keskustelee kansainvälisen avun käsitteestä. Paras kirja alan historiasta.
Kehitysyhteistyöhankkeiden keskiöön kaivattaisiin enemmän paikallisia tekijöitä ja vähemmän lännen päätösvaltaa. Vaikka kehitysapu on viime vuosikymmeninä muuttunut osallistavaan suuntaan, perusasetelma on edelleen se, että länsimainen kehitysyhteistyöjärjestö päättää hankkeen sisällöstä ja rahoituksesta, Johansson sanoo.
»Todellisuudessa nämä järjestöt ovat turhia välikäsiä, joiden hankkeisiin kuluu valtaosa järjestöjen kehitysavusta. Vain murto-osa päätyy suoraan etelän kumppaneiden hallinnoitavaksi.»
Kun päävastuu hankkeista siirtyisi paikallisille toimijoille, läntiset järjestöt voisivat pyrkiä uudistamaan eriarvoisuutta ylläpitäviä globaalitalouden rakenteita.
»Ne tekisivät poliittista vaikuttamistyötä muuttaakseen globaalirakenteita oikeudenmukaisemmiksi. Järjestöjen rooli muuttuisi kokonaan.»
Näin ympyrä sulkeutuisi: sen sijaan, että tarjotaan pikaisia laastariratkaisuja ongelmiin, pyrittäisiin muuttamaan rakenteita, jotka aiheuttavat ongelmat.
SUOMESSA KESKUSTELUA kehitysyhteistyöstä on Johanssonin mukaan hallinnut reilut kaksi vuosikymmentä kaksi aihetta. Toinen on se, että julkisuudessa keskustellaan yksioikoisesti siitä, kuinka suuri osa määrärahoista käytetään järjestöjen hallintokuluihin ja kuinka paljon menee niin sanotusti perille.
Toinen keskustelussa toistuva aihe on 0,7. Luku viittaa YK:n vuonna 1970 määrittelemään tavoitteeseen, jonka mukaan kehitysapua on annettava 0,7 prosenttia valtion bruttokansantulosta.
Kun keskitytään lukuihin ja mietitään vuosittain, saavuttaako Suomi määrärahatavoitteen, unohdetaan helposti se, että kehitysavun volyymi on lopulta moninkertaistunut, Johansson sanoo.
»Kiinnostavampaa minusta on kiinnittää huomiota järjestöjen kasvuun ja pohtia, miten ala toimii.»
Kirjoittaja on vapaa toimittaja.
Frank Johansson: Hyvän tekemisen markkinat. Gaudeamus 2017, 300 s.