Skip to main content

Populismi nousee keltaliivien siivellä Ranskassa

Populismi nousee keltaliivien siivellä Ranskassa

Maaseudulta ja kaupunkien reuna-alueilta alkaneen liikkeen taustalla on kasvavaa eriarvoisuutta ja syrjäytymisen pelkoa.

Teksti Taina Tervonen

Kuvat Alexis Sciard / ALL OVER PRESS

Châteauroux/Pariisi

”Macron, démission!”

Kehotus on kirjoitettu joka toisen keltaliivin selkään: Macron, ero!

Helmikuinen tihkusade tunkee luihin ja ytimiin, mutta keskiranskalaiseen Châteauroux’n kaupunkiin kokoontuneiden muutaman sadan mielenosoittajan tunnelmaa se ei lannista.

”Kunhan ilmat lämpenevät, meitä on vielä enemmän”, lähihoitaja Adélaïde Lanoue, 34, vakuuttaa ja hörppää muovimukista lämmikkeeksi kahvia kulkueen lähtöä odotellessaan. Hän on seurannut alusta asti marraskuussa alkanutta liikettä ja käynyt mielenosoituksissa aina kun vain on voinut.

Tällä viikolla hän neuvotteli työvuorot niin, että sai lauantain vapaaksi ja tarjosi paikallisten keltaliivien Facebook-ryhmän kautta kimppakyytiä reilun sadan kilometrin päässä sijaitsevasta Moroguesʼn pikkukylästä tänne kaupunkiin.

”Ei ole oikein, että samat ihmiset joutuvat jatkuvasti maksamaan aina vain enemmän. Yhdellä palkalla ei enää pärjää millään. Loppukuusta meilläkin on tiukkaa, mutta monella muulla asiat ovat paljon huonommin. Heidän vuokseen minä osoitan mieltä. Ja lasteni takia. Millaisen yhteiskunnan me heille jätämme?”

Viereisessä kojussa voi maalauttaa kasvonsa verisiksi ja saada sideharson päähän, ”protestiksi virkavallan väkivaltaa kohtaan”. Marraskuussa alkaneissa viikoittaisissa mielenosoituksissa on loukkaantunut sisäministeriön lukujen mukaan 1700 mielenosoittajaa ja noin tuhat virkavallan edustajaa. Désarmons-les -järjestön mukaan viisi ihmistä on menettänyt kätensä GLI-F4-kyynelkaasukranaattien takia. Poliisi on hajottanut mielenosoituksia myös kumiluoteja ampuvilla LBD 40 -aseilla, jotka ovat vieneet järjestön mukaan 21 ihmiseltä näön toisesta silmästä.

Mielenosoituksissa syntynyt myös aineellisia vahinkoja Pariisissa ja muutamissa muissa kaupungeissa, joissa osa keltaliiveistä on rikkonut kauppojen näyteikkunoita ja sytyttänyt autoja tuleen.

Lanoue on pakannut reppuunsa laastareita ja silmätippoja kyynelkaasua varten, ”varmuuden vuoksi”.

Kolmen kuukauden aikana mielenosoittajien määrä on hiipunut 282 000:sta noin 40 000:een, mutta loppua lauantaisille mielenilmauksille ei vielä näy. Kun kulkue lähtee liikkeelle Châteaurouxʼssa, marssijoita on 1500.

Joukossa on nuoria, keski-ikäisiä ja eläkeläisiä, miehiä ja naisia, muutama lapsiperhe. Katolinen pappi on vetänyt keltaliivin kaapunsa päälle. Lanoueʼta hymyilyttää: ”Mielenosoitukset yhdistävät tosi erilaisia ihmisiä!” Vieressä marssiva nainen kantaa pahvikylttiä, johon on raapustettu mustalla tussilla: ”Nestlén murot +9,3%, Danone-jogurtit +6%”

Lanoue juttelee paikallismarkettien tarjouksista kimppakyytiläisensä kanssa. Hän on töissä kunnallisessa vanhainkodissa ja saa minimipalkkaa, eli 1521 euroa kuussa. Käteen palkasta jää noin 1200 euroa. Viikonlopputöiden ansiosta kuukausiansiot nousevat parilla sadalla eurolla. Lanouen aviomies on esimiestehtävissä paikallisessa tehtaassa. Perheeseen kuuluvat myös 3- ja 7-vuotiaat tyttäret.

”Tulemme toimeen, koska kummallakin on töitä. Mutta jos olisin yksin tyttöjen kanssa, en tiedä, miten pärjäisin. Tuntuu, että kaikki maksaa koko ajan enemmän.”

 

”Keltaliivien liikkeessä on kyse heikentyneestä ostovoimasta, ei niinkään työelämään liittyvistä vaatimuksista”, toteaa maaseutua tutkinut sosiologi Benoît Coquard INRA-tutkimuslaitoksesta. Coquard muistuttaa, että liikkeen kannattajien joukosta löytyy myös yrittäjiä ja virkamiehiä.

”Ihmiset ovat sisäistäneet ajatuksen siitä, että parempia palkkoja on turha vaatia. Siksi jokainen uusi maksu tuntuu sietämättömältä.”

Varsinkin kun uusi vero osuu autoon, joka on maaseudulla ja kaupunkien reuna-alueilla asuvien elinehto. Macronin hallituksen ajama polttoaineveron korotus astui voimaan tammikuussa.

Ensimmäisissä mielenosoituksissa keltaliivejä oli suhteessa eniten harvaan asutuilla seuduilla – eli siellä, missä julkiset palvelut ja kaupat ovat vähintään varttitunnin ajomatkan päässä, osoittaa väestötieteilijä Hervé Le Brasʼn EHESS-korkeakoulussa tekemä tutkimus. Toinen vahva keskittymä oli kaupunkien reuna-alueilla, joiden asukkaat ovat niin ikään yksityisautoilun varassa.

”Auto on tärkeä vapauden symboli niille, jotka ovat valinneet maaseudun, kaukana työpaikoista ja isoista taajamista”, toteaa Coquard. ”Kyse ei ole kaikkein pienituloisimmista talouksista, vaan esimerkiksi nuorista perheistä, joilla on varaa ottaa asuntolaina ja ostaa auto, usein kaksi, ja jotka ovat valmiita tinkimään kaikesta muusta – myös siitä, että julkiset palvelut karkaavat aina kauemmas. Mutta mitä hyötyä vapaudesta on, jos raha ei enää riitä bensaan?”

Auto on olennainen osa myös Adélaïde Lanouen elämää. Lanoue ajaa töihin kymmenen kilometrin päähän, aviomiehen tehtaalle matkaa on 35 kilometriä. Tytöt on kuskattava joka aamu kouluun ja hoitoon parin kilometrin päähän, koska koulukuljetuksia vähennettiin viime vuonna.

”Ennen kylältä lähti pikkubussi, nyt aamuisin lähtee kolme yksityisautoa. Ei tämä kovin ympäristöystävällistä ole… Yritämme sopia kuljetuksia naapureiden kanssa, mutta lapsia on kuusi, eivätkä he mahdu yhteen autoon.”

Polttoaineveron korotus tuntui viimeiseltä pisaralta, koska Lanouen alle 400 asukkaan kunnassa ei yksinkertaisesti ole vaihtoehtoja autolle. Joukkoliikenne rajoittuu kerran päivässä kulkevaan bussiin. Samaan aikaan julkiset palvelut siirtyvät aina vain kauemmaksi. Lääkäriä ei ole parinkymmenen kilometrin säteellä, lähin päivystys on neljänkymmenen kilometrin päässä Bourges’in kaupungissa.

Viimeksi kun Lanoue sai palkankorotuksen, se oli 15 euroa vuodessa. Sillä ei täytetä edes puolikasta tankillista.

Lanouen puheesta kuultaa kyllästyminen. Mikään ei koskaan muutu paremmaksi. Esikoisen yhdysluokassa oppilaita on 32, yhden opettajan vastuulla. Lanoueʼta huolestuttaa, miten ekaluokkalainen oppii kirjoittamaan ja lukemaan, kun opettajalla ei mitenkään voi olla aikaa jokaiselle oppilaalle.

Ihmiset ovat sisäistäneet ajatuksen siitä, että parempia palkkoja on turha vaatia. Siksi jokainen uusi maksu tuntuu sietämättömältä.

”On mahdotonta viedä läpi ympäristöverotusta, jos ei oteta huomioon sosiaalista ja alueellista eriarvoisuutta”, huomauttaa CNRS-tutkimuslaitoksen sosiologi Alexis Spire. Hän on tutkinut ranskalaisten suhtautumista verotukseen ja todennut, että tympääntyneimpiä ovat alemmat sosiaaliluokat – eli nimenomaan ne, joiden pitäisi eniten hyötyä verovaroista ja jotka eivät pienituloisina maksa tuloveroa.

Todellisuus on kuitenkin monisyisempi, Spire huomauttaa.

”Usein ajatellaan, että alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvat taloudet eivät maksa veroja ollenkaan, koska ne eivät kuulu tuloverotuksen piiriin”, Spire sanoo. Se ei hänen mukaansa pidä paikkaansa.

Suurin osa Ranskan verokertymästä koostuu arvonlisäverosta ja kaikista tuloista pidätettävästä CSG-maksusta, joka tuottaa valtiolle 100 miljardia euroa vuodessa, kun taas tulovero tuottaa vain 70 miljardia. ”ALV:tä ja CSG-maksuja maksavat kaikki, ja prosenttiluku on kaikille sama”, Spire jatkaa.

CSG-maksun osuus on kiinteä 9,2 % palkkatuloista ja 6,6 % eläkkeestä. Tuloveroja puolestaan maksetaan progressiivisesti tulotason mukaan.

Keski- ja suurituloiset kansalaiset suhtautuvat Spiren tutkimuksen mukaan verokysymyksiin seesteisemmin, koska valtio tarjoaa heille monenlaisia verovähennyksiä, oli kyse sitten kotipalvelujen käytöstä tai energiatehokkuuteen tähtäävistä rakennustöistä. Pienituloisilla ei yksinkertaisesti ole varaa verovähennyksiin.

Epäoikeudenmukaisuuden tunnetta korostaa entisestään se, että presidentti Emmanuel Macron poisti ensi töikseen varallisuusveron, jota maksettiin yli 1,3 miljoonan omaisuudesta. Samanaikaisesti yrityksille myönnettäviä verohelpotuksia on lisätty.

”Veroja on siirretty entistä enemmän kotitalouksille ja samalla on otettu käyttöön suhteellisia veroja, jotka painavat kohtuuttoman paljon pienituloisimpien budjetissa. Syntyy käsitys siitä, että laki on rikkaiden ja vahvojen puolella.”

Kyse ei ole pelkästä käsityksestä, sanoo taloustieteilijä Julia Cagé Sciences Po -korkeakoulusta. Kirjassaan Le prix de la démocratie (Demokratian hinta), hän kertoo, miten raha vaikuttaa poliittisiin päätöksiin ja puolueet rahoittavat vaalikampanjoitaan.

Ranskassa yksityishenkilö voi lahjoittaa vuosittain enintään 7 500 euroa poliittiselle puolueelle ja 4 600 euroa yksittäisen ehdokkaan vaalikampanjaan. Ranskalaisista vain 0,79 % tekee lahjoituksia. Mutta kun tarkastellaan kaikkein rikkainta väestönosaa, joka muodostaa 0,01% väestöstä, vastaava suhdeluku on 10 % ja keskimääräinen lahjoitus 5 245 euroa – kun se muuten on noin 120 euroa.

”Poliittiset puolueet siis rahoittavat kampanjansa kaikkein rikkaimpien kansalaisten tekemillä lahjoituksilla. Tämä asettaa äänestäjät hyvin eriarvoiseen asemaan”, Cagé totesi EHESS-korkeakoulun järjestämässä keskustelutilaisuudessa helmikuussa. Hänen mukaansa rahoituskysymykset selittävät, miksi perinteisesti vasemmistolaiset eurooppalaiset puolueet ovat muuttuneet liberaalimpaan suuntaan. Esimerkeiksi hän ottaa Gerhard Schröderin Saksassa toteuttamat työlainsäädännön muutokset, Tony Blairin uudistukset Britanniassa ja Matteo Renzin kauden Italiassa.

”Kaikissa näissä maissa lopputulos on ollut populististen ääriliikkeiden nousu, koska osa väestöstä kokee, ettei heitä kuunnella eikä kukaan edusta heitä politiikassa.”

 

Valtio tarjoaa keski- ja suurituloisille monenlaisia verovähennyksiä.

Näin on käymässä Cagén mukaan myös Ranskassa. Emmanuel Macronin perustama En marche -liike sai vuonna 2016 yhteensä 4,9 miljoonaa euroa lahjoituksia, siinä missä sosialistit saivat 676 000 euroa.

Macron on presidenttinä toteuttanut ennen kaikkea rahoittajiensa etuja, Cagé toteaa ja ottaa esimerkeiksi varallisuusveron poiston ja asumistuen pienentämisen viidellä eurolla.

”Viisi euroa voi tuntua mitättömältä summalta, mutta kaikkein heikoimmilla olevat kansalaiset elävät niillä viidellä eurolla kuukauden viimeiset päivät.”

Ranskalaisten ostovoima kasvaa tänä vuonna prosentin – keltaliiveille tehdyt myönnytykset mukaanlukien –, mutta kaikkein rikkaimpien kansalaisten ostovoima kasvaa 20 prosenttia, arvioi Institut des études politiques -tutkimuslaitos tuoreessa tutkimuksessaan.

Eriarvoisuutta korostaa se, että vaikka noin puolet maan äänestäjistä on työntekijöitä tai alempia toimihenkilöitä, niin kansalliskokouksessa heitä on vain kolme prosenttia.

Seuraako Ranskassa populismin nousu, kuten Italiassa?

Se on mahdollista, epäilee Cevipof-tutkimuslaitoksen politiikan tutkija Luc Rouban. Hän näkee nykyisessä liikehdinnässä ja suoran demokratian vaatimuksissa selkeitä populismin piirteitä, joita hän vertaa Italian viiden tähden liikkeeseen. Rouban nostaa esille vuoden 2017 presidentinvaalit.

”Macron oli monelle ʼkahdesta pahasta pienempi ʼ, varsinkin vasemmiston perinteisten äänestäjien parissa. Ja kun katsotaan vaalien ensimmäisen kierroksen tuloksia, huomataan, että lähes puolet äänistä meni populistisille ja EU-vastaisille ehdokkaille.”

Rouban laskee tällaisiksi ehdokkaiksi sekä äärioikeistolaisen Kansallisen rintaman Marine Le Penin että laitavasemmiston Jean-Luc Mélenchonin. Cevipofin joulukuussa teettämän kyselyn mukaan juuri Le Pen ja Mélenchon saivat presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella eniten ääniä keltaliivien kannattajilta. Joka viides kannattajista ilmoitti äänestäneensä tyhjää tai jättäneensä äänestämättä.

Rouban epäilee, että äänestämättä jättäneiden ja tyhjää presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella äänestäneiden äänet ohjautuvat tulevissa eurovaaleissa kohti äärioikeistoa. Keltaliivien kannattajat suhtautuvat kyselyn perusteella keskimääräistä kriittisemmin maahanmuuttoon. Maahanmuuttokriittisyys on kuitenkin vähäisempää kuin Marine Le Penin kannattajilla.

”Tyypilliset kannattajat kuuluvat työväestöön tai alempaan keskiluokkaan, jonka taloudellinen ja sosiaalinen tilanne huononee. Sama kehitys jatkuu heidän lastensa kohdalla. Se aiheuttaa turhautumista ja vihaa.”

Keltaliivien kannatus ulottuu kuitenkin luokkarajojen yli: Cevipof-tutkimuslaitoksen tammikuisen tutkimuksen mukaan 60 prosenttia ranskalaisista kannatti liikettä”täysin tai jonkun verran” ja 62 prosenttia piti sitä myönteisenä demokratian kannalta. Tuoreimman Ifop-mielipidetutkimuksen mukaan kannatus olisi maaliskuussa laskenut 46 prosenttiin.

Äänten jakautuminen kevään eurovaaleissa saattaa siis olla arvaamatonta. Keltaliiveillä ei ole varsinaista johtohahmoa. Liikkeen edustajaksi julistautunut Ingrid Levavasseur on ilmoittanut asettuvansa ehdolle vaaleissa, mutta listan kannatus on tuoreimman Ifop-mielipidetutkimuksen mukaan vain kolmen prosentin tienoilla. Toistaiseksi Macronin République en marche ja Marine Le Penin Kansallinen rintama keikkuvat keulassa, kumpikin 20 prosentin tienoilla.

Adelaïde Lanoue ei osaa sanoa, ketä hän aikoo äänestää tulevissa eurovaaleissa – vai äänestääkö ollenkaan. Presidentinvaalien toisella kierroksella hän jätti äänestämättä.

”En halunnut antaa ääntäni Marine Le Penille. Mutta Macronia en todellakaan kannata!”

Kuten monet muutkin keltaliivit, Lanoue sanoo, ettei politiikka ole kiinnostanut häntä tähän asti.

”Mutta nyt olen alkanut ottaa asioista selvää. Haluan ymmärtää, miten asiat toimivat.”

Kun Lanouelta kysyy, mikä on keltaliivien aiheuttama suurin muutos hänen elämässään, hän vastaa epäröimättä: ”Olen huomannut, etten ole ongelmieni kanssa yksin. Meitä on paljon.”

Kirjoittaja on Pariisissa asuva vapaa toimittaja.