Skip to main content

Japanin demokratia talouskasvun jälkeen

Japanin esimerkki näyttää, miten demokratia muuttuu olemattoman talouskasvun ja epävarman tulevaisuuden aikana.

Teksti Taru Salmenkari

Kuvat Dominique A. Pineiro/CJCS/Flickr

Japanin pääministeri Shinzo Abe on voittanut kolmet vaalit.

Japanin pääministeri Shinzo Abe on voittanut kolmet vaalit.

Demokratian muutosta Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa voi ymmärtää kääntämällä katseen Japaniin, missä talouskasvun jälkeistä demokratiaa on kestänyt jo neljännesvuosisadan. Japanissa demokraattinen järjestelmä toimii, mutta vaaleja leimaa protestiäänestäminen, mediaimagot heilauttelevat vaalituloksia ja perinteinen puoluejärjestelmä on murtunut.

Vuoden 1991 pörssiromahdus hyydytti Japanin talouskasvun pariksi vuosikymmeneksi. Romahdusta seurasi poliittinen tsunami. Valtapuolue Liberaalidemokraatit (LDP) koki vuonna 1993 ensimmäisen vaalitappionsa sitten puolueen perustamisen vuonna 1955.

LDP:n oli pitänyt vallassa japanilaisten elintason nopea nousu, joka tulkittiin hallituspuolueen saavutukseksi. Talouskasvu salli konservatiivisen LDP:n omaksua myös vasemmiston ajamia ympäristönsuojelu- ja sosiaaliturvatavoitteita.

Valtapuolueen politiikka sisälsi kuitenkin vuoden 1991 talousromahduksen siemenet. Äänestäjiä voideltiin julkisin hankinnoin. Rakennusprojektit työllistivät etenkin syrjäseuduilla ja jakoivat talouskasvun hedelmiä kasvukeskusten ulkopuolelle. Puolueen vaalityötä rahoittivat yritykset, jotka saivat julkisia tilauksia tai joita tuontisäädöksin suojeltiin kansainväliseltä kilpailulta.

Valtapuolueen ja yritysten etujen yhdistyminen kasvatti Japanin talouskuplaa, jonka puhjettua talous ajautui lamaan ja deflaatiokierteeseen. Poliittisesti järjestelmä tuli kalliiksi, koska korruptioskandaalit ruokkivat tyytymättömyyttä sekä valtapuolueeseen että politiikkaan yleensäkin.

LDP:n hävittyä vuoden 1993 vaalit riitaisa koalitiohallitus otti ohjat ja muutti Japanin vaalijärjestelmää, joka suosi LDP:n valta-asemaa. Jo seuraavana vuonna LDP palasi hallitukseen.

Samoihin aikoihin Neuvostoliiton hajoaminen johti Japanin vasemmisto-opposition romahdukseen. Seurasi nationalistisen oikeistopolitiikan uusi nousu, jonka myötä tuli normaaliksi ajaa perustuslain pasifismiperiaatteen kumoamista ja japanilaisjoukkojen lähettämistä jälleenrakennustehtäviin Yhdysvaltojen sotapolitiikan tueksi.

Nyt, 28 vuotta kasvutalouden lopahtamisen jälkeen, Japanin demokraattisiin instituutioihin ei kohdistu uhkaa. Vaalit ovat rehelliset. Parlamentarismi toimii entiseen malliin, eikä mediaan tai oikeuslaitokseen kohdistu poliittisia paineita. Politiikka on silti muuttunut arvaamattomaksi, koska puolueilla ei talouskasvun hiipumisesta johtuen ole tarjota visioita paremmasta tulevaisuudesta.

Pettyneistä äänestäjistä on tullut kärsimättömiä. Talouskasvun jälkeinen epävarmuus omasta toimeentulosta heijastuu demokratiaan. Japanilaiset ovat entistä koulutetumpia, mutta enää harva pääsee elinikäiseen työpaikkaan. Pew-tutkimuskeskuksen viimevuotisessa kyselyssä vain 15 prosenttia japanilaisista uskoi, että nuoriso saavuttaa vanhempiaan paremman elintason.

Yhä useampi äänestäjä tuntee, ettei politiikka vastaa heidän tarpeisiinsa. Vaikka äänestäjät eivät luota poliitikoihin, he eivät varsinkaan kaupungeissa jää nukkumaan. Protestiäänestäminen muuttaa politiikkaa epävakaaksi.

Japanissa koulutetut ja poliittisesti valveutuneet kaupunkilaiset ovat vähiten puolueuskollisia. Suurkaupungeissa on enemmän valinnanvaraa, koska pienet ja uudetkin puolueet asettavat niissä ehdokkaita vaaleihin. Toisaalta kaupunkilaiskuluttajat ja asunnonostajat tuntevat kukkarossaan LDP:n maataloutta ja rakennusteollisuutta tukevan politiikan hinnan. He kärsivät menneiden vuosikymmenten talouskasvun haittapuolista, kuten kaupunkien ahtaudesta, ruuhkaisuudesta ja saastuneisuudesta. Opposition vaalivoitot selittyvätkin kuluttajien ja veronmaksajien kapinoina.

Kaupunkilaisissa on sekä aktiivisia mutta kyynisiä äänestäjiä että politiikasta kiinnostumattomia äänestäjiä, jotka politisoituvat väliaikaisesti poliittisen skandaalin tai veronkorotuksen tapaisen kysymyksen herättäessä halun protestoida vaaliuurnilla. Syrjäseuduilla, missä perinteisesti äänestetään LDP:tä, kannattajat jättävät nykyisin äänestämättä, jos heillä on syytä tyytymättömyyteen.

Tällainen äänestyskäyttäytyminen ei johda poliittisesti rakentavaan muutokseen. Koska puolueita äänestetään protestiksi, niiden ohjelmat saattavat olla äänestäjien omien toiveiden vastaisia. Äänestäjien valitsemat uudistajat ajavat leikkauksia, vaikka äänestäjien päätoiveet liittyvät sosiaaliturvan ja työllisyyden parantamiseen. Tuloksena on uusia syitä pettyä politiikkaan.

Hallituksen luottamus kipuaa harvoin edes 50 prosenttiin, vaikka japanilaiset odottavat hallitukselta paljon: demokratian toivotaan tuottavan hyvää hallintoa ja aktiivista yhteiskunnallista ohjausta.

Puoluekenttä on jatkuvassa muutoksessa, koska puolueiden on vaikea vastata kyynisen ja kärsimättömän äänestäjäkunnan mielialoihin. Politiikan ja eliittien vastainen mieliala vaatii jatkuvaa uusien oppositioryhmien sisäänmarssia.

Vuosina 1993–1994 luodun vaalijärjestelmän tavoite oli luoda Japaniin kaksipuoluejärjestelmä, mutta äänestäjien oikullisuuden ja eliittipoliitikkojen välisten järjestelyjen seurauksena se on useimmin tuottanut fragmentoituneen opposition. 1990-luku oli opposition uudelleenryhmittymisen aikaa, jolloin uusia LDP:n haastajaksi veikattuja puolueita syntyi yhtenään. Sen jälkeenkin käydyissä vaaleissa joku uusi ryhmittymä on saanut median ja tyytymättömien äänestäjien huomion.

Näistä ryhmistä Demokraattinen puolue onnistui yhdistämään opposition ja pääsemään vuosiksi 2009–2012 hallitusvaltaan. Puolue pyrki rakentamaan LDP:lle ohjelmallisen vaihtoehdon, joka antaisi äänen kansalaisaktivisteille ja ammattiyhdistyksille. Yritys vesittyi, kun puolueeseen liittyi muukin oppositio, mukaan lukien LDP:n jättäneet konservatiivipoliitikot. Demokraattisen puolueen ideologisen linjan ero valtapuolue LDP:hen hämärtyi, ja äänestäjien toive poliittisesta muutoksesta jäi täyttymättä.

Opposition on vaikea muuttaa poliittinen tyytymättömyys rakentavaksi hallitusohjelmaksi. Demokraattinen puolue ratsasti vaalivoittoon byrokratian vastaisella ohjelmallaan mutta sai huomata uudistusten toteuttamisen mahdottomaksi ilman byrokratian tukea.

Demokraattisen puolueen epäonneksi sen hallituskaudelle osui lisäksi Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus, jonka jälkeinen sekasorto rapautti äänestäjien luottamuksen puolueeseen ja hallintojärjestelmään yleisemminkin.

Pettyneet liikkuvat äänestäjät palasivat vuoden 2012 vaaleissa äänestämään LDP:tä, joka on näyttänyt osaavansa hoitaa yhteisiä asioita. Demokraattinen puolue kutistui keskikokoiseksi puolueeksi ja hajosi sittemmin.

Japanin alahuone

Mukana ovat 465-paikkaisen alahuoneen yli kymmenen kansanedustajan puolueet.

Hallitus

  • LDP (283 paikkaa)
  • Komeito (29)

Oppositio

  • Perustuslaillinen demokraattinen puolue (68)
  • Kansan demokraattinen puolue (40)
  • Kommunistinen puolue (12)
  • Japanin innovaatiopuolue (12)

 

Puolueiden henkilöityminen lisää osaltaan äänestystuloksen alttiutta heilahduksille. Perinteisesti äänestäjät olivat puolueen sijaan sitoutuneita paikallisiin poliitikkoihin, jotka näkyivät paikallisessa sosiaalisessa elämässä ja ohjasivat julkisia hankkeita omaan vaalipiiriin. Ilmiö näkyy yhä maaseudulla.

Nykyisin puolueet vetoavat johtajansa imagolla liikkuviin äänestäjiin, jotka tekevät äänestyspäätöksensä tiedotusvälineiden avulla. Suosittu puoluejohtaja saa ääniä muidenkin puolueiden kannattajilta. Kampanjoinnista on tullut puoluekeskeisempää, ja kansalliset vaaliteemat ovat vahvistuneet paikallisten kustannuksella.

Puoluejohtajan imagon merkitys on kasvanut myös siksi, että äänestäjät toivovat vahvaa johtajuutta talousvaikeuksissa. Harva pääministeri on kyennyt vastaamaan tähän toiveeseen. Parhaassa tapauksessa mediakeskeisyys on tuottanut populistipoliitikkoja. Paljon useammin valovoimaisen poliitikon ympärille on noussut mediailmiö, joka ei ole kestänyt vaaleihin asti. Pahimmillaan uuden pääministerin alkusuosio lopahtaa muutamassa kuukaudessa ja hallituspuolue vaihtaa pääministeriä kesken vaalikauden. Vuoden 1993 vaalien jälkeen Japanilla on ollut 13 eri pääministeriä. Puolueiden henkilökeskeinen vaalikampanjointi ei siis vakauta järjestelmää.

LDP:n riveistäkin on löytynyt populistipoliitikkoja, jotka vetoavat muutosta toivoviin äänestäjiin. Valokuvauksellinen Junichiro Koizumi (pääministerinä 2001–2006) esiintyi vahvana johtajana oman puolueensa eliittiä, byrokratiaa ja totunnaisia toimintatapoja vastaan. Korkeimmillaan hänen kansansuosionsa ylsi 86 prosenttiin.

Koizumi hyödynsi suosiotaan uudistusten ajamiseen puolueensa sisäisestä vastustuksesta piittaamatta. Hän jopa asetti vaaleissa vastaehdokkaita omaa yksityistämisohjelmaansa vastustaville puoluetovereilleen. Koizumin pääministerikauden jälkeen LDP:n puoluekoneisto oli hajaannuksessa. Se ei löytänyt riveistään uutta äänestäjiä tyydyttävää pääministeriä ennen kuin valta lipesi Demokraattiselle puolueelle vuonna 2009.

LDP:n kyky kasvattaa uutta johtajapotentiaalia heikkeni, kun yhden ehdokkaan vaalipiirit haurastuttivat sen sisäisiä ryhmittymiä. Ryhmäjohtajat, joiden joukosta pääministerit ennen valikoituivat, saattoivat vaikuttaa värittömiltä, mutta heillä oli poliittista pelisilmää, asiaosaamista ja hyvät yhteiskunnalliset suhteet.

Nyt puoluejohtajaksi tullaan entistä nuorempana ja kokemattomampana. Kansallisesti tunnetut LDP-poliitikot nousevat kuuluisista poliitikkosuvuista.

Useimmille uusille LDP:n johtajille lisääntynyt julkisuus on ollut katastrofi. Ministereitä on joutunut eroamaan, kun media on kiinnittänyt huomiota poliitikkojen epäonnistumisiin, typeriin lausuntoihin ja käytösvirheisiin. Koska päätösvalta ministerinpaikoista on siirtynyt puolueryhmittymien välisistä neuvotteluista pääministerille itselleen, ministerien munaukset kyseenalaistavat myös pääministerin arviointikyvyn.

Japanin nykyinen pääministeri, LDP:n Shinzo Abe, on voittanut kolmet vaalit, koska oppositio on Demokraattisen puolueen vuonna 2012 kärsimän tappion jälkeen edelleen hajaannuksessa eikä median suosimien haastajakandidaattien ympärille ole ehtinyt muodostua kansallista poliittista liikettä. Lisäksi pääministerin elvytyspolitiikalla ja naisten työssäkäyntiä tukevalla ohjelmalla on aitoa kannatusta.

Aben vaalivoitot eivät silti ennakoi LDP:lle vakaata valtakautta. Shinzo Abe epäonnistui ensimmäisellä pääministerikaudellaan 2006–2007, mutta LDP:n johtajavajeesta johtuen hänet kaivettiin uudelleen esiin. Aben saavuttamat huomattavat vaalivoitot osoittavat tyytymättömien äänestäjien vaihtavan kantaansa nopeasti.

Talouskasvun hyydyttyä japanilaisäänestäjät eivät tunne puolueiden vastaavan heidän tärkeimpään huoleensa, joka on oman perheen taloudellinen turvallisuus. He toivovat kyvykästä johtajaa, mutta äänestävät lähinnä protestiksi tämän toiveen pettämisestä. He politisoituvat varsinkin veronkorotuksia tai etujen leikkauksia vastaan.

Talouskasvun jälkeen äänestysinto on laskenut ja vaalitulokset heilahdelleet, mutta toistaiseksi kapinat ovat tapahtuneet järjestelmän sisällä. Koska japanilaiset äänestäjät ovat konservatiivisia, heidän tyytymättömyytensä ei ilmene radikaaleina vaatimuksina tai tuntemattomien vaihtoehtojen kokeiluna. Siten poliittinen järjestelmä on pysynyt vakaana, vaikka puolueiden ja poliitikkojen asema on ollut tuulinen.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Itä-Aasian tutkimuksen dosentti.

LDP:n aiemmin haastaneet oppositiopuolueet

  • Sosialistipuolue 1945–1996
  • Japanin uusi puolue 1992–1994
  • Japanin uudistuspuolue 1993–1994
  • Sakigake 1993–2001
  • Shinshinto 1994–1996
  • Liberaalipuolue 1998–2003
  • Demokraattinen puolue 1998–2016
  • Restoraatiopuolue 2012–2014
  • Toivon puolue 2017–2018