Skip to main content

Opas pelonhallintaan

Kylmän sodan aikana Leo Michel työskenteli Pentagonissa vähentääkseen suurvaltojen välisen ydinsodan riskiä. Nyt hän toivoo, että ydinaseista puhuttaisiin pelon sijaan tiedon valossa.

Teksti Matti Koskinen

Kuvat Eeva Anundi

Leo Michel toimii vierailevana vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.

Leo Michel toimii vierailevana vanhempana tutkijana Ulkopoliittisessa instituutissa.

Vuonna 1959 Neuvostoliiton johtaja Nikita Hruštšov vieraili Yhdysvalloissa.

Presidentti Dwight D. Eisenhower kutsui vastaparinsa vierai­lulle purkaakseen Yhdysvaltojen ja neuvostoblokin välillä kiristyneitä jännitteitä. Elet­tiin kylmän sodan alkua, ja molemmat maat rakensivat kilvan yhä tuhoisampia ydinaseita ja niitä kuljettavia ohjuksia torjuakseen tois­tensa uhkaa.

Kahden viikon ajan Hruštšov kiersi Washingtonia, New Yorkia ja Hollywoodia. Matkan lopussa hän poikkesi myös Pittsburg­hissa, joka muistutti häntä lapsuudesta hiili­kaivosten keskellä Donetskissa.

Harvinainen valtiovieras veti viestinten huomion ja houkutteli kaduille uteliaita ihmi­siä katsomaan miestä, jolla oli komennossaan maailman mahtavimmaksi arvioitu armeija ja Yhdysvaltojen kanssa kilpaileva ydinarsenaali. Pittsburghissa väkijoukossa oli myös 11-vuo­tias venäjänjuutalaisten siirtolaisten poika Leo Michel. Hän ihmetteli silmät pyöreinä, kun neuvostojohtajan musta limusiini lipui koti­kaupungin kaduilla.

Hänen mielessään vieraat olisivat yhtä hyvin voineet olla Kuusta.

Michelin mukaan kansalaisten on demokratioissa ymmärrettävä, mitä hyötyä ydinaseista on.

Sittemmin Michel on käyttänyt suuren osan aikuisiästään ydinaseturvallisuuden paranta­miseen. Hän työskenteli vuosikymmeniä ase­valvonnan ja -riisunnan parissa Yhdysvaltojen puolustusministeriössä Pentagonissa ja osal­listui luhistuneen Neuvostoliiton ydinaseiden valvonnan järjestämiseen yhdessä venäläisten kollegoidensa kanssa. Tällä hetkellä hän johtaa Ulkopoliittisessa instituutissa strategista pelo­tetta 2000-luvulla koskevaa tutkimushanketta.

Michelillä ei ole harhakuvitelmia ydin­aseista. »Ydinpommi on pelkoon perustuva ase», hän sanoo. Sen teho perustuu käytön uhkaan, ei itse käyttöön.

Yhdysvalloilla oli lyhyen hetken ajan toi­sen maailmansodan jälkeen monopoli tuohon pelotteeseen, mutta henki karkasi pian pul­losta. Kylmän sodan aikainen kilpavarustelu johti muutamassa vuosikymmenessä tilantee­seen, jossa suurvaltojen välinen sota olisi joh­tanut molemminpuoliseen varmaan tuhoon. Tähän perustui Yhdysvaltojen ja Neuvostolii­ton välinen kauhun tasapaino, jonka ansiosta suurvallat saattoivat sopia keskenään ydinasei­den asteittaisesta vähentämisestä. Siitä alet­tiin neuvotella toden teolla vuoden 1962 Kuu­ban ohjuskriisin jälkeen, jolloin maat kävivät ydinsodan partaalla. Sittemmin ydinaseiden rajoittamisesta ja leviämisen estämisestä on solmittu laajempia kansainvälisiä sopimuk­sia. Viimeistään Neuvostoliiton hajottua 1990-luvun taitteessa kilpavarustelu jäi historiaan. Tai siltä näytti.

Idän ja lännen välinen nokittelu ydinpom­meilla on viime vuosina jälleen kiihtynyt. Venäjä kehittää uusia, entistä tarkempia ja kevyempiä ohjuksia ja uhkailee naapu­reitaan ydinaseiden käytön mahdollisuudella. Yhdysvallat modernisoi arsenaaliaan, ja pre­sidentti Donald Trump on vaatinut reiluja lisäyksiä ydinaseiden määrään. Lisäksi arvaa­mattomasta Pohjois-Koreasta on tällä vuositu­hannella tullut ydinasevaltio.

»Ydinaseisku missä päin maailmaa tahansa muuttaisi kaiken», Michel toteaa. Sen vaiku­tukset tuntuisivat joka ikisessä maassa, olipa kyse pakolaisvirroista tai konfliktin eskaloitu­misesta suurvaltojen väliseksi sodaksi.

Michel luettelee mahdollisia skenaarioita Yhdysvaltojen ja Pohjois-Korean välisestä ydin­sodasta Intian ja Pakistanin välisen konfliktin kärjistymiseen. Uhkaavin tilanne tällä haavaa on mahdollinen konflikti Korean niemimaalla, mutta sitäkin Michel pitää hyvin epätodennäköisenä.

Ydinaseiden tilannekuva Itämeren alueella on muuttunut. Vielä kymmenisen vuotta sitten puhuttiin enimmäkseen ydinaseiden vähentämisestä. Nyt Venäjän varjo lankeaa etenkin Baltian maiden ylle, mutta venäläiset poliitikot ja sotilasjohtajat ovat vuoron perään uhanneet myös Tanskan ja Norjan olevan ydin­aseiskun mahdollisia kohteita. Maaliskuussa 2013 Venäjän ilmavoimat harjoitteli ilmaiskua ydinaseella Ruotsiin. Vastaavat harjoitukset ovat toistuneet viime aikojen suurten sota­harjoitustensa yhteydessä.

Myös muualla lännessä huolta aiheuttaa epäily Venäjän uudistuneesta ydinasedoktrii­nista.

»Vallitsevan teorian mukaan Venäjä olisi valmis käyttämään kohdennettua ydiniskua estääkseen käynnissä olevaa konfliktia laajen­tumasta», Michel selittää.

Käytännössä se etenisi näin: Venäjä on osal­lisena alueellisessa konfliktissa, johon Nato on mahdollisesti puuttumassa. Jos tappio perin­teisin asevoimin näyttää todennäköiseltä, Venäjä voisi iskeä ydinaseella kiihdyttääkseen konfliktia siinä määrin, että se pakottaisi Yhdysvallat epäröimään osallistumistaan. Oletuksena on, että ydinasekynnyksen ylitty­minen saisi Naton pelkäämään täysimittaista ydinsotaa ja perääntymään tilanteesta.

»Tämä perustuu länsimaissa tehtyyn ana­lyysiin Venäjän sotilasdoktriinista. Mutta tätä luentaa tukevat venäläisten sotilasjohtajien ja Vladimir Putinin lausunnot», Michel sanoo. Krimin valtauksen yhteydessä Putin totesi harkinneensa ydinohjusten asettamista val­miuteen.

Michelin mukaan tilanne on kuin toisinto kylmän sodan asetelmasta, mutta peilikuvana. Tuolloin Yhdysvallat piti Neuvostoliiton yli­voimaa perinteisissä aseissa niin voittamat­tomana, että se sijoitti tuhansia ydinaseita Eurooppaan. Nyt Yhdysvalloilla on massiivi­nen ylivoima sotateknologiassa ja Venäjä kokee olevansa saarroksissa.

Michel sekoittaa teekuppia asun­tonsa keittiössä Helsingin Töölössä. Ulkona vapunpäivän taivas on tummanharmaa ja nakkelee ohi kulkevien juhlijoiden niskaan hyytävää tihkua. Asunto on väliaikainen, sillä Michel on tällä kertaa vain käymässä Helsingissä. Hän osal­listuu ydinaseita käsittelevään seminaariin.

Paikka on kuitenkin tuttu, sillä Michel vai­moineen on viettänyt aikaa Helsingissä aiem­minkin. Ulkopoliittisen instituutin vieraile­vana tutkijana hän on tarkastellut ydinaseiden lisäksi transatlanttista turvallisuuspolitiikkaa sekä Naton ja sen kumppaneiden suhteita.

Ensimmäisen kerran Michel piipahti Hel­sinki-Vantaan lentokentällä 1980-luvun puo­livälissä, kun Moskovan-lento joutui laskeu­tumaan ennen aikojaan huonon sään vuoksi. Michelin työhön kuului tuolloin Neuvosto­liiton ja Yhdysvaltojen johtajien välisen niin sanotun kuuman linjan toimintavarmuuden kehittäminen satelliittipohjaisella varajärjes­telmällä. Tämä oli osa »luottamuksen raken­tamiseksi» kutsuttua politiikkaa, jonka tavoit­teena oli ehkäistä potentiaaliseen ydinsotaan johtavia väärinkäsityksiä.

Yhden yön välilaskun aikana Michel ehti käydä saunassa ja kieriä lumessa, muiden hotelliasukkaiden esimerkkiä seuraten.

Jos ydinasepelote voi estää uuden suursodan, kyseessä on suorastaan moraalinen valinta.

Michel on Ulkopoliittisen instituutin kautta mukana myös yhteispohjoismaisessa hank­keessa, joka kouluttaa nuoria asiantuntijoita ymmärtämään ydinaseita ja niihin liittyviä ulko- ja puolustuspoliittisia kysymyksiä. Kyl­mästä sodasta on aikaa, ja monet ydinaseiden asiantuntijat ovat jääneet eläkkeelle valtion viroista, Michel huomauttaa. Koulutushanke pyrkii paikkaamaan osaamisvajetta.

Michelin mukaan on hyvä pitää mielessä, että ydinaseen pelotevaikutus ei ole tarkoitettu vain estämään toisia käyttämästä ydinaseita. Se ehkäisee tehokkaasti kaikenlaisia suurval­tojen välisiä konflikteja.

Ydinasepelote toimii silloinkin, kun ei olla keskellä kriisiä, mutta se vaatii jatkuvaa ylläpi­tämistä. Nekin maat, jotka eivät omista ydin­aseita, hyötyvät pelotteen muodostamasta vakaudesta.

»Toisessa maailmansodassa pelkillä perin­teisillä aseilla tapettiin noin 50 miljoonaa ihmistä», Michel muistuttaa. Jos ydinasepelote voi estää uuden suursodan, kyseessä on suoras­taan moraalinen valinta.

Ydinaseet ovat silkan tuhopotentiaalinsa vuoksi toki hirvittäviä, mutta niiden olemas­saolosta emme pääse yli tai ympäri. Miche­lin mukaan helppo mutta huono ratkaisu on panna strutsin tavoin pää piiloon ja todeta, että tämä on liian kauhea asia, emme halua ajatella sitä.

»Tieto ja ymmärrys ovat avainasemassa, sillä ilman niitä valtiot ja kansalaiset helposti antautuvat mielikuviin perustuvalle kiristyk­selle», Michel sanoo. Hänen mukaansa demo­kratiassa myös kansalaisten on ymmärrettävä, mitä hyötyä ydinaseista on.

Sekä Venäjä että Yhdysvallat uudista­vat parhaillaan ydinarsenaaliaan. Se on Michelin mukaan järkevää. Ydinpommi ei ole kuin mikä tahansa laite, jonka voi jättää varastoon ja ottaa esiin toimintavalmiina puoli vuosisataa myöhemmin. Ydinaseet vaa­tivat jatkuvaa ylläpitoa ja uudistamista, sillä kaluston ja infrastruktuurin ikääntyminen lisää onnettomuuden riskiä. Kilpavarustelun lakattua 1990-luvulla Yhdysvallat on kongressin selvityksen mukaan laiminlyönyt ydinasei­densa kunnossapitoa.

Modernisoinnissa on tosin kyse muustakin. Kylmän sodan aikaiset kokonaisia kaupunkeja tuhoavat strategiset ohjukset ovat vanhanai­kaisia ja käytännössä käyttökelvottomia. Nyt muodissa ovat kevyemmät lyhyen kantaman taktiset ydinaseet, joita voidaan käyttää tais­telukentällä esimerkiksi iskuissa sotilaskohtei­siin, kuten maanalaiseen bunkkeriin.

Leo Michel

Leo Michel

Syntynyt 1948 Pittsburghissa Pennsylvanian osavaltiossa.

Opiskeli kansainvälisiä suhteita Princetonissa ja Johns Hopkinsin yli­opistossa. Valmistui maisteriksi 1975.

Palveli Yhdysvaltojen laivastossa 1969–1975 lentotukialus John F. Kennedylla.

Työskenteli ranskalaisen Le Point -lehden avustajana ja kirjeenvaihtajana, Yhdysvaltojen kongressin tutkimusosastolla sekä kuusi vuotta keskustiedustelupalvelu CIA:n Euroo­pan osastolla analyytikkona.

Siirtyi puolustusministeriön ase­valvontaosastolle 1986 ja työskenteli Pentagonissa eri tehtävissä vuoteen 2015 saakka.

Nykyisin Atlantic Council -tutkimuslaitoksen vanhempi tutkija ja Ulkopoliittisen instituutin vieraileva van­hempi tutkija vuoteen 2019 saakka. Johtaa valtioneuvoston strategisin selvitys- ja tutkimusvaroin rahoitet­tavaa strategisen pelotteen haasteita 2000-luvulla koskevaa tutkimushanketta.

Asuu Washington DC:ssä, vaimo ja kaksi aikuista tytärtä.

Harrastaa hiihtoa, uintia ja klassista kitaraa. Rakastaa koiria.

Taktisten ydinaseiden teho vaihtelee, mutta tyypillisesti puhutaan korkeintaan Hiroshi­maan pudotetun ydinpommin veroisesta räjähdyksestä. Sekin tosin tappoi noin 100 000 ihmistä. Venäjällä on tuhansia lyhyen kanta­man taktisia ydinaseita. Myös Yhdysvallat havittelee niitä lisää.

Yhdysvaltojen tänä vuonna valmistunut ydinasepolitiikan linjaus Nuclear Posture Review (NPR) sisältää kaksi merkittävää uudistusta, jotka on tarkoitettu torjumaan Venäjän mah­dollista uhkaa. Yhdysvallat aikoo sijoittaa sukellusveneiden ballistisiin ohjuksiin rajattua tuhoa aiheuttavia taktisia ydinkärkiä. Lisäksi maa haluaa palauttaa arsenaaliinsa mereltä laukaistavat taktiset risteilyohjukset.

Asiantuntijat ovat Michelin mukaan eri­mielisiä näistä toimista, sillä Yhdysvalloilla on jo runsaasti vaihtoehtoja Venäjän ydinpe­lotteen torjumiseen. Presidentti Obaman enti­nen asevalvonta-asiantuntija Jon Wolfsthal varoitti uutistoimisto Reutersin mukaan hel­mikuussa, että ohjustyyppien sekoittaminen voisi johtaa vaarallisiin virhearvioihin.

Jos samoja ballistisia ohjuksia on varustettu sekä järeillä strategisilla että kevyillä taktisilla ydinkärjillä, ei vihollinen voi varmuudella tie­tää, kumpaa asetyyppiä matkaan ammuttu ohjus sisältää. Vihollinen voisi olettaa pahinta ja vastata omalla strategisella iskulla jo ennen kuin Yhdysvaltojen ohjus saavuttaa kohteensa.

Venäjä on herätellyt myös Naton pohtimaan ydinasevalmiuttaan Euroopassa. Yhdysvalto­jen lisäksi Britannia ja Ranska ovat yhä ydin­asevaltioita. Federation of American Scien­tists -järjestön mukaan Britannialla on noin 215 ydinkärkeä ja Ranskalla noin 300. Lisäksi Saksassa, Belgiassa, Italiassa, Alankomaissa ja Turkissa on yhteensä noin 150 Yhdysvaltojen ydinkärkeä.

»Naton on jatkossa harjoiteltava simuloituja ydinaseiskuja ylläpitääkseen uskottavuuttaan sekä uudistettava ydinasein varustettavaa len­tokonekalustoaan», Michel sanoo.

Michel muistuttaa, ettei ydinaseisku tule tyhjästä. Sen riski kasvaa, jos perinteisin asein käytävä konflikti kärjistyy. Tärkeintä on ehkäistä konfliktien syntymistä alun alkaen. Siinä myös perinteisten aseiden ehkäisevällä vaikutuksella, kuten Naton joukkojen sijoitta­misella Baltian maihin, on tärkeä tehtävä.

Tällä hetkellä herkkää tilannetta vaikeuttaa presidentti Trumpin raju kielenkäyttö. Trump on puhunut Yhdysvaltojen taktisten ydinasei­den arsenaalin mittavasta laajentamisesta ja valmiudestaan käyttää ydinaseita. Hän on romuttanut Iranin ydinsopimuksen, mikä voi avata Iranille jälleen tilaisuuden kehittää ydin­aseita. Trump on jopa uhkaillut Twitterissä Pohjois-Koreaa »tulella ja tappuralla».

»Sellainen puhe ei ainakaan ole avuksi», Michel toteaa.

Michel jätti itse Pentagonin ja siir­tyi tutkijaksi kesällä 2015, kun aja­tus omien mielipiteiden vapaam­masta julkaisemisesta alkoi kiin­nostaa vuosikymmenien virastotyön jälkeen. Hieman yli vuotta myöhemmin Trump voitti presidentinvaalit. Sittemmin maailma on saa­nut seurata tutusta poikkeavaa amerikkalaista ulkopolitiikkaa.

»En ole kaivannut takaisin Pentagoniin päi­vääkään sen jälkeen kun lähdin. Totta puhuen olisi vaikea olla töissä nykyisessä hallinnossa, koska olen niin monissa asioissa eri linjoilla», Michel tunnustaa.

Michel on huolissaan tavasta, jolla Trumpin hallinto puhuttelee Yhdysvaltojen pitkäaikai­sia liittolaisia etenkin Euroopassa. Hän myös vastustaa Iranin ydinsopimuksesta vetäyty­mistä. Michel uskoo, että nykyinen linja syö Yhdysvaltojen pehmeää valtaa maailmalla.

Michel ei silti ole mikään kyyhky – jos ei haukkakaan. Hän pitää itseään pragmaatti­sena realistina, joka arvostaa sotilasvoimaa siellä missä se on tarpeen, ydinasepelotetta myöten.

Michelin sukujuuret ovat Venäjän keisa­rikunnassa, josta suvun molempien puolten isovanhemmat pakenivat. Isän isovanhemmat asettuivat Pariisiin ja äidin Yhdysvaltoihin. Musiikkia opiskellut äiti tapasi tulevan mie­hensä vaihto-opiskelijana Pariisissa, ja paris­kunta asettui lopulta Pittsburghiin. Ranska on yhä Pohjoismaiden ohella Michelin suosikki­matkakohteita.

Ikäluokkansa tavoin Michel vietti lap­suutensa pommin varjossa. Etenkin Kuuban ohjuskriisi vuonna 1962 jätti syvät muistot: koulussa harjoiteltiin ydinpommilta suojautu­mista ja jännitettiin, joko ydinsota syttyi. Hän vastusti nuoruudessaan kiihkeästi Vietnamin sotaa, mutta liittyi silti täysi-ikäisenä laivas­toon torjuakseen kommunismia Euroopassa. 1970-luvulla hän palveli lentotukialuksella Välimerellä ja Atlantilla.

Michelin lista

 

Tärkeimmät ihmiset

  1. Vaimo Pamela

Olemme olleet naimisissa vuo­desta 1986. Hän on amerikkalainen, mutta viettänyt paljon aikaa Keski- ja Etelä-Amerikassa ja puhuu sujuvaa espanjaa sekä portugalia.

  1. Tytär Julia

Hän on 29-vuotias ja valmistuu pian juristiksi. Hän tähtää urallaan eri­koistumaan muun muassa kansalaisoikeus- ja ympäristökysymyksiin.

  1. Tytär Chloe

Toinen tyttäremme on 27 ja vii­meistelee lääketieteellistä tutkintoaan. Sen jälkeen hän aloittaa palveluksen Yhdysvaltojen laivastossa.

Laivastovuosien jälkeen Michel opiskeli kansainvälisiä suhteita yhdysvaltalaisissa huippuyliopistoissa. Hän työskenteli Parii­sissa Le Point -viikkolehden toimittajana ja lehden kirjeenvaihtajana Washingtonissa sekä kongressin tietopalvelussa.

Valmistumisen jälkeen Michel siirtyi enti­sen opettajansa suosituksesta keskustiedus­telupalvelu CIA:han vuonna 1980. Työstään CIA:n päämajan Euroopan-osastolla hän puhuu hyvin vähän. »Se ei ollut mitään jännittävää kenttätyötä vaan tutkimusta ja analytiikkaa.»

Michel viihtyi vakoiluorganisaatiossa kuusi vuotta, kunnes ajatus vaikuttamisesta politii­kan ja päätöksenteon tasolla alkoi houkutella. Vuonna 1986 avautui viimein tilaisuus siirtyä CIA:n päämajasta Virginian Langleysta muu­taman kilometrin päähän Potomac-joen ala­juoksulle Pentagoniin.

Uusi työ puolustusministeriössä liittyi ase­valvontaan, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välisten ydinaseita rajoittavien sopimusten tarkastus- ja valvontamekanismeihin.

1980-luvun loppupuolella neuvottelujen tuloksena syntyi ensin keskipitkän kantaman ohjuksia Euroopassa rajoittava INF-sopimus. Muutama vuosi sen jälkeen 1990-luvun alussa saatiin valmiiksi ensimmäinen Start-sopimus strategisten aseiden vähentämiseksi. Vuoteen 2002 mennessä noin 80 prosenttia maailman strategisista ydinaseista oli hävitetty sopimuk­sen mukaisesti.

Start-sopimuksen toinen osapuoli tosin vaihtui kesken kaiken Neuvostoliitosta Venä­jän federaatioksi ja joukoksi entisiä neuvosto­tasavaltoja.

Pentagonissa Neuvostoliiton romahdus tuli suurimmalle osalle yllätyksenä, Michel muistelee. Mihail Gorbatšo­vin poliittiset uudistukset ja Berliinin muurin kaatuminen olivat luoneet optimis­mia, mutta juuri kukaan ei odottanut nopeaa romahdusta.

»Tuohon aikaan ilmassa oli paljon toivoa. Uskoimme maailman siirtyvän pois globaalista vastakkainasettelusta ja Yhdysvaltojen voivan vetäytyä Euroopasta.»

Mutta Neuvostoliiton hajoaminen aiheutti uuden päänvaivan: mitä tehdä luhistuneen valtion tuhansille ydinaseille? Venäjän lisäksi niitä oli sijoitettu Kazakstaniin, Valko-Venä­jälle, Ukrainaan ja muihin entisiin neuvosto­tasavaltoihin. Jos pelkona oli vielä 1980-luvulla ollut suurvaltojen keskinäinen täystuho, 1990-luvun alussa kauhukuva oli ydinpommin jou­tuminen terroristien, separatistien tai mustan pörssin asekauppiaiden käsiin.

Vastasyntyneisiin ja epävakaisiin valtioihin sijoitettujen aseiden turvallinen siirtäminen ja purkaminen muodostivat valtavan haasteen. Yhdysvallat tarjosi sen ratkaisemiseksi entisen Neuvostoliiton maille apua 400 miljoonan dol­larin edestä.

»Istuimme pöytään Venäjän edustajien kanssa ja kysyin, mitä he tarvitsevat aseiden turvaamiseksi. He kysyivät, saisimmeko šekin koko rahalle kiitos», Michel kertoo. Osa venä­läisviranomaisista yritti hyötyä tilanteesta, mutta moni myös jakoi Pentagonin huolen vaa­rallisten aseiden päätymisestä vääriin käsiin.

Lopulta Michelin osasto arvioi itse venä­läisten tarpeet. Venäläisille lähetettiin muun muassa panssaripeitteitä, joilla ohjuksia suo­jattiin kuljetuksen aikana, sekä tunnistimia ja valvontalaitteita ydinasevarastojen tur­vallisuuden parantamiseksi. Apu auttoi neu­vottelemaan muun muassa Valko-Venäjän ja Ukrainan ohjusten palauttamisen Venäjälle säilytystä ja purkamista varten. Ukraina vas­tusti ensin ohjusten palauttamista. Se halusi pitää aseet pelotteena Venäjää vastaan, mutta taipui lopulta luovuttamaan ne. »Se oli viisas päätös», Michel sanoo.