Skip to main content

Ohitetut

Ohitetut

Lasikatot ovat monessa paikassa särkyneet, mutta poliittiset instituutiot muuttuvat hitaasti. Euroopan parlamentti avaa ikkunan ulkokuoren alla säilyneisiin tasa-arvon vinoumiin.

Teksti Laura Myllymäki

Kuvat Antti Valta

Pintatasolla ovat numerot: se, näkyykö vallankäytön huippupaikoilla enem­män miehiä kuin naisia. Syvempi taso on kulttuuri, joka on omanlaisensa kussakin instituutiossa. Usein nai­sia ja miehiä asetetaan eri paikkoihin ja heille annetaan erilaisia toimintamahdollisuuksia sukupuolen mukaan.

Näin sanoo Tampereen yliopiston sukupuo­lentutkimuksen professori Johanna Kantola, joka aikoo toteuttaa poikkeuksellisen tutki­muksen Euroopan parlamentin ryhmien suku­puolittuneista käytännöistä.

Tutkimusryhmä kartoittaa esimerkiksi ryh­missä esiintyvää piilosyrjintää, seksististä tai rasistista kielenkäyttöä ja sitä, minkälaisia pai­neita nuorilla naisedustajilla voi olla. Toisaalta tutkimus käsittelee myös sitä, miten tasa-arvo toteutuu parlamenttiryhmien politiikassa.

Kantola aikoo toteuttaa tutkimuksen osin havainnoinnilla. Projektin tutkijoita lentää Brysseliin katsomaan, mitä parlamenttiraken­nuksen seinien sisäpuolella todella tapahtuu. Tutkimus kestää viisi vuotta. Kantolan ryh­mällä on aikaa raaputtaa pintaa.

Kantola ennakoi, että parlamentissa esiintyy varmasti »kaikenlaista», siitä kertoo #metoo-liikekin. Esimerkiksi verkkolehti Poli­tico piti viime vuoden lopussa esillä sitä, kuinka Bryssel on äärimmäisen valkoinen. Lehdessä musta meppiavustaja Rachael Moore kertoi, miten hänelle saatetaan yhtäkkiä tehdä turva­tarkastus ja miten hän kokee, että muut ihmi­set eivät suoraan edes puhu hänelle, vaikka hän kysyisi heiltä jotakin.

Seksismiä, häirintää ja naisiin kohdistu­vaa väkivaltaa maailman parlamenteissa on tutkittu ennenkin. Esimerkiksi syksyllä 2016 Parlamenttienvälinen liitto Ipu julkaisi sel­vityksen, jonka mukaan 81,8 prosenttia nais­kansanedustajista on kokenut psykologista väkivaltaa. 44,4 prosenttia kyselytutkimuk­seen vastanneista naisedustajista puolestaan raportoi saaneensa tappo-, raiskaus-, pahoin­pitely- tai kidnappausuhkauksia. Tutkimuk­seen osallistui 55 naista 39 eri maasta.

Kantolan tutkimuksen taustalla on aja­tus siitä, että aika on nyt erilainen: Eurooppa on hiljattain käynyt läpi oikeistopopulistisen käänteen. Äärioikeisto on mukana Euroopan parlamentissa, jossa se suhtautuu halveksu­vasti tasa-arvoon. Kantola mainitsee, että äärioikeiston silmissä tasa-arvo on usein tois­ten kulttuurien ongelma – ei eurooppalaisen. Äärioikeisto niputtaa tasa-arvon ongelmaksi, joka koskee vain maahanmuuttajia.

Kollegat suuttuvat kokouksessa, mikä ei vielä ole kovin poikkeuksellista politiikassa. Kohta he kuitenkin jo huutavat: »Tällaisia typeryyk­siä! Pitäisi erottaa ryhmästä!»

Kielenkäyttö on ronskia. Jos Sirpa Pietikäi­nen olisi mies, vastaanotto olisi asiallisempaa.

Näin kertoo EPP-ryhmään kuuluva Pieti­käinen (kok.) kokemuksistaan sukupuoleen perustuvasta vallankäytöstä. Ne liittyvät tilan­teisiin, joissa Pietikäinen on ollut vähemmis­tössä omassa parlamenttiryhmässään. Hän on vakuuttunut siitä, että vastaavassa tilanteessa mies ei saisi osakseen yhtä ivallisia kommentteja.

»Vastavyöry, joka tulee ihan luonnollisesti­kin politiikassa, on raivoisampaa naiskollegaa kohtaan», hän sanoo.

Pietikäinen katsoo, että jos mies joutuisi ryöpyn kohteeksi, puheenjohtaja koputtaisi nuijaa ja sanoisi, että pysytäänpä nyt asiassa. »Naisen ollessa kysymyksessä ryöppyämisen annetaan jatkua.»

Pietikäisen mielestä Euroopan parlamen­tissa on nähtävissä aurinko ja kuu -ilmiö. Tasa-arvoa hoidetaan sillä, että nainen on aina jotain, joka alkaa vara-etuliitteellä.

»Kuu saa heijastella auringon loistoa. Nai­sen pääseminen auringoksi on huomattavasti vaikeampaa.»

Pietikäisen mielestä naiset joutuvat pon­nistelemaan sukupuolensa takia parlamen­tissa enemmän kuin miehet – mutta eivät kuitenkaan enempää kuin Suomessa. Pieti­käisen mukaan Suomessa usein ajatellaan, että erilaisten kulttuurien takia Euroopan parlamentissa olisi tasa-arvon näkökulmasta eityisen vaikeaa. Se ei Pietikäisen mukaan pidä paikkansa.

Hänestä poliittiset järjestelmät helposti suosivat kilttejä, hyvin käyttäytyviä, sympaattisia naisia. »Se on umpiperä siksi, että jos on kiltti, ei koskaan saa mitään.»

Hän vertaa Euroopan parlamenttia Suo­men eduskuntaan: »Täällä [Euroopan parla­mentissa] on enemmän hankalia akkoja. Tämä jotenkin järjestelmänä suosii sitä. Seinäkukka­sina asiat eivät hoidu», hän sanoo.

Myös parlamentin varapuhemies Heidi Hautala (vihr.) sanoo havainneensa, että poli­tiikassa toimivat naiset ovat usein kaksi kertaa kyvykkäämpiä kuin miehet. Vaihtoehtoisesti naiset ovat miehiä kovempia tekemään töitä.

»Yleinen havainto on, että naiset joutuvat vakuuttamaan kaksin verroin», Hautala sanoo.

Hautala itse uskoo saaneensa helpotusta siitä, että on toiminut verrattain uudessa puolueessa, vihreissä. Myös Euroopan parla­mentissa vihreiden ryhmässä on sukupuolten yhdenvertaisuutta edistäviä käytäntöjä. Kai­kista europarlamentin ryhmistä ainoastaan vihreillä on kaksi puheenjohtajaa. Ryhmän säännöissä todetaan, että vähintään toisen heistä pitää olla nainen.

Seksuaalista häirintää kumpikaan heistä, Hautala tai Pietikäinen, ei ole kokenut. Molem­mat uskovat, että poliittisesti korkea asema on suojannut heitä.

Hautalan mukaan parlamentissa ahdiste­lun ja asiattoman työpaikka- tai esimieskohte­lun kohteeksi joutunut henkilö voi nyt kääntyä aiempaa helpommin erityisen neuvoa-antavan komitean puoleen. Komitea esimerkiksi saa apua puolueettomalta arvioitsijalta.

Hautala oli mukana hyväksymässä maalis­kuussa julkaistua puhemiehistön suunnitel­maa, joka on tulosta parlamentissa viime syk­synä käydystä #metoo-keskustelusta.

Suunnitelmaan jäi kiusallinen kohta, sanoo Hautala.

Parlamentin avustajille ja edustajien har­joittelijoille järjestetään jatkossa pakollinen koulutus, jossa muun muassa käydään läpi, mikä käytännössä on epäasiallista käytöstä työpaikalla. Sen sijaan edustajille koulutus ei ole pakollista. Heille koulutusta järjestettäisiin pyynnöstä.

Hautalan mukaan »eräät miespuoliset vara­puhemiehet» eivät katsoneet tarvitsevansa sellaista koulutusta. »Sanoin, että he ovat var­maan sitten poikkeuksia», Hautala kertoo.

Hautalan mielestä hänen kollegoidensa nihkeä suhtautuminen koulutukseen paljasti asenneongelman. Ulkopolitiikka-lehti ei pys­tynyt vahvistamaan muista lähteistä, mitä kokouksessa tapahtui.

Sukupuoleen liittyvät vinoumat heijastavat niin Euroopan parlamentissa kuin monella muullakin politiikan näyttämöllä laajemmin politiikan maailman lainalaisuuksia.

»Kansainvälisissä suhteissa usein mikä tahansa suhde on kamppailua vallasta. Silloin siellä on myös alttius käyttää valtaa», sanoo Kentin yliopiston kansainvälisten suhteiden ja feministisen turvallisuuspolitiikan tutkija Toni Haastrup.

»Jotta voi saada ääniä, poliitikon on omak­suttava jossain määrin asenne, että hän on parempi kuin joku toinen», hän jatkaa.

Kun asenteen saavuttaa yksilön ja raken­teen tasolla, valtaa on mahdollista myös käyt­tää väärin, Haastrup toteaa.

 

Päivänpolitiikan häsellys puuttuu OECD:n apulaispääsihteerin työstä, ja se sopii Talou­dellisen yhteistyön ja kehityksen järjestössä työskentelevän Mari Kiviniemen luonteelle oikein hyvin.

»Julkisuutta on paljon, mutta se on asialähtöistä. Se ei lähde siitä, kuka sanoo ja miten, vaan siitä, mitä sanoo», Kiviniemi sanoo.

Nykyään asiantuntijaorganisaatiossa työs­kentelevällä Kiviniemellä on mihin verrata. Toimiessaan Suomen pääministerinä vuo­sina 2010–2011 häsellys oli toista luokkaa. Kiviniemen sukupuoleen kiinnitettiin paljon huomiota. Keskon pääjohtaja Matti Halmes­mäki kutsui Kiviniemeä jopa kokovartaloministeriksi.

»En sitä silloin kommentoinut enkä kom­mentoi paljon nytkään. Se nyt oli sellainen kohu. Kaikenlaisia kohuja sitä sitten onkin», Kiviniemi sanoo nyt.

Julkisuus on poliitikolle Kiviniemen mukaan päällystakki: kaikki, mitä poliitikko tekee, on enemmän tai vähemmän julkista. Samalla kynnys väärinkäytösten paljastumi­

seen on matalampi kuin jollain toisella alalla.

Kiviniemi ei omien sanojensa mukaan ole kokenut törkeää syrjintää sukupuolensa takia. Sen sijaan huonoa käytöstä ja huonoa huumo­ria on tullut uralla vastaan. Niiden joukkoon kuuluvat esimerkiksi sovinistiset vitsit. Kivi­niemi ei tarkenna, ketkä vitsejä ovat kertoneet.

Hänen mukaansa pinnan alla piilevän asenteellisen kulttuurin juuret juontavat sii­hen, että naisia on ollut tietyissä politiikan ja talouden tehtävissä vähemmän kuin miehiä. Vaikka lasikatot ovat monessa paikassa sär­kyneet, monen tavallisen ihmisen mielessä elää miehinen stereotypia siitä, kuka on oikea henkilö esimerkiksi pääministeriksi tai valtio­varainministeriksi. Kiviniemen mielestä asen­teista päästään eroon vain siten, että naisia on yhä enemmän tehtävissä, joissa on perintei­sesti nähty miehiä.

Hän sanoo kokeneensa roolin pääministe­rinä helpompana siksi, ettei hän ollut tehtä­vässä ensimmäinen nainen. Kiviniemeä ennen pääministerinä oli ollut Anneli Jäätteenmäki (kesk.) ja presidenttinä Tarja Halonen.

Kiviniemi kuitenkin mainitsee kohdan­neensa pääministeriaikana ulkoisia paineita erityisesti talouselämän suunnasta: oli »van­hempia miehiä», joiden oli vaikea suhtautua naispääministeriin. Kiviniemi ei tarkenna, keitä miehiä hän tarkoittaa.

»Koin myös, että pystyin vakuuttamaan hei­dät», hän lisää.

Kun ruotsalainen Uppsalan yliopiston tutkija Cecilia Josefsson esitteli tuoretta tutkimus­taan sukupuolesta Ruotsin parlamentissa, osa kuulijoiden joukossa istuneista miehistä kuit­tasi tutkimustuloksen naisten omaksi ongel­maksi. Ei ole meidän vikamme, jos naiset vaa­tivat itseltään paljon, osa miehistä totesi.

Josefsson tutki yhdessä kollegansa Jose­fina Eriksonin kanssa Ruotsin valtiopäivien sukupuolittuneita käytäntöjä. Ruotsin parla­mentti on erityislaatuinen tapaus, sillä muo­dollisesti se on hyvin tasa-arvoinen työpaikka. Parlamentin jäsenistä yli 40 prosenttia on ollut naisia yli kahden vuosikymmenen ajan. Yhdelläkään toisella valtiolla ei ole ollut yhtä pitkään yhtä paljon naisia kansanedustuslai­toksessaan.

Tammikuussa julkaistun tutkimuksen mukaan Ruotsin nais- ja mieskansanedustajat kokevat osallistuvansa politiikan tekemiseen ja poliittisen agendan muokkaamiseen yhtä voimakkaasti. Sen sijaan naiskansanedustajat kokivat mieskansanedustajia useammin pai­neita ja ahdistusta virheiden tekemisestä.

Naiset myös esimerkiksi keskeytettiin kes­kusteluissa, heidän ulkonäköään kommen­toitiin ja he saivat kuulla seksistisiä vitsejä useammin kuin miehet.

Tutkimus toteutettiin kyselytutkimuksena, mutta sen lisäksi tutkijakaksikko jatkoi työtään haastattelemalla nais- ja mieskansanedustajia. Josefsson sanoo, että haastattelujen perusteella on melko selvää, että naisilta myös vaaditaan enemmän kuin miehiltä. Naisten kokema ahdistus virheiden tekemisestä ei johdu vain siitä, että naiset sosiaalistuvat ahdistumaan miehiä helpommin.

»Se tulee myös normista, jonka mukaan nai­sia rangaistaan virheistä miehiä enemmän.»

Ei ollut mikään läpihuutojuttu, että YK:n ihmisoikeuksien julistuksesta tuli ihmis- eikä miesten oikeuksien julistus. Sen työstämisessä vuosina 1946–1948 mukana olleet naiset, eri­tyisesti Dominikaanisen tasavallan edustaja Minerva Bernardino, olivat tarkkoina sen suhteen, että tekstistä karsittiin pois suku­puolittuneet käsitteet. Naisten työn tuloksena julistukseen saatiin englannin termi human being miestä ja ihmistä tarkoittavan man-sanan sijaan.

Sen sijaan YK:n turvallisuusneuvosto on paikka, jossa on harvoin nähty naisia ja jossa sukupuolikysymystä on ollut vaikea käsitellä. Siksi turvallisuusneuvoston vuonna 2000 hyväksymää päätöslauselmaa 1325 »Naiset, rauha ja turvallisuus» on pidetty merkittävänä uutena vaiheena, sanoo Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan akatemiatutkija, kehitysmaatutkimuksen dosentti Marjaana Jauhola.

Silti Jauhola huomauttaa, että YK:ssakin käydään erilaisia sukupuolta koskevia kamppailuja. Lopulta maailmanjärjestö ja sen teke­mät päätökset ovat sellaisia kuin valtiot ja nii­den johtajat ovat.

Jauhola näkee, että arvokonservatiivisten liikkeiden nousu painottaa feminismin uhkaa ja vaikuttaa kansainvälisiin suhteisiin: »Se saa uusia kannattajia ja jäseniä, jotka ovat sitä mieltä, että käsite gender [sosiaalinen suku­puoli] on vaarallinen. Se voi hajottaa perheen ja jopa valtion.» Suomalaiseksi esimerkiksi arvo­konservatiivisesta liikkeestä Jauhola mainitsee Aito avioliitto -liikkeen.

Hänen mielestään Suomessakin on kes­kusteltu liian vähän siitä, mitä Timo Soi­nin (sin.) ulkoministerikaudella on tapahtu­nut. Hän huomauttaa Soinin kaksoisroolista:

Ulkoministerinä Soini edistää naisten ja rau­han 1325-agendaa, sillä se kuuluu hänen työ­tehtäviinsä. Toisaalta Soini puhuu blogissaan »pakkopaitafeminismistä».

»Murros, joka on Suomessa vielä käsittele­mättä, on se, miten ulkopolitiikan sukupuoli on Soinin aikana muuttunut», Jauhola sanoo. Soinin puheita on Jauholan mukaan peilat­tava yhteiskunnalliseen keskusteluun arvokonservatismista ja jopa naisvihasta.

Ruotsin lisäksi ainakin Kanada ja jossain määrin myös Australia ovat ilmoittaneet aja­vansa feminististä ulkopolitiikkaa. Feministi­set kansainvälisen politiikan tutkijat suhtau­tuvat kuitenkin varauksellisesti feministisen ulkopolitiikan käsitteeseen.

»En voi määritellä, mitä se tarkoittaa. Eri mailla on siihen erilaisia lähestymistapoja», sanoo Toni Haastrup.

Käytännössä maat ilmoittavat, että ne edis­tävät ulkopolitiikassaan naisten oikeuksia ja tasa-arvoa sekä ottavat niin sanotut sukupuolivaikutukset huomioon ulkopolitiikassaan. Haastrupin mukaan esimerkiksi Ruotsi katsoo, että sillä on hyvät sisäpoliittiset referenssit, jotka toimivat kannuksina toimia feministi­sen ulkopolitiikan edelläkävijänä.

»Kyse on tietynlaisesta vallan dynamiikasta: hyvät pohjoiset valtiot haluavat auttaa globaa­lia etelää», Haastrup sanoo.

Marjaana Jauholan mukaan sama oletus näkyy myös Suomessa: tasa-arvo on jo saavu­tettu, ja Suomi on sen mallimaa, joka toimii esimerkkinä muille.

Haastrup lisää, että instituutiot ovat aina heijastuksia jostain paljon syvemmästä – siitä, mitä arvoja yhteiskuntamme edustaa.

#Metoo-liikkeen jälkeen suurin kysymys on ollut, mitä tapahtuu seuraavaksi. Euroopan par­lamentissa asia ratkaistiin osin puhemiehistön hyväksymällä etenemissuunitelmalla, jonka tekemiseen Heidi Hautalakin osallistui.

Sirpa Pietikäinen sanoo pitävänsä hyvänä keskustelua seksuaalisesta häirinnästä ja val­lankäytöstä. Sen sijaan häntä surettaa, että keskustelu ei tunnu koskaan laajentuvan laa­jempaan tasa-arvoon.

»Se ei tunnu läikehtivän siihen, että pääs­täisiin käsittelemään vastaavia ilmiöitä muis­sakin epätasa-arvon kysymyksissä, kuten bud­jetoinnissa tai vallanjaossa», Pietikäinen sanoo.

Hän pitää ongelmana sitä, että monet eivät edes tajua vallankäytön hienojakoisuutta ja hie­rarkkisia rakenteita – sitä, että valtaan liittyy pal­jon ei-sanallista viestintää, pokkurointia ja jär­jestelmä siitä, kuka menee ovesta ensin sisään.

»Mitä vähemmän niitä on, sitä vähemmän kikkareet pääsevät kellumaan», Pietikäinen sanoo.

Mari Kiviniemen edustama OECD on pitänyt esillä esimerkiksi palkkatasa-arvon kysymyk­siä, työn ja perheen yhteensovittamisen ongel­mia sekä tyttöjen ja poikien segregaatiota. Se tarkoittaa sitä, että tytöt ja pojat ryhmäytyvät sukupuolensa mukaan kouluissa ja suosivat myöhemmin valinnoissaan tiettyjä aloja.

Yhtenä suurimpana ongelmana Kiviniemi pitää sitä, että esimerkiksi Suomessa työpaikoilla kulttuuri ei ole muuttunut. Roolit menevät edelleen niin, että on naiselle sove­liaampaa jäädä kotiin hoitamaan perhettä kuin miehelle. Samalla tilanne voidaan tulkita siten, että nainen ei panosta uraansa.

Presidentti Sauli Niinistökin voisi jäädä perhevapaalle, Kiviniemi katsoo. Samaan hen­genvetoon hän kuitenkin toteaa, että »kiilto­kuvilla» ei ole yhtä suurta merkitystä asentei­den muuttamisessa kuin sillä, että tavalliset ihmiset muuttavat toimintaansa.

Ruotsin parlamentin sukupuolikäytäntöjä tutkinut Cecilia Josefsson toteaa, että suku­puolittavista normeista eroon pääseminen on hankalaa, sillä kulttuuria ei voi korjata yksin­kertaisella toimenpiteellä, kuten luopumalla iltakokouksista, jotta vanhemmat voisivat osal­listua kokouksiin.

Aiheesta puhuminen kuitenkin auttaa, uskoo Josefsson. »Joskus meillä on tapana aja­tella, että kaikki on jo täydellistä. On tärkeää tunnustaa, että näin ei ole.»

Jutun lähteinä on käytetty myös Hilkka Pietilän teosta Naiset ja YK – Vuosikymmenien menestystarina, Eveliina Talvitien teosta Keitäs tyttö kahvia sekä Demo Finlandin toiminnanjohtaja Anu Juvosen haastattelua.