Skip to main content

Kivi Naton kengässä

Autoritaarinen Turkki lämpenee Venäjälle ja on ilmiriidoissa useiden Nato-liittolaistensa kanssa. Sotilasliiton arvopohja ja yhtenäisyys ovat murenemassa. Voiko Nato hajota?

Teksti Matti Koskinen

Kuvat EPA-EFE/TUMAY BERKIN/ALL OVER PRESS

Vuonna 1974 kaksi Naton jäsenmaata otti yhteen, kun Turkki vastasi Krei­kan sotilasjuntan vallankaappauk­seen Kyproksella miehittämällä saaren pohjoisosan. Yhdysvallat ja Britannia vetosivat tulitauon puolesta, jotta taistelut Kreikan ja Turkin joukkojen kesken vältettäisiin.

44 vuotta myöhemmin tammikuussa 2018 kahden Nato-maan joukot olivat taas konflik­tin eri puolilla. Tälläkin kertaa toinen osapuoli on Turkki. Nyt taustalla on Syyrian sisällissota.

Turkki käy Syyriassa omaa kampanjaansa kurdijärjestö YPG:tä vastaan, jota se pitää Tur­kissa toimivan aseellisen PKK-kurdijärjestön jatkeena. Tukea Turkki saa Naton kannalta ikävältä taholta: Venäjältä. Venäjä on avannut Syyrian ilmatilan Turkin lentokoneille, jotka avustavat vuoden alussa alkanutta maahyök­käystä YPG:n johtamia asejoukkoja vastaan Afrinin maakunnassa.

Yhdysvallat on tukenut ja aseistanut ennen kaikkea YPG:tä sodassa terroristijärjestö Isisiä vastaan. Käytännössä Turkki ja Naton mahtimaa Yhdysvallat ovat ajautuneet Syyriassa lähestulkoon sijaissotaa muistuttavaan tilanteeseen, sillä Turkki on käytännössä kieltäytynyt sotimasta Isisiä vastaan.

Jo ennen vuodenvaihdetta Turkki ehti marssia ovet paukkuen ulos Naton yhteisestä harjoituksesta Norjan Stavangerissa. Viime vuoden marraskuussa Naton komentokes­kuksessa Pohjois-Norjassa pidetty komento- ja kybersotaharjoitus poiki skandaalin, kun leh­titietojen mukaan harjoituksen taustamate­riaaleissa Nato-jäsen Turkki ja sen presidentti Recep Tayyip Erdoğan oli listattu Naton »vihollisiksi».

Norjan ulkopoliittisen instituutin tutkija Karsten Friis sanoo, että Stavangerin skan­daalin uutisoinnissa sekoittui kaksi erillistä harjoituksessa ilmennyttä tapausta, jotka Turkkia ärsyttivät. Toisen selkkauksen aiheutti Norjan hallituksen mukaan norjalainen sivii­lityöntekijä, joka toimi omin päin. Toinen sen sijaan oli tahallinen hämäys, eräänlainen vale­uutinen, joka ujutettiin harjoitukseen mukaan sotilasliiton yhtenäisyyden koettelemiseksi, Friis sanoo.

Turkki veti vastalauseena harjoituk­seen osallistuneet neljäkymmentä upsee­riaan kotiin kesken harjoituksen. Tuohtunut Erdoğan ilmoitti Hürriyet-lehden mukaan loukkauksen »ilmaisevan Naton vääristynyttä asennetta Turkkia kohtaan». Turkin hallituk­sen kannattajat ja oppositio tuomitsivat kuo­rossa läntiset liittolaiset ja vaativat Turkin eroamista Natosta.

»Tästä ei jostain syystä ole juurikaan uuti­soitu, mutta käsittääkseni kyseessä oli tahal­linen provokaatio. Ja tapa, jolla Turkki tilan­teeseen reagoi, osoitti haavoittuvuuden olevan olemassa etenkin Turkin kohdalla», Friis kertoo puhelimessa.

Turkin ja Naton suhteet ovat olleet tulehtu­neet jo pitkään, mutta viime vuoden tapah­tumat ovat kyseenalaistaneet Turkin aseman koko läntisessä sotilasliitossa.

Turkki on valunut kohti Venäjää, jolta se ilmoitti viime syksynä ostavansa S-400-ohjuspuolustusjärjestelmän.

Turkkia ja Venäjää yhdistää autoritaarinen kehitys. Erdoğan on Vladimir Putinin tavoin lujittanut valtaansa muun muassa kaventa­malla sananvapautta ja puhdistamalla julkis­hallintoa poliittisista vihollisistaan. Tämä ei välttämättä tee Erdoğanista ja Putinista sydänystäviä, mutta kehitys on sysännyt maita aiem­paa lähemmäs toisiaan ja etäämmälle lännen vaikutuspiiristä.

Pettymyksen tunne on molemminpuolinen. Nato-maissa on painiskeltu Erdoğanin yhä kovenevien itsevaltaisten otteiden kanssa, ja liittolaisuus Turkin kanssa on nolo kysymys liberaaleille länsieurooppalaisille Nato-maille ja Yhdysvalloille.

Kaiken lisäksi samanlaisia autoritaarisia otteita on nähty viime vuosina myös Euroo­passa, Puolan ja Unkarin jyrkän oikeistolaisilta johtajilta. Friisin mukaan yhteisen arvopoh­jan vaaliminen on tällä hetkellä yksi Naton tärkeimmistä haasteista: »Sotilasyhteistyöllä ei ole väliä, ellei jäsenmailla ole yhtenäistä tilannekuvaa ja keskinäistä solidaarisuutta. Jos maailmankatsomukset ja arvot ovat liian eri­laiset, on vaikea ylläpitää sellaista koheesiota, johon Nato nojaa.»

Liberaalin demokratian puolustaminen on yksi Naton ydinperiaatteista, joiden nimeen se julkisuudessa vannoo. Naton perustamis­asiakirja, vuonna 1949 allekirjoitettu Pohjois-Atlantin sopimus, velvoittaa jäsenmaita »myötävaikuttamaan rauhanomaisten ja ystä­vällisten kansainvälisten suhteiden kehittämi­seen vahvistamalla vapaita instituutioitaan».

Niin Turkin, Puolan kuin Unkarinkin voisi katsoa rikkoneen sopimusta. Natolla on kui­tenkin vain vähän mahdollisuuksia puuttua asiaan.

Nato-sopimus ei sisällä menettelyä sään­töjä rikkovan jäsenen erottamisesta tai jäse­nyyden hyllyttämisestä toisin kuin esimerkiksi EU:n perussopimus. Lissabonin sopimuksen 7. artiklan mukaan unionin perusarvoja rikkovan jäsenen äänioikeutta voidaan rajoittaa muiden maiden yhteisellä päätöksellä. Ensimmäisenä tämän sanktiomenettelyn kohteeksi joutui viime vuoden lopussa Puola. EU-komissio kat­soo Puolan oikeuslaitosuudistuksen rikkovan laillisuusperiaatetta.

Turkin suhteen Yhdysvaltojen ulkoministe­riö ja senaatti ovat pohtineet myös pakotteita. Huhtikuussa senaattorit James Lankford ja Jeanne Shaheen ehdottivat pakotteita ensi vuoden budjettiin. Maiden välisten suhtei­den romahtamiseen ovat vaikuttaneet muun muassa kiista Erdoğanin poliittisen arkkivi­hollisen Fethullah Gülenin luovuttamisesta Turkkiin ja Yhdysvaltojen tuki Syyrian kur­deille. Erdoğanin mukaan Yhdysvallat tukee terroristivaltion syntymistä Turkin rajan tun­tumaan. Turkki itse päästi Syyrian sodan alku­vuosina sunni-jihadisteja kulkemaan rajojensa yli, mikä todennäköisesti vahvisti terroristi­järjestö Isisiä.

»Natolla on kylliksi ongelmia Venäjän ja Baltiassa kiertävien sotilasosastojen kanssa. Sisäisesti sitä hiertävät olematon rooli Lähi-idässä ja Trumpin hallinto Yhdysvalloissa. Riitely jäsenmaiden kesken on vihoviimeinen asia, jota Nato kaipaa», sanoo Euroopan puolus­tuspolitiikkaa seuraava tutkija Judy Dempsey Carnegie Europe -tutkimuslaitoksesta.

Venäjän ulkopoliittinen tavoite on heiken­tää Natoa kampeamalla EU:ta ja Yhdysvaltoja irti toisistaan ja lisäämällä hajaannusta jäsen­maiden kesken. Siihen sopii myös kiilan lyömi­nen Turkin ja Naton väliin. Dempseyn mukaan tämä on osaksi syynä Naton haluttomuuteen vetää jäsenmaita tilille järjestön perusarvojen rikkomisesta.

Tilanne ei kuitenkaan ole Natolle miten­kään uusi, huomautti yhdysvaltalaisen Center for Strategic and International Studie­sin tutkija Lisa Sawyer Samp viime elokuussa War on the Rocks -verkkojulkaisussa. Historia osoittaa, että Natolla on taipumus korostaa yhtenäisyyttä sen sijaan, että se vahtisi demo­kratian tasoa jäsenmaidensa keskuudessa.

Portugali liittyi Natoon ensimmäisten jou­kossa vuonna 1949, vaikka vallassa oli auto­ritaarinen Estado novo -hallintojärjestelmä ja Portugalin Afrikassa käymät siirtomaaso­dat tuomittiin laajalti. 1960- ja 1970-luvuilla Naton jäsenmaista Kreikka ajautui sotilasjun­tan hallintaan ja Turkissa tapahtui kaksi soti­lasvallankaappausta. Kyproksen miehityksen yhteydessä vuonna 1974 tehtiin sotarikoksia ja murhattiin siviileitä puolin ja toisin.

Tuohon aikaan muutamat pienet jäsen­maat, etupäässä Tanska, Norja ja Alankomaat, halusivat Naton tuomitsevan diktatuurin suo­rasanaisemmin. Käytännössä Nato kuitenkin piti mieluummin kiinni yhtenäisyydestä, sillä Kreikka, Turkki ja Portugali nähtiin tärkeinä kumppaneina Neuvostoliiton torjumisessa Välimerellä, Samp kirjoittaa.

Nato-sopimus ei sisällä menettelyä sääntöjä rikkovan jäsenen erottamisesta tai jäsenyyden hyllyttämisestä.

Kylmän sodan jälkeen Nato pani entistä enemmän painoa arvoille, sillä laajentumista Itä-Euroopan entisiin kommunistimaihin perus­teltiin pitkälti läntisen demokratian lähetys­työllä. Naton vanhat jäsenmaat halusivat tukea demokratiakehitystä ja oikeusvaltion rakenta­mista Itä-Euroopassa ottamalla maita mukaan läntiseen arvoyhteisöön. Vielä Isaf-operaatio vuosituhannen alussa perustui ainakin osittain demokratian juurruttamiseen Afganistaniin.

Naton nykytilanne muistuttaa kylmän sodan aikaa. Vaikka arvopohjan halkeilu hermostut­taa osaa jäsenmaista, ei vaatimuksia Naton poliittisen roolin vahvistamisesta ole juuri kuultu viime vuosina. EU ja yksittäiset Naton jäsenmaat ovat arvostelleet huonotapaisia liit­tolaisiaan, mutta Nato on tällä vuosikymme­nellä rajannut tehtävänsä pääasiassa sotilaal­liseen puolustukseen.

Tältä kannalta katsottuna esimerkiksi Puola on mainio liittolainen. Se modernisoi armei­jaansa yli 30 miljardilla eurolla ja ostaa kehit­tyneitä aseita Euroopasta ja Yhdysvalloista. Se täyttää jo nyt Yhdysvaltojen Nato-maille esit­tämän vaatimuksen käyttää kaksi prosent­tia bruttokansantuotteesta puolustukseen ja suunnittelee uutistoimisto Reutersin mukaan lisäpanostuksia, muun muassa joukkojen lisää­mistä 100 000 sotilaalla.

Turkki on myös merkittävä jäsenmaa, jonka lähes 400 000 sotilaan armeija on Naton toi­seksi suurin heti Yhdysvaltojen jälkeen. Tur­killa on sijaintinsa puolesta keskeinen asema Eurooppaan suuntautuvien siirtolaisvirtojen patoamisessa, ja Turkissa sijaitseva Incirlikin lentotukikohta on ollut tärkeä jalansija muun muassa Yhdysvaltojen operaatioille Lähi-idässä.

»Kaikki, mitä Nato tekee, on poliittista. Tällä hetkellä se toimii pragmaattisesti, eikä aseta demokratiaa tai ihmisoikeuksia etusijalle», Dempsey huomauttaa.

Naton passiivisuuteen sisältyy myös omat riskinsä. Jos autoritaaristen hallitusten anne­taan olla rauhassa ja esimerkiksi Turkin itse­valtaisen hallinnon ailahtelevaa käytöstä kat­sotaan sormien läpi, Natoa voidaan syyttää kaksinaismoralismista.

»Se antaa väärän kuvan demokraattisille maille, jotka haluavat liittyä Natoon», Demp­sey sanoo.

Hän ottaa esille Nato-jäsenyydestä kiin­nostuneet Georgian ja Makedonian. Georgia on Economistin demokratiaindeksin sijalla 79 ja Transparency International -järjestön korrup­toituneimpien maiden listalla sijalla 46. Make­donian sijoitukset ovat 88 ja 107. Miksi niiden pitäisi tavoitella Naton asettamia hyvän hal­linnon vaatimuksia, jos Turkki ja muut saavat toimia vastoin jäsenyyden ehtoja ilman rangaistusta?

Naton kaksinaismoralismi pakottaa myös muut jäsenyyttä harkitsevat maat, kuten Suo­men ja Ruotsin, pohtimaan, millaisten maiden kanssa ne olisivat liittoutumassa. Naton uusin jäsenmaa Montenegro on sekin korruption ja demokraattisen hallinnon osalta samassa sar­jassa kuin Georgia ja Makedonia.

»Tilanne hermostuttaa varmasti norjalaisia ja tanskalaisia. Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon voisi vahvistaa demokratiaa puolusta­vien maiden joukkoa puolustusliitossa, mutta toisaalta ne liittyisivät järjestöön, joka korostaa yksimielisyyttä eikä mielellään pese likapyyk­kiään julkisesti», Dempsey sanoo.

Turkin tapauksessa pahin vaihtoehto on, että juopa syvenee – ja Nato menettää Turkin pysyvästi Venäjän vaikutusvallan alle. Näillä näkymin Turkin irtoaminen sotilasliitosta ei kuitenkaan näytä kovin todennäköiseltä. Tur­kin näennäisen Nato-vastaisuuden takana ovat pikemminkin sisäpoliittiset seikat ja huoli epävarmasta turvallisuustilanteesta kuin todellinen halu lähteä, toteaa tutkija Gönül Tol, yhdysvaltalaisen Middle East Instituten Turkin-tutkimuskeskuksen johtaja.

»Turkin hallinto on heiluttanut lännen vastaista korttia jo pitkään. Stavangerin selk­kauksen aikaan viime syksynä Erdoğan oli hankalassa tilanteessa kotimaassaan. Talou­della menee huonosti eikä hallituksella ole juurikaan omaa rakentavaa poliittista ohjel­maa. Kun kotona on ongelmia, Erdoğan osoit­taa syyttävällä sormella länteen», Tol sanoo.

Kylmän sodan jälkeen Turkki on jäänyt syr­jään puolustuspolitiikan ytimestä. Se oli ennen tärkeä liittolainen, joka vartioi Naton kaak­koista rajaa Neuvostoliittoa vastaan. Turkki osallistui vuonna 2003 lakkautettuun Länsi-Euroopan unioniin (WEU), mutta on jäänyt ulos Euroopan puolustusvirastosta (EDA). Nato on viime vuosina keskittynyt torjumaan Venäjän uhkaa etupäässä Baltiassa. Turkki kokee jää­neensä saarroksiin.

Erdoğan selittää tilanteen tarinalla vah­vasta Turkista, jota länsi pyrkii heikentämään. Narratiivi Turkkia vastaan juonittelevasta Natosta sopii tähän hyvin. Samoja otsikoita näkyy myös opposition lehdissä.

»Nato-vastaisuus yhdistää turkkilaisia. Se toimii joka kerta», Tol tiivistää.

Nato-erosta puhutaan Turkissa lähes päivit­täin, mutta Turkilla ei todellisuudessa ole varaa lähteä liitosta, Tol sanoo. Maa nojaa Natoon ennen kaikkea puolustuksessaan Venäjää vastaan. Vaikka maat tällä hetkellä näyttävät lähentyvän toisiaan, iso osa Turkin toiminnasta selittyy historiasta juontuvalla Venäjän pelolla.

Turkki ja Venäjä ovat vanhoja vihollisia. Venäjän tsaarit ja osmanien sulttaanit sotivat toistuvasti 1600-luvulta 1900-luvulle saakka, ja Turkki kokee edelleen Venäjän uhkana, jota Nato ei ole ottanut kyllin vakavasti.

Suomen ja Ruotsin liittyminen Natoon voisi vahvistaa demokratiaa puolustavien maiden joukkoa puolustusliitossa.

»Turkin mielestä Naton puolustusarkkiteh­tuuri ei ole riittävän vahva, kun taas Nato pitää pelkoja liioiteltuina. Uskon, että se on osaksi syynä Turkin päätökseen ostaa ohjuksia Venä­jältä. Se kuulostaa epäloogiselta, mutta taval­laan Turkki yrittää pitää vihollisensa lähellä», Tol sanoo.

Lähentyminen Venäjän kanssa tarjoaa Tur­kille Syyriassa tukea, jota se ei Natolta saisi. Venäjä hallitsee Syyrian ilmatilaa ja antaa Turkin tehdä omia pommituksiaan. Syyrian sodassa Turkki ei seiso Naton rintamassa, vaan käy omaa sotaansa Venäjän kilven alla.

»Turkki tarvitsee Naton vastavoimaksi Venäjälle, mutta tällä hetkellä yhteistyö Venä­jän kanssa on sille hyödyksi.»