Brexitin kummisetä
Brexitin kummisetä
Jäljellä oli viisi työpäivää 36 vuoden virkamies- ja diplomaattiuran jälkeen, ja John Kerr mietti jo siirtymistä yritysmaailmaan. Työviikon aluksi pääministeri Tony Blair otti yhteyttä ja pyysi ulkoministeriön kansliapäällikköä uuteen työhön.
Vuosi oli 2002, ja Brysselissä kokoontui Euroopan tulevaisuuskonventti, johon tarvittiin pääsihteeri. Konventin tarkoitus oli yksinkertaistaa unionin rakenteita sekä muuttaa sitä demokraattisemmaksi ennen laajentumista yli kymmeneen Keski- ja Itä-Euroopan maahan.
Konventista tuli komea näyttämö eri aatesuuntien ja maaryhmien välisille yhteenotoille. Koolla oli yli 200 hallitusten ja parlamenttien edustajaa 28 maasta. Toiset halusivat laatia EU:lle perustuslain, toiset valtioiden välisen sopimuksen. Juuri sopiva areena monissa liemissä marinoidulle John Kerrille.
Konventin puheenjohtaja oli EU-intoilijana tunnettu Ranskan entinen presidentti Valéry Giscard d’Estaing, joka oli seurannut Kerrin työskentelyä EU:n neuvoston kokouksissa. Hän halusi Kerrin hoitamaan neuvottelupuolen.
»Olin ehkä jo unohtanut, miten sanotaan ’ei’ näille ihmisille, ja vastasin myöntävästi», Kerr muistelee. »Edessä oli pari kiinnostavaa vuotta terävien ihmisten seurassa.»
Kerrillä oli neuvottelijana hatussaan melko tuore sulka, kun hän oli onnistunut uusimaan Britannian EU-jäsenmaksuhyvityksen vuonna 1999.
Kyse oli miljardien puntien vuotuisesta alennuksesta, jonka rautarouvana tunnettu pääministeri Margaret Thatcher oli hankkinut Britannialle 1980-luvulla. Perusteena oli, että maa jää lähes osattomaksi unionin mittavien maataloustukien jaossa.
Muiden eurooppalaisten taivuttelu hyvitykseen oli kestänyt alun perin vuosia, mutta sen uusiminen oli Kerrin sanoin »ällistyttävän helppoa». Siltä se ei kuitenkaan näyttänyt ulospäin. Kaikki muut jäsenmaat vastustivat Saksan johdolla päättäväisesti Britannian alennusta jäsenmaksuihin.
»Britannian pääministerit olivat sen vuoksi paniikissa», Kerr sanoo. Häntä ei haitannut, että neuvottelijan tehtävä näytti John Majorin tai hänen seuraajansa Tony Blairin mielestä lähes ylivoimaiselta: »Ruokin tätä mielikuvaa itsekin pitkillä puheilla.»
Samalla hän tiesi, että neuvotteluissa oli yksi valtti, ja se riitti: EU-sopimuksen muuttaminen olisi edellyttänyt jäsenvaltioiden yksimielisyyttä. Britannia ei siihen suostunut, ja sopimus uusittiin.
»Mikään ei estä Britanniaa perumasta eroilmoitusta», Kerr sanoo.
Vuoden 2017 veitsihyökkäyksen jälkeen useita konepistoolein varustettuja poliiseja on ilmestynyt vartiokojuille Westminsterin palatsin ulkopuolelle. Ulko-ovien sisäpuolella parlamentin ylähuoneessa on tammikuisena perjantaiaamuna kuitenkin hiljaista kuin villasukkatehtaalla. Vieressä sijaitseva alahuone on murskannut kolme päivää aikaisemmin pääministeri Theresa Mayn brexit-sopimuksen.
Ylemmän kamarin historia ulottuu 1000-luvulle. Nykyisin sen tehtävänä on parantaa Britannian lainsäädäntöä: paikata huolellisilla mietinnöillä aukkoja ja heikkouksia, joita nopeasti työskentelevältä alahuoneelta jää lakiteksteihin. Siksi sen kokoonpanoon kuuluu puolueiden edustajien ohella John Kerrin kaltaisia asiantuntijoita, jotka on palkittu aatelisnimellä.
Jotain perinteitäkin on oltava, Britanniassa kun ollaan. Ylähuoneen vajaan 700 jäsenen joukossa istuu 26 Englannin kirkon piispaa, jotka osallistuvat äänestyksiin. Koristeellisessa uusgoottilaisessa istuntosalissa jokainen päivä alkaa piispan lausumalla rukouksella. Piispojen mukaan on nimetty jopa alakerran kanttiinin viereen sijoitettu Bishop’s Bar, jossa muutama lordi näyttää nytkin availevan aamuaan.
Mieleeni ei tullut, että Britannia voisi joskus turvautua tähän artiklaan. Ajattelin, että olemme maana jo sen verran aikuistunut.
John Kerr – tai muodollisemmin paronin arvoinen Lord Kerr of Kinlochard – on ollut ylähuoneen jäsen vuodesta 2004. »Minusta on nyt tullut poliittinen aktivisti, en ole enää vain entinen diplomaatti ja asiantuntija», Kerr varoittaa istuttuaan pienen haastatteluhuoneen pöytään. »Kampanjoin toisen kansanäänestyksen puolesta, jotta ensimmäisen tulos saadaan kumottua.»
Hän on julkaissut EU-jäsenyyden puolesta sarjan pamfletteja, kiertänyt haastatteluissa BBC:stä Financial Timesiin ja puhunut ahkerasti ylähuoneen istunnoissa. Asia on sitäkin polttavampi, kun brexit-sopimus kaatui parlamentissa ja edessä häämöttää sopimukseton ero Euroopan unionista.
»Ainoa järkevä ratkaisu on pidentää artikla 50:n mukaista kahden vuoden määräaikaa, jotta toinen kansanäänestys voidaan järjestää», hän toteaa. Artiklan mukaisesti Britannian ero astuu voimaan 29. maaliskuuta, tasan kaksi vuotta erokirjeen allekirjoittamisen jälkeen.
Kerr vetoaa kansan enemmistön muuttuneeseen näkemykseen. Arvostetun YouGovin tekemän mielipidetiedustelun mukaan britit kannattivat Euroopan unioniin jäämistä tammikuussa 12 prosentin marginaalilla, kun vaihtoehdot olivat käyneet selviksi.
Mayn hallituksen neuvotteleman sopimuksen mukaan Britannia jäisi jopa pysyvään tulliliittoon EU:n kanssa, jos Irlannin ja Pohjois-Irlannin välille uhkaisi nousta uudelleen kaupan ja liikkuvuuden esteitä. Lisäksi EU:lla säilyisi päätösvaltaa Britannian verotukseen, ympäristöpolitiikkaan, työlainsäädäntöön ja kilpailupolitiikkaan. Britanniaa vain »informoitaisiin» muutoksista kaupan tariffeihin ja kiintiöihin.
Näistä syistä myös Kerr kertoo äänestäneensä sopimusta vastaan. »Olin järkyttynyt siitä, kuinka yksipuolinen ja nöyryyttävä Theresa Mayn esittelemä erosopimus oli. Britannia pärjäsi neuvotteluissa melko surkeasti», hän sanoo.
On hänellä tosin omakin lehmä ojassa. John Kerr johti Euroopan tulevaisuuskonventissa 15 hengen tiimiä, joka muotoili muun työnsä ohessa artiklan 50. Juuri sen, jonka nojalla Britannia nyt tekee eroa unionista.
»Olen aika varma, ettei sen lisääminen ollut oma ideani. Giscard d’Estaing oli huolissaan Kreikan tulevaisuudesta. Hän oli auttanut Kreikkaa pääsemään unionin jäseneksi, kun everstien juntta maassa oli kaatunut. Muistan, kuinka hän pelkäsi maan ajautuvan uuteen sotilashallintoon.»
Tuoreessa muistissa oli lisäksi Jörg Haiderin johtaman äärioikeistolaisen vapauspuolueen nousu Itävallan hallitukseen. EU:n ja maahanmuuton vastaisen puolueen politiikka aiheutti vähäksi aikaa Itävallan eristämisen unionissa diplomaattisella tasolla.
Ensi kertaa Euroopan kabineteissa mietittiin, mitä tehdä, jos joku jäsenmaa toimii vastoin unionin perusarvoja, kuten demokratiaa, oikeusvaltiota ja lehdistönvapautta. Kriteerit unioniin liittymiselle oli laadittu tiukoiksi, mutta entä jos maa kääntää kelkkansa liittymisen jälkeen?
Elettiin aikaa ennen Unkarin ja Puolan oikeusvaltiorikkomuksia. Eteen olivat ilmaantuneet vasta ensimmäiset töyssyt demokraattisemman Euroopan tiellä.
Tulevaisuuskonventin asiantuntijat päättelivät, että äänioikeuden evääminen jäsenmaalta olisi lähes varma tapa saada hankalaksi muuttunut EU-kumppani lähtemään. Äänioikeuden menettäminen EU:n neuvostossa olisi äärioikeistolaiselle hallinnolle niin nöyryyttävää maan omien kansalaisten silmissä, että se poistuisi unionista ilman pakkoa.
Lähtemiseen tarvitaan kuitenkin säännöt.
»Niinpä kirjoitimme artikla 50:n, jota kutsuimme vapaaehtoisen eron artiklaksi», Kerr sanoo. »Mieleeni ei tullut, että Britannia voisi joskus turvautua tähän artiklaan. Ajattelin, että olemme maana jo sen verran aikuistunut.»
Konventissa soraääniä artiklalle tuli liittovaltion kannattajilta. He katsoivat, ettei ovea saanut jättää auki erolle, jos kerran oli liittynyt unioniin. Toiset ihmettelivät, mihin artiklaa ylipäätään tarvitaan: eihän kukaan olisi niin tyhmä, että lähtisi pois kerran EU:hun päästyään.
Erolle asetettiin kahden vuoden takaraja, jotta lähtevä maa vapautuisi sen jälkeen jäsenyydestään, ellei lähdön ehdoista syntyisi siinä ajassa sopimusta EU-maiden kesken.
»Nyt ihmiset sanovat, että kahden vuoden takaraja on älytön. Silloin se oli pikemminkin vakuutus siitä, ettei EU voisi sitoa sinua kaleeriorjan tavoin paikoillesi, jos haluat lähteä.»
John Kerr
- Syntynyt vuonna 1942 Grantown-on-Speyn kylässä Skotlannin Ylämailla.
- Opiskeli historiaa Oxfordin yliopistossa.
- Työskenteli Britannian ulkoministeriössä 1966–2002 asemapaikkoinaan muun muassa Moskova ja Pakistanin Rawalpindi.
- Valtiovarainministerin yksityissihteeri ja ministeriön edustaja Washingtonissa 1984–1990.
- Britannian pysyvä EU-edustaja 1990–1995, Washingtonin-suurlähettiläs 1995–1997, ulkoministeriön kansliapäällikkö 1997–2002.
- EU:n tulevaisuuskonventin pääsihteeri 2002–2003.
- Britannian ylähuoneen jäsen vuodesta 2004 elinikäisellä aatelisarvolla Lord Kerr of Kinlochard.
- Johtaja Rio Tintossa 2003–2015, Shellin hallituksen varapuheenjohtaja 2005–2012, lukuisia muita luottamustehtäviä tutkimuslaitoksissa, yksityisellä ja julkisella sektorilla.
Britannia oli yksi EU:n vaikutusvaltaisimmista jäsenmaista niihin aikoihin, kun Suomi liittyi unioniin vuonna 1995, Kerr arvioi. Hän päätti tuona vuonna viiden vuoden kautensa Britannian pysyvänä EU-edustajana Brysselissä ja siirtyi suurlähettilääksi Washingtoniin.
Kerr kertoo hämmästyneensä, kuinka helposti hän pääsi Valkoiseen taloon presidentti Bill Clintonin puheille. Clinton kuunteli tarkasti suurlähettilään näkemyksiä Euroopan politiikasta. Häntä kiinnostivat myös Britannian linjaukset liittyen Venäjään, Kiinaan, Lähi-itään ja kansainväliseen talouteen.
»Clinton uskoi, että jos tekee sopimuksen Britannian kanssa, on suuret mahdollisuudet, että britit vetävät kaikki 14 EU-kumppaniaan mukaan sopimukseen.»
Britannia toimi linkkinä myös toiseen suuntaan. Kerr kertoo havainneensa jo pysyvänä edustajana toimiessaan, että EU-kollegoiden huomio terästäytyi, kun hän kertoi brittien ja amerikkalaisten päässeen jossakin asiassa yhteisymmärrykseen.
Ranskalaiset tosin kutsuivat suhdetta Troijan hevoseksi. »Heidän mielestään britit puhuivat aina liikaa amerikkalaisten kanssa.»
Clinton oli erityisen läheinen pääministeri Tony Blairin kanssa. Kerr arvioi Britannian vaikutusvallan olleen sen ansiosta suurimmillaan vuosituhannen alussa ennen Irakin sotaa. »Brysselissä se oli jopa suurempaa kuin Saksan», hän sanoo. Britannia ja Ranska esiintyivät julkisuudessa kilpailijoina, mutta olivat kulisseissa läheisiä liittolaisia.
»En väitä, että olimme EU:ssa ykkösiä, mutta vaikutusvaltamme maailmalla kasvoi moninkertaiseksi, kun suhteet olivat kunnossa sekä Yhdysvaltoihin että mannermaisiin kumppaneihin.»
Entisenä diplomaattina hän pitää tästä geostrategisesta asemasta luopumista brexitin kaikkein järjettömimpänä seurauksena. Jatkossa Britannia ei enää kilpaile kokoaan suurempien sarjassa.
Hyvänä kakkosena tulevat brexitin taloudelliset vaikutukset, jotka kauhistuttavat Kerriä. Hän arvelee ymmärtävänsä niistäkin jotain työskenneltyään valtiovarainministerin erityisasiantuntijana Thatcherin kauden suurten uudistusten aikaan.
Britannia on eroamassa maailman suurimmasta vapaakauppa-alueesta, jonka rakentamisessa se on ollut keskeisessä asemassa. Britannian vaikutus on perustunut Kerrin mukaan kehittyneisiin finanssimarkkinoihin.
Hän ei usko, että Cityn pankkiirit kärsivät eniten brexitistä, vaikka joku yritys siirtyisi Pariisiin tai Frankfurtiin. Niiden ympärille syntyneellä ekosysteemillä – kirjanpidon, lakialan ja viestinnän osaamisella – riittää jatkossakin kysyntää maailmalla.
Sen sijaan teolliset investoinnit Britanniaan uhkaavat kuihtua. Esimerkiksi autoyhtiö Nissan on rakentanut jättitehtaan Koillis-Englannin Sunderlandiin. Tehdas ostaa yli 60 prosenttia autonosista alihankkijoilta muualta Euroopasta ja vie vastaavasti valtaosan valmistamistaan autoista Manner-Eurooppaan. Modernissa tuotannonohjauksessa osia tilataan joustavasti tarpeen mukaan.
»Tällaisessa järjestelmässä ei voi olla rajoja», Kerr sanoo. »En usko, että tehdasta suljetaan, mutta siihen ei myöskään investoida lisää. Seuraava tehdas rakennetaan Slovakiaan, Puolaan tai jonnekin muualle, koska autonosien toimitukset vaikeutuvat niin paljon, jos Britannia jättäytyy tulliliiton ja EU-alueen standardien ulkopuolelle.»
Sama pätee muihin autojätteihin, kuten Toyotaan ja Fordiin, joilla on tehtaat Britanniassa – tai lentokoneen siipiä maassa valmistavaan Airbusiin. Honda ennätti jo ilmoittaa helmikuussa sulkevansa tehtaansa Swindonissa Etelä-Englannissa.
Lähdön hintalappu siirtyy pian teollisilta sijoittajilta pienemmille yrityksille, Kerr uskoo. »Insinööritoimistot ja lukemattomat alihankkijat kärsivät kaikkein eniten siitä tuhosta, joka lähdöstä koituu.»
Brexitin kannattajat ovat vakuuttaneet, että Britannialla on EU-eron jälkeen vapaat kädet solmia kauppasopimuksia nousevien mahtien ja Brittiläisen kansainyhteisön vanhojen kumppanimaiden kanssa. Imperiumin peruina näitä ovat esimerkiksi Intia, Kanada, Australia ja Uusi-Seelanti.
Kolme sankariani
Näistä kolmesta henkilöstä tunsin kaksi hyvin. Olisinpa tuntenut kolmannenkin.
Peter Carrington
(1919–2018)
Viisas, terävä ja vaatimaton Britannian ulko- ja puolustusministeri, joka työskenteli myös Naton pääsihteerinä 1980-luvulla. Toisen maailmansodan veteraanina hän ymmärsi, miksi myös Britannian kannatti osallistua EU:n rakentamiseen. Nyt maa tarvitsisi hänen kaltaisiaan valtiomiehiä.
George Mitchell
(s. 1933)
Demokraattien ryhmäjohtaja Yhdysvaltain senaatissa 1989–1995 ja arvostettu rauhanvälittäjä Pohjois-Irlannin konfliktissa: hän kätilöi vuoden 1998 pitkäperjantain sopimuksen, joka on Tony Blairin pääministerikauden paras saavutus. Oma pieni osani oli kannustaa Mitchelliä lähtemään Belfastiin.
Ioannis Kapodistrias
(1776–1831)
Korfun saarella syntynyt kreivi oli Sveitsin itsenäisyyden takuumies, Venäjän ulkoministeri sekä modernin Kreikan valtion perustaja ja ensimmäinen valtionpäämies. Kaikki neuvottelijat haaveilevat näkevänsä Talleyrandin tai Metternichin työssään; minun kirjoissani heidän kanssaan neuvotellut Kapodistrias oli vielä suurempi.
Niissäkin brexit on tosin herättänyt hämmästystä – Britannia haluttaisiin nähdä jatkossakin EU:n jäsenenä, Kerr toteaa. »Näin ajattelevat myös amerikkalaiset ja japanilaiset.»
Kerr odottaa kauppaneuvotteluista vanhojen kumppaneiden kanssa kiperiä. Intialaiset vaativat kaupan ehtona lisää viisumeita nuorille intialaisille Britannian työmarkkinoilla. Kanadalaiset haluavat tuoda lisää puutavaraa ja vehnää, amerikkalaiset siipikarjaa ja geenimanipuloituja viljatuotteita. Edessä on tukku Britannialle poliittisesti hankalia kysymyksiä.
»Jos nyt neuvottelemme uuden sopimuksen Uuden-Seelannin kanssa, ei ole epäilystä, että brittiläiset maidontuottajat kärsivät. Lampaanlihan tuonti on pois Skotlannista, jossa kasvatetaan karjaa vuoristoalueilla.»
Brexitin kannattajat lupasivat palauttaa briteille päätösvallan iskulauseellaan Take back control. Erityisesti äänestäjiä peloteltiin maahanmuutolla.
»Traagisinta on, että maahanmuutto myrkyttää EU-keskustelun, vaikka unionista on tullut paljon vähemmän maahanmuuttajia Britanniaan kuin sen ulkopuolelta», Kerr sanoo. »Intian niemimaalta ja muualta maailmasta tulee Britanniaan kolme kertaa enemmän maahanmuuttajia kuin EU-alueelta.»
EU-kansanäänestyksen alla äänestäjille kuitenkin kaupattiin myytti, jonka mukaan Britannia ei voi EU:ssa asettaa rajoja maahanmuutolle muualta maailmasta. »Se on täysin perätöntä, mutta uskomus on silti syvässä.»
Hän on itse vapaan liikkuvuuden kannattaja, mutta myöntää, että Britannian olisi kannattanut olla tarkempi maahanmuuton sääntöjen kanssa.
Esimerkiksi Belgiasta voi joutua lähtemään neljän kuukauden jälkeen, jos jää ilman työtä. »Meillä tällaisia lakeja ei ole, vaikka ne eivät ole ristiriidassa EU-sääntöjen kanssa.»
Kahden vuoden takaraja on vakuutus siitä, ettei EU voisi sitoa sinua kaleeriorjan tavoin paikoillesi, jos halua lähteä.
Erilaisten poliittisten voimien summana Britannia on ajautunut Kerrin sanoin »perustuslailliseen kriisiin», josta ulospääseminen vaikuttaa tukalalta.
Sen ratkaiseminen edellyttäisi yhteistyötä hallituspuolueen ja opposition kesken. Parlamentissa avainasemassa on Britannian työväenpuolue, joka ajaa tulliliittoa EU:n kanssa. Sille, tai jopa pidemmälle menevälle Euroopan talousalueen jäsenyydelle, voisi löytyä kannatusta myös konservatiiveissa.
Työväenpuolueen johtaja Jeremy Corbyn ei ole kuitenkaan asettunut EU-jäsenyyden tueksi. »Hänelle ensisijaista on tavoitella pääministerin paikkaa. Hän haluaisi myös muuttaa EU-sääntöjä valtion tuissa, kilpailulainsäädännössä ja sosiaalisissa oikeuksissa», Kerr sanoo.
Paradoksaalista on, että Kerrin mukaan suunnilleen kolme neljäsosaa Britannian parlamentista haluaisi maan jäävän EU:n jäseneksi. Poliittisella eliitillä ei ole kuitenkaan rohkeutta pyörtää eroilmoitusta ja kyseenalaistaa vuoden 2016 kansanäänestyksen tulosta. Corbyn haluaisi uudet parlamenttivaalit, mutta niistäkään ei olisi apua: puoluejohtajan näkemykset estävät työväenpuoluetta ajamasta uutta kansanäänestystä.
76-vuotias veteraanidiplomaatti ei vaikuta kuitenkaan synkältä. »Uskon onnekkaisiin sattumiin, asiat kääntyvät yleensä parhain päin», hän sanoo omasta kokemuksestaan.
Kerrin ura alkoi avustajana Moskovan suurlähetystössä Leonid Brežnevin kaudella vuonna 1967. Sieltäkin hänellä on monta hyvää juttua – esimerkiksi siitä, kuinka parhaat tiedot Neuvostoliiton politbyroosta sai Suomen suurlähetystön nuorelta kollegalta Arto Mansalalta, joka toimi tulkkina Urho Kekkosen ja Brežnevin säännöllisissä tapaamisissa.
Pisimpään Kerr on tehnyt töitä EU-asioiden parissa.
»Olimme tanskalaisten ja hollantilaisten kanssa innokkaimpia ajamaan EU:n laajenemista. Useimmat tuntemani ihmiset kannattivat laajenemista oikeista syistä, toiset vääristä. He uskoivat siihen harhaoppiin, että laajentuminen estäisi yhteistyön syvenemisen.»
Kerr kertoo väitelleensä asiasta 1990-luvun taitteessa pääministeri Thatcherin kanssa. »Painotin, että mitä laajempi unionista tulisi, sitä integroituneempi sen olisi oltava toimiakseen hyvin.»
Thatcher ei uskonut tätä, vaan otaksui, etteivät Moskovan otteesta pelastuneet maat haluaisi enää Brysselin keskusjohdon alaisuuteen. »Aika on osoittanut, että hän oli väärässä ja minä oikeassa», Kerr väittää vaatimattomasti.
Myöhempi ura vei Kerrin hallitustehtäviin kansainvälisissä yrityksissä. Tulevaisuuskonventin jälkeen Kerr sovitteli brittien ja australialaisten kilpailevia näkemyksiä johtajana kaivosyhtiö Rio Tintossa. »Kriketti onneksi yhdisti kaikkia, ja siitä käytiin hallituksen jäsenten kesken pitkiä keskusteluja.»
Sen jälkeen hän pääsi junailemaan brittiläisen Shellin ja hollantilaisen Royal Dutchin fuusiota ja kertoo viihtyneensä jälleen hyvin kansallisten kulttuurien törmätessä yhteen.
»Olen neuvottelufriikki», hän sanoo. »Nautin sen tarkkailemisesta, mitä pöydän toisella puolella oleva henkilö haluaa, mitkä hänen pehmeät kohtansa ovat, onko hän altis mielistelylle ja sen sellaisesta.»
Kansanäänestyksen uusiminen on monille kansanedustajille viimeinen oljenkorsi. Siihen turvaudutaan, kun muut vaihtoehdot kaatuvat, uskoo John Kerr.
Yksi asia brexitissä saa Kerrin kuitenkin hyvin mietteliääksi. Britannia näyttää vetäytyvän sen seurauksena muusta maailmasta jälleen omalle saarelleen.
»Kaikkein vahingollisinta lähtö on psykologisesti», hän sanoo. »Kun olin nuori, maa eli henkisesti eristyksissä. Osasyynä oli se, että britit uskoivat yksin voittaneensa sodan – tosiasiassa amerikkalaisilla ja venäläisillä oli siinä oma pieni osansa.»
Brittien psyykeeseen oli iskostunut syvälle vuosi 1940, jolloin Winston Churchill seisoi yksin vapaan maailman johtajana Adolf Hitlerin tiellä. Muut Euroopan maat oli joko vallattu tai ne olivat luisuneet itse fasismiin – tai sopeutuneet Ruotsin tavoin kaupankäyntiin natsien kanssa.
Vain britit selvisivät koetuksesta. »Eikä sillä ollut mitään tekemistä 23 mailia leveän kanaalin kanssa, joka pysäytti Wehrmachtin etenemisen. Syynä oli oma ylemmyytemme», Kerr sanoo.
Siksi Britannia jättäytyi tarkkailijaksi Messinan konferenssissa vuonna 1955, jossa kuuden maan Hiili- ja teräsyhteisönä syntynyt EU:n edeltäjä päätettiin laajentaa kaikille talouden aloille.
»Pidimme sitä hyvänä ajatuksena – muille.»
Kerrin omat lapsuusmuistot ovat tuolta ajalta. Kun perhe matkasi 1950-luvulla Skotlannista lomalle Sveitsiin, isä ajoi mieluummin kehnoja ranskalaisia teitä kuin nopeita saksalaisia moottoriteitä. Joet ylitettiin Ranskassa tilapäisillä silloilla, jotka olivat brittiläisten ja amerikkalaisten pioneerien rakentamia. Liittoutuneet olivat pommittaneet ranskalaiset sillat sodassa.
Isä oli Glasgow’n yliopiston lääketieteen professori. Hän puhui sujuvaa saksaa, luki saksankielistä kirjallisuutta ja piti yhteyttä saksalaisiin ystäviinsä, muttei käynyt maassa enää kertaakaan sodan jälkeen.
Hän oli palvellut sodan lopussa Saksassa ja mennyt ensimmäisenä lääkärinä Bergen-Belsenin keskitysleirille Hampurin lähellä. Kun leirin portit avattiin, saksalaiset vartijat olivat jo paenneet. Ilman ruokaa jääneet juutalaiset tekivät ympärillä kuolemaa. Brittisotilaat alkoivat jakaa ruoka-annoksiaan nääntyville vangeille.
»Isän olisi pitänyt estää sotilaita jakamasta ruokaa vangeille – vain juustosämpylä saattoi riittää tappamaan nälkiintyneen, joka ei ollut syönyt päiviin tai viikkoihin. Ravintoa olisi pitänyt antaa alkuun hyvin hitaasti sekoittamalla vaikkapa maitoa veteen», Kerr kertoo.
»Hän koki epäonnistuneensa tehtävässään. Toki hän oli katkera myös saksalaisille.»
Kerr sanoo kuvitelleensa, että näiden vuosien kokemukset ja brittiläinen ylemmyydentunto olisivat jääneet jo taakse. Hänellä on itsellään kaksi poikaa, joista toinen asuu Brysselissä ja on naimisissa ranskalaisen naisen kanssa. Toinen asuu Dublinissa ja on naimisissa puolalaisen kanssa.
»Lapsenlapseni kokevat olevansa eurooppalaisia, eivät omalla saarellaan eristyksessä eläviä brittejä», hän sanoo. Brexitin taloudellisista vaikutuksista näyttää kuitenkin tulevan niin haitallisia, että ne katkeroittavat brittien ajattelua useiksi sukupolviksi.
»Britit tulevat syyttämään muita eurooppalaisia taloudellisista vaikeuksista, joita oma valintamme aiheutti. Sanomme, että kohtelitte meitä väärin. Daily Mail ja Daily Express kirjoittavat jo nyt, kuinka ’Michel Barnier [EU:n pääneuvottelija] rankaisee brittejä’, mikä on tietenkin hölynpölyä. Kukaan ei halua nähdä vaikuttaneensa itse vuoden 2016 äänestyksen seurauksiin.»
Toissijaisesti tulilinjalle joutuvat Britannian konservatiivit, jotka ovat brexitin takana. Niin käy varsinkin sopimuksettoman eron tapauksessa, jolloin Britanniassa ei nähdä pitkään aikaan uutta konservatiivihallitusta, Kerr arvioi.
»Psykologiset vaikutukset heittävät meidät 50 vuotta ajassa taaksepäin. Kestää kauan ennen kuin ne on korjattu.»