Skip to main content

Pohjoinen dilemma

Pohjoinen dilemma

Trumpin presidenttikausi on pakottanut Pohjoismaat arvioimaan uudestaan suhteitaan Venäjään. Esikuva yhteistyölle voisi löytyä Obaman hallinnon aikaisesta mallista.

Teksti Hans Mouritzen

Kuvat Anders Wiklund / EPA / All Over Press

Pohjoismaiden Venäjä-suhteet ovat tavallisesti perustuneet kunkin maan omiin intresseihin ja geopoliittiseen asemaan. Tätä sopii odottaa itsenäisiltä valtioilta, joita eivät sido vastavuoroiset sopimukset. Silti niiltä usein odotetaan yhtenäisyyttä ja jopa solidaarisuutta suurvaltojen suhteen.

Esimerkiksi Tanskan ja Ruotsin Venäjä-suhteet ovat muuttuneet tällä vuosituhannella voimakkaasti jääkylmistä pragmaattisiksi tai ajoittain jopa lämpimiksi. Samaa ei voi sanoa Norjasta ja Suomesta, joiden Venäjä-suhteita määrittävät jatkuvuus ja pragmatismi. Viime aikoina Norjan ja Venäjän suhteita on hiertänyt se, että Norja EU:hun kuulumattomana maana liittyi unionin pakoterintamaan Venäjään vastaan ja ulotti pakotteet Huippuvuoriin, mikä saattoi rikkoa Huippuvuoria koskevaa kansainvälistä sopimusta.

Hajota ja hallitse (divide et impera) on klassinen geopoliittinen strategia, jota vahvempi osapuoli käyttää suhteessa kahteen tai useampaan heikompaan osapuoliin. Kepillä tai porkkanalla vahvempi osapuoli varmistaa, että heikommat osapuolet eivät liittoudu sitä vastaan. Suurvallat ovat perinteisesti käyttäneet tätä strategiaa, kun vastapuolella on ollut keskenään tasavertaisia maita, jotka tyypillisesti sijaitsevat samalla alueella.

On vaikea todistaa, onko Venäjä käyttänyt hajota ja hallitse -taktiikkaa Pohjoismaita vastaan estääkseen niitä liittoutumasta keskenään. Vihiä asiasta saa tarkastelemalla ajoitusta, jolloin yksittäisten Pohjoismaiden Venäjä-suhteet ovat parantuneet.

Ruotsilla ja Venäjällä meni suotuisasti niin kauan kuin Venäjällä meni Tanskan kanssa jäätävästi vuosina 2002–2008. Tuolloin Tanska isännöi Tšetšenia-konferenssia ja pääministeri Anders Fogh Rasmussen suhtautui yleisesti ottaen jyrkästi Venäjään.

Vuoden 2008 jälkeen Ruotsin ja Venäjän suhteet huononivat, kun Ruotsin pääministeri Carl Bildt otti kantaa Venäjän sekaantumiseen Georgian tilanteeseen. Silloin Tanskan ja Venäjän suhteet paranivat radikaalisti. Samaan aikaan sekä Norjalla että Suomella oli suhteellisen hyvät suhteet Venäjään. Rohkea hypoteesi olisi, että Venäjän jäähyaitiossa on tilaa vain yhdelle Pohjoismaalle kerrallaan.

Norjan ja Venäjän suhteet ovat huonontuneet vuodesta 2015 ja erityisesti viime keväästä lähtien. Viime vuoden helmikuussa Moskovassa järjestetty Sergei Lavrovin ja Margot Walströmin yllätystapaaminen saattoi siis tarkoittaa Venäjän ja Ruotsin suhteiden lämpenemistä. Lavrov sanoi lehdistötilaisuudessa toivovansa tapaamisen kääntävän uuden lehden maiden suhteissa. Merkkejä muutoksesta ei kuitenkaan vielä ole nähty.

Trump kannattaa kahdenvälistä yhteistyötä monenkeskisyyden kustannuksella. Monenkeskinen yhteistyö on ollut Pohjoismaiden ulkopolitiikan kulmakivi.

Kylmän sodan aikana pieninkin liennytyksen merkki suurvaltojen suhteissa otettiin riemuiten vastaan Pohjoismaissa. Donald Trumpin valinta presidentiksi, hänen kampanjansa sekä ensimmäiset lausuntonsa presidenttinä ennakoivat Venäjän ja Yhdysvaltojen suhteiden paranemista. Tällä kertaa Pohjoismaat eivät kuitenkaan riemuinneet.

Trumpin ohjelmassa on useita puolia, joilla on välitön vaikutus pieniin valtioihin ja erityisesti Pohjoismaihin. Trump painottaa taloutta universaalien arvojen kustannuksella. Silloin Pohjoismailta, jotka ovat perinteisesti olleet länsimaisten arvojen puolestapuhujia, viedään pois mahdollisuuksia tehdä arvolähtöistä ulkopolitiikkaa.

Toiseksi Trump kannattaa kahdenvälistä yhteistyötä monenkeskisyyden kustannuksella. Monenkeskinen yhteistyö on ollut Pohjoismaiden ulkopolitiikan kulmakivi.

Kolmanneksi Trumpin myönteiset arviot Venäjän presidentti Vladimir Putinista sekä hänen syytöksensä siitä, että Yhdysvaltojen liittolaiset ovat vapaamatkustajia, ovat saaneet pienet maat Pohjoismaita myöten pelkäämään Venäjän ja Yhdysvaltojen välistä salaista sopimusta. »Pitäisikö meidän ottaa riski kolmannesta maailmansodasta liittolaisen vuoksi, jos se ei ole tarjoutunut kantamaan omaa osuuttaan puolustustaakasta», Trump on kysynyt retorisesti. Pienet maat voivat olla suurvalloille strategisesti arvokkaita suurvaltojen välisessä kilpailussa ja konfliktissa. Niistä tulee strategisesti hyödyttömiä, jos suurvallat tekevät yhteistyötä tai vehkeilevät keskenään niiden selän takana.

Yhdysvaltojen ulkoministeri ja puolustusministeri ovat yrittäneet rauhoitella Yhdysvaltojen liittolaisia. Kongressi on pitänyt konfliktiasetelmaa yllä Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteissa. Silti Yhdysvalloilta puuttuu yhtenäinen ja vakaa johtajuus Natossa.

Yhdysvaltojen pohjoismaiset liittolaiset ovat saman ongelman edessä kuin muutkin liittolaiset: pitäisikö lepytellä Trumpia ja nostaa merkittävästi puolustusbudjettia, vai pitäisikö etsiä vaihtoehtoisia turvallisuusratkaisuja – vai molempia? Liittoutumattomat pohjoismaat taas ovat kysyneet itseltään, kannattaako liittyä järjestöön, jonka tarjoamasta turvasta ei ole takeita ja jonka johtajuus horjuu.

Kaikissa Pohjoismaissa looginen jatkokysymys on ollut, voisiko Venäjä-suhteita jotenkin parantaa. Siihen on harvoin ollut hyvää vastausta.

 

Tanskassa on reagoitu Trump-ilmiöön sekä hämmennyksellä että torjumalla se. On toivottu, että Washingtonin järjestelmä hiljalleen »normalisoisi» Trumpin. Silloin Tanskan ei tarvitsisi muuttaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaansa muutoin kuin lisäämällä merkittävästi puolustusbudjettiaan. Tanskan hallituksen viime kesäkuussa julkaistussa ulkopoliittisessa strategiassa vuosille 2017–2018 Trumpin nimeä ei edes mainita. »On liian aikaista sanoa, miten Yhdysvaltojen ulkopolitiikka kehittyy tulevina vuosina», raportissa todetaan.

Tanska on osallistunut lähes jokaiseen Naton kriisihallintaoperaatioon kylmän sodan jälkeen. Sen puolustusbudjetti on kuitenkin laskenut 1,14 prosenttiin bruttokansantuotteesta, mikä on kaukana kahdesta prosentista, johon Nato-maat sitoutuivat Walesin huippukokouksessa vuonna 2014.

Suurlähettiläs Taksøen mukaan nimetty raportti ehdotti toukokuussa 2016 lisäystä puolustusmenoihin, mutta poliitikot eivät halunneet niin. Puoli vuotta myöhemmin, kun Trump oli valittu presidentiksi, puolue toisensa jälkeen vaati puolustusmenojen kasvattamista. Hallitus julkisti marraskuun 2016 lopussa lausunnon, jossa luvattiin puolustusmenojen kasvavan selvästi. Venäjän sotilaallisessa asemassa ei tapahtunut tällä välin mitään merkittävää muutosta, joten on selvää, että Trumpin valinta oli tässä merkittävä tekijä.

Tanskan hallitus on varonut antamasta lausuntoja siitä, mitä tapahtuisi, jos Naton pelotevaikutus katoaisi. Olisiko b-suunnitelmana EU:n puolustusyhteistyö tai pohjoismainen puolustusyhteistyö? Nykyisessä tilanteessa julkinen spekulointi vaihtoehdoista olisi vaarallista Naton yhtenäisyydelle. Naton hajoamisesta voisi tulla itsensä toteuttava ennuste. Tanskan hallituksen strategia vuosille 2017–2018 mainitsee kuitenkin tarpeen »vahvistaa Pohjoismaista yhteistyötä sekä yhteistyötä liittolaisten kanssa Itämeren alueella».

 

Norjalla on ollut jäiset suhteet Venäjään ja aivan viime aikoihin asti myös Kiinaan, joten Trumpin nousu Yhdysvalloissa ei ollut toivottu kehityssuunta. Norjan hallitus ei huhtikuussa 2017 julkaisemassaan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa raportissa määritellyt uudelleen suhteitaan Venäjään, Kiinaan ja Yhdysvaltoihin. Raportissa Norja kuitenkin lupasi nostaa puolustusbudjettiaan asteittain kohti kahta prosenttia bruttokansantuotteesta. Maa on myös onnistunut saamaan Yhdysvaltain uuden hallinnon huomion Tanskaa paremmin.

Norja on pitänyt yllä tiiviitä kahdenvälisiä suhteita turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa eurooppalaisiin Nato-jäsenmaihin Britanniaan, Saksaan, Ranskaan ja Hollantiin sekä kahteen Naton kumppanuusmaahan, Suomeen ja Ruotsiin. Norja antaa raportissaan pohjoismaiselle yhteistyölle hieman enemmän painoarvoa kuin Tanska omassaan.

5+1-malli on sekoitus monenkeskisyyttä ja kahdenvälisyyttä. Siinä on jotain sekä Venäjälle että Pohjoismaille.

Ruotsi sai käytännössä turvatakuun Yhdysvaltojen varapresidentti Joe Bidenilta, kun tämä vieraili Tukholmassa elokuussa 2016, hieman ennen Trumpin valintaa presidentiksi. Biden painotti Ruotsin Nato-kumppanuuden merkitystä ja varoitti, että kukaan ei saisi loukata, Putin mukaan lukien, loukkaamasta Ruotsin alueellista koskemattomuutta. Yhdysvaltojen lupaus suojella Ruotsia on kuitenkin nyt Trumpin presidenttiyden myötä asetettu kyseenalaiseksi.

Ruotsissa tehdyt mielipidetiedustelut eivät puolla Nato-jäsenyyttä: Dagens Nyheterin joulukuussa 2017 julkaiseman kyselyn mukaan 31 prosenttia kansasta kannattaa ja 44 prosenttia vastustaa jäsenyyttä. Kansan mielipide on tärkeä, sillä Ruotsissa pidetään itsestäänselvyytenä sitä, että jäsenyydestä päätetään kansanäänestyksessä. Ruotsalaiset arvostavat liittoutumattomuuttaan, mutta Krimin valtauksen jälkeen niukka enemmistö vastaajista suhtautui positiivisesti Nato-jäsenyyteen. Epäsuosittu Trump on kääntänyt ruotsalaisten mielipiteen takaisin toiseen suuntaan.

Ruotsin turvallisuuspolitiikka näyttää ajautuneen umpikujaan. Suhteita Venäjään on vaikea parantaa, kun poliittinen kulttuuri on moralistinen ja siinä on taipumusta venäläisvastaisuuteen. Ruotsi on sitonut itsensä ja Gotlannin saaren Naton puolustukseen, vaikkei Nato-jäsenyys ole nyt mahdollinen. Ruotsin valtiopäivien joulukuussa julkaisema kokonaisturvallisuusraportti ja poliitikkojen reaktiot siihen ovat entisestään pahentaneet venäläisvastaisuutta.

Suomessa Trumpin valinnalla ei ole ollut samanlaista vaikutusta kuin Ruotsissa. Toisin kuin Ruotsissa, Suomessa yleinen mielipide on koko ajan ollut Nato-jäsenyyden vastainen. Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan viime syksynä tekemän kyselyn mukaan vain 22 prosenttia suomalaisista kannattaa ja 62 prosenttia vastustaa Nato-jäsenyyttä. Lisäksi Suomi luottaa sotilaallisesti itseensä paljon Ruotsia enemmän ja on jatkuvasti ylläpitänyt vahvaa omaa puolustuskykyä. Suomi ei ole yhtä riippuvainen siitä, miten halukas Yhdysvallat on lähettämään sotilastukea maahan, joka ei ole Naton jäsen.

Suomen presidentti Sauli Niinistöltä kysyttiin maaliskuussa 2017 Venäjän Arkangelissa Arktisen foorumin kokouksessa, olisiko hän valmis isännöimään Trumpin ja Putinin tapaamista Helsingissä. Niinistö suhtautui ajatukseen varovaisen myönteisesti. Putin vieraili Helsingissä kesäkuussa 2017 osana Suomen 100-vuotisjuhlavuotta. Suomi on ylläpitänyt poliittisia suhteita Venäjään kaikilla tasoilla. Tässä Suomen pragmaattinen poliittinen kulttuuri on ollut hyödyksi, eikä kyse ole ollut paluusta kylmän sodan aikaisiin suomettumisen käytäntöihin.

 

Trumpin presidenttiydellä on ollut jonkinlainen, joskin erilainen, vaikutuksensa kaikkiin Pohjoismaihin. Trump on pikemminkin hajottanut kuin yhdistänyt Pohjoismaita. Siinä missä Tanska ja Norja ovat ripustautuneet Yhdysvaltojen uuteen hallintoon, Ruotsi on kääntynyt inhoten pois.

Se ei ole kuitenkaan muuttanut pääasiallista kehityssuuntaa, joka on ollut kohti pohjoismaista turvallisuus- ja puolustusyhteistyötä. Siihen ovat vaikuttaneet sekä Venäjän uhmakkuus että aiemman Obaman hallinnon rohkaisu Pohjoismaiden turvallisuus- ja puolustusyhteistyöstä: Obaman hallinto antoi alkusysäyksen kehitykselle erityisesti rohkaisemalla vastahakoista Tanskaa. Venäjää pidetään uhkana kaikissa neljässä Pohjoismaassa, mutta Tanskassa hiukan muita vähemmän.

Venäjän ja Valkovenäjän Zapad-sotaharjoitus, monikansallinen Aurora-sotaharjoitus Ruotsissa sekä Naton Baltian maihin Venäjän rajalle kaavailema pysyvien joukkojen sijoittaminen ovat Itämeren alueen todellisuutta, jossa liennytystä tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan. Itämeren alueen turvallisuusdilemma ei liity mihinkään alueen sisäiseen kiistaan. Venäjällä ei ole aluevaatimuksia Baltian maiden suhteen. Päinvastoin, duuma ratifioi vuonna 2014 Viron ja Venäjän rajasopimuksen.

Ainoa avoin alueellinen kysymys on Tanskan ja Venäjän välillä Jäämerellä, ja sitä käsitellään sopuisasti YK:n merioikeussopimuksen mukaisesti. Turvallisuustilanteen sotilaallinen eskaloituminen ei olisi ainoastaan vaarallista vaan myös silkkaa rahanhukkaa kaikille osapuolille.

Yksi ratkaisu voisi olla avata vanha kylmän sodan aikainen työkalupakki: luottamusta rakentavia toimenpiteitä, kulttuuriyhteistyötä, opiskelijavaihtoa, ympäristöyhteistyötä – ja niin edelleen. Lisäksi on 1990-luvulla luodut instituutiot: Barentsin euroarktinen neuvosto ja Itämeren valtioiden neuvosto. Valitettavasti ne näyttävät vajonneen uneen viime vuosien suurvaltapolitiikan seurauksena. Venäjän ja Baltian maiden osallistuminen oli aiemminkin vaatimatonta, joten kannattaako sitä yrittää elvyttää nyt?

Kuten useimmat suurvallat, Venäjäkään ei priorisoi pieniä maita. On helppo kuvitella, mitä Venäjä ajattelee pienistä kumppaneistaan alueella: se pitää niitä enemmän tai vähemmän moralistisina hyveellisyyden perikuvina, jotka usein osoittavat syyttävällä sormella kohti Venäjän sisäpolitiikkaa. Eikä pienillä mailla kuitenkaan ole suurta vaikutusvaltaa maailmassa. Silti esimerkiksi Itämeren valtioiden neuvostossa Venäjällä on vain yhtä suuri painoarvo kuin esimerkiksi Virolla tai Latvialla.

Esikuvana yhteistyölle voitaisiin mieluummin pitää Obaman hallinnon aikana luotua Pohjoismaiden 5+1-foorumia tai vastaavaa foorumia Kiinan kanssa. Kyse ei olisi uudesta instituutiosta vaan vuosittaisesta huippukokouksesta tai sarjasta matalan tason tapaamisia.

Silloin Venäjälle jäisi erityisasema ja sen suurvaltastatusta kunnioitettaisiin. Myös Pohjoismaat hyötyisivät, sillä 5+1-asetelma estäisi Venäjää jossain määrin soveltamasta 20 vuoden ajan toiminutta hajota ja hallitse -menetelmää Pohjoismaihin. Klassinen kahdenvälinen diplomatia, jota Trumpin hallinto ja kaikki suurvallat taktisesti kannattavat, on suunniteltu hajota ja hallitse -politiikan välineeksi. Se auttaa suurvaltoja käyttämään hyväkseen suurvalta-asemaansa kutakin pientä maata vastaan.

5+1-malli on sekoitus monenkeskisyyttä ja kahdenvälisyyttä. Malli yhdistää molempien diplomatian alalajien parhaat puolet: se kunnioittaa suurvaltastatusta mutta ei rohkaise hajota ja hallitse -periaatteen käyttöön. Siinä on jotain sekä Venäjälle että Pohjoismaille.

Joku voisi kutsua ajatusta epärealistiseksi. Voi ollakin. Saattaa olla, että ensin tarvitaan perinteisiä tapoja rakentaa luottamusta. Nykyisestä pattitilanteesta on joka tapauksessa päästävä eroon.

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Tanskan ulkopoliittisessa instituutissa (DIIS).