Kaksi mallia demokraattisesta Euroopasta

Viimeisen kymmenen vuoden aikana tärkeimpiä Euroopan pankki- ja velkakriisin hoidon vaatimia päätöksiä ovat tehneet euroalueen valtionpäämiehet, valtiovarainministerit sekä troikka eli Euroopan keskuspankki, Euroopan komissio ja Kansainvälinen valuuttarahasto. Ranskalainen ekonomisti Thomas Piketty kiinnittää nimekkään kirjoittajatiiminsä kanssa huomiota euroalueen päätöksenteon vikoihin pamfletinomaisessa teoksessaan Pour un traité de démocratisation de l’Europe. Valuuttaa koskeva päätöksenteko on kirjoittajien mukaan pesiytynyt »poliittisen kontrollin kuolleeseen kulmaan, jonkinlaiseen demokratian mustaan aukkoon». Kirja siteeraa Jürgen Habermasia, joka nimittää euroalueen päätöksentekoa »jälkidemokraattiseksi autokratiaksi».

Euroopan parlamentin valtuudet eivät ulotu euroalueen päätöksentekoon. Se jäi sivustakatsojaksi, kun kriisivuosina sovittiin velkaongelmiin ajautuneiden ongelmamaiden talouden korjaamisesta ja pankkien sijoittajavastuun asteittaisesta toteuttamisesta.

Kirjoittajat ehdottavat euroalueen parlamenttia ja pohjaavat ehdotuksensa Lissabonin sopimuksen pöytäkirjaan numero 14. Siinä todetaan, että jäsenmaat ovat tietoisia siitä, että eurovaltioiden vuoropuhelun tiivistämiseksi on tarpeen antaa erityismääräyksiä. Kirjoittajat nojaavat myös Euroopan unionin tuomioistuimen vuonna 2012 antamaan ratkaisuun, jonka mukaan jäsenmaat voivat solmia keskinäisiä sopimuksia, mikäli ne eivät ole ristiriidassa perussopimusten kanssa.

Tiimi on laatinut euroalueen demokratisoimiseksi sopimuksen muotoon kirjoitetun ehdotuksen. Euromaiden parlamentit nimeäisivät neljä viidesosaa uuden parlamentin jäsenistä ja Euroopan parlamentti yhden viidesosan. Jäsenmääräksi kirjoittajat ehdottavat 400:aa. Suomen edustajamäärä olisi kuusi.

Uusi parlamentti toimisi Lissabonin sopimuksen rinnalla. Kansalliset parlamentit pääsisivät päättämään euroalueen kehittämisestä ja mahdollisesta syventämisestä, sillä osallistuminen kansallisiin vaaleihin on pysynyt korkeampana kuin Euroopan parlamentin vaaleissa – myös Suomessa. Vuoden 2014 eurovaaleissa äänestysprosentti oli Suomessa 39,1. Viime eduskuntavaaleissa vastaava luku oli kotimaassa 70,1.

Kirjoittajat esittävät perustellusti, että euroalueen päätöksenteon avoimuutta olisi lisättävä hyvissä ajoin ennen seuraavaa euroalueen taloudellista taantumaa ja arvaamattomia kriisejä.

Suomen seuraava EU-puheenjohtajuuskausi alkaa vuoden 2019 puolivälistä, ja Suomen on kyettävä esittämään kauden teemat jo kuluvan vuoden lopussa. Nähtäväksi jää, keskustellaanko euroalueen parlamentista.

Saksalaistutkija Ulrike Guérot on antanut kirjalleen hätkähdyttävän nimen: Der neue Bürgerkrieg, uusi kansalaissota. Guérot ei tarkoita Syyrian tai Ukrainan kaltaista tilannetta. Oikeistopopulistit Ranskassa, Itävallassa ja Saksassa ovat kuitenkin viljelleet samaa termiä, hän toteaa.

Oikeistopopulismi ei ole pudonnut taivaasta, vaan se on kirjoittajan mukaan reaktio uusliberalismin perversseihin seurauksiin. Hän arvostelee tiukasti Saksan EU-politiikkaa. Maassa korostetaan Saksan ja Euroopan eturistiriitoja. Vielä 1990-luvulla maan johdossa katsottiin, että ei ole mitään saksalaista etua, joka ei samalla olisi eurooppalaisten etujen mukainen.

Saksan aggressiivinen, palkkojen polkemiseen perustunut vientistrategia on raunioittanut teollisuutta esimerkiksi Luoteis-Ranskassa ja Pohjois-Englannissa. Näillä alueilla oikeistopopulismi kukoistaa. Silti taloudellinen kasvu ja investoinnit eivät sellaisenaan riitä populismin torjuntaan. Tunteet ovat tärkeämpiä kuin tosiasiat, sanoo Guérot. Häntä huolestuttaa, että kautta Euroopan nuorten – ja erityisesti nuorten miesten – usko demokratiaan parhaana hallitusmuotona on hiipumassa.

Guérot ottaa pamfletissaan kieltämättä ylivoimaiselta tuntuvan tehtävän vakuuttaa, että yhteinen Euroopan tasavalta, ei siis liittovaltio, olisi ratkaisu EU:n ongelmiin. Vaikka kansallismielisyyttä lietsotaan, Euroopan kansalaisten aatteelliset ja poliittiset jakolinjat eivät enää kulje kansojen välillä vaan niiden sisällä. Kansallisesta yhtenäisyydestä ei kannata puhua, ei Britanniassa, Ranskassa, Saksassa, Itävallassa tai Puolassakaan.

Euroopan tasavaltaa on pidetty mahdottomana poliittisena ratkaisuna muun muassa siksi, että ei ole yhteistä eurooppalaista julkisuutta eikä yhteistä kieltä. Guérot ei niele tätä perustelua. Hän ottaa esimerkiksi Intian, joka on demokratia, vaikka maassa on parikymmentä virallista kieltä ja suuri määrä lukutaidottomia. Oikeistopopulismin vahvistuminen kertoo ehkä vain siitä murheesta, että kansallisvaltio ei pohjimmiltaan enää toimi. Tutkimus, tiede, kulttuuri ja taide ovat kirjoittajan mukaan hyvästelleet kansallisvaltion aikoja sitten.

Guérot pitää olennaisena kysymyksenä sitä, haluavatko eurooppalaiset todella eurooppalaista demokratiaa vai ainoastaan yhteisen markkina-alueen ja valuutan. Jälkimmäisessä tapauksessa Eurooppa kulkee kohti kiinalaista esikuvaa, sillä kulutus ilman demokratiaa ja vapautta toimii oikeastaan aika hyvin.

Eero Vuohula on entinen Euroopan komission ja Suomen Pankin virkamies. Yrjö Lautela on vapaa toimittaja.