Skip to main content

Jaettu kaupunki

Jaettu kaupunki

Donald Trumpin ilmoitus siirtää Yhdysvaltain suurlähetystö Jerusalemiin ohitti kysymyksen palestiinalaisesta kaupungista. Kaupunginosien eriarvoisuus jää monelta havaitsematta.

Teksti Timo R. Stewart

Kuvat Andrew Shiva / Wikimedia Commons

Katuvalaistus on heikko, eikä liikennevaloja tai suojateitä ole. Paikoin katukuvaan ilmestyy viranomaisten määräyksestä tuhottujen talojen vääntyneitä betoni- ja metalliröykkiöitä. Kaduilla ajaa poliisiautoja. Israelilaisten ideologisten siirtokuntaliikkeiden edustajat liikkuvat alueella aseistautuneina. He ovat hankkineet sieltä yksittäisiä tontteja.

Tämä on Silwan, Jerusalemin vanhan kaupungin eteläpuolella avautuva arabikaupunginosa. Siellä talot on rakennettu aivan kiinni toisiinsa, miltei toistensa päälle jyrkille rinteille. Rakennusmateriaalit ovat kirjavia, ja sähkö- ja vesijohtoja roikkuu siellä täällä. Roskia kerätään suurille metallisille avolavoille. Osa niistä on palanut. Kulmakioskeja lukuun ottamatta kauppoja tai kahvilaketjuja ei näy. Lapset leikkivät kaduilla, ja perjantaisin, muslimien yhteisen päivärukouksen jälkeen, järjestetään mielenosoituksia.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ilmoitti joulukuussa, että Yhdysvallat siirtäisi suurlähetystönsä Tel Avivista Jerusalemiin. Hän sanoi kokeilevansa uutta lähestymistapaa alueen konfliktiin ja tunnustavansa virallisesti Jerusalemin olevan Israelin pääkaupunki. Voimakkaita protesteja miehitetyillä Palestiinalaisalueilla aiheuttanut julkilausuma on merkittävä poikkeama Yhdysvaltojen aiemmasta ja koko muun maailman edelleen noudattamasta politiikasta.

Jerusalemin asemaa koskevassa kiistassa on kyse siitä, että ei ole hyväksyttävää käyttää väkivaltaa valtion alueen laajentamiseen. Kansainvälinen oikeus suojelee miehityksen alla elävää siviiliväestöä.

Yhdysvaltain uuden Jerusalemin-suurlähetystön avaamiseen menee todennäköisesti useita vuosia, eikä sen tulevasta sijainnista ole varmuutta. Vihreän puiston vieressä Mamillan alueella sijaitsevasta Yhdysvaltain konsulaatin talosta ei kuitenkaan tarvitse kävellä pitkälle nähdäkseen Jerusalemin jakaantuneen todellisuuden ja sen siviiliväestön, jota Israelin miehitys koskee. He elävät Silwanin kaltaisissa kaupunginosissa.

 

Itä-Jerusalemin miehitys on jatkunut puoli vuosisataa. Sen asukkaat elävät täysin eri todellisuudessa kuin Länsi-Jerusalemin asuinalueiden ja Itä-Jerusalemiin rakennettujen israelilaisten siirtokuntien asukkaat. Tiet, valaistus, viemäröinti ja vesi ovat huomattavasti heikommissa kantimissa palestiinalaisten asuinalueilla. Leikkikentät, urheilualueet sekä puistot puuttuvat. Rakennuslupia ei juuri myönnetä, mikä johtaa laittomaan rakentamiseen. Sosiaalisia ongelmia on runsaasti, eikä kouluja ole lähimainkaan tarpeeksi. Monella palestiinalaisten asuinalueella tutuimmat valtion viranomaiset ovat sotilaita ja poliiseja.

Runsas kolmannes, noin 320 000 koko Jerusalemin kaupungin yli 850 000 asukkaasta, on palestiinalaisia. Heillä ei ole Israelin kansalaisuutta vaan pysyvä asumislupa, niin sanottu Jerusalemin henkilökortti. Se antaa haltijalleen useita etuoikeuksia muihin miehitettyjen Palestiinalaisalueiden asukkaiden oikeuksiin nähden. Sen haltijat voivat esimerkiksi liikkua ja työskennellä Länsi-Jerusalemissa ja Israelissa. Jerusalemin asumislupa ei kuitenkaan ole sama asia kuin kansalaisuus, ja sen voi helposti menettää esimerkiksi viettämällä aikaa ulkomailla tai kaupungin ulkopuolella. Tällöin menettää myös oikeuden asua kotikaupungissaan.

Human Rights Watchin julkaisemien Israelin sisäministeriön lukujen mukaan vuosina 1967–2016 yhteensä 14 595 palestiinalaista menetti Jerusalemin henkilökorttinsa. Pariskunnilla, joista vain toisella on Jerusalemin henkilökortti, on ollut suuria vaikeuksia saada vastaavaa lupaa lapsilleen.

Itä-Jerusalemin palestiinalaiset eivät voi äänestää valtiollisissa vaaleissa, mutta he voivat ottaa osaa Jerusalemin kunnallisvaaleihin. Vastalauseena miehitykselle he eivät pääsääntöisesti kuitenkaan tee niin, mistä johtuen heillä ei ole edustusta kaupunginvaltuustossa. Oman edustuksen puuttuessa kaupungin palestiinalaisista alueista ei kukaan muukaan huolehdi.

Israel rakensi 2000-luvun kuluessa betonimuurin, joka ympäröi Itä-Jerusalemia suurelta osin. Israelilaiset perustelevat toisen intifadan aikana rakennettua muuria itsemurhapommitusten estämisellä ja muilla turvallisuussyillä. Useimmissa kohdissa muuri ei kuitenkaan erota israelilaisia palestiinalaisista vaan palestiinalaiset toisten palestiinalaisten asuinalueista eli ympäröivästä Länsirannasta.

Jerusalemilaiset pääsevät liikkumaan kaupungista vapaasti ulos ja tarkastuspisteillä jonotettuaan myös kaupunkiin takaisin, mutta muualla asuvat palestiinalaiset perheenjäsenet, ystävät tai asiakkaat, joilla ei ole Jerusalemin henkilökorttia, eivät välttämättä pääse käymään kaupungissa lainkaan. Muurin kiemurtelevan reitin erikoisuuksiin kuuluu myös se, että vaikka palestiinalaisten asuttamat Shu’fatin ja Kafr ’Aqabin asuinalueet kuuluvat »jakamattoman» Jerusalemin alueeseen, muuri jättää ne kokonaan kaupungin – ja sen palvelujen – ulkopuolelle.

Tällä on taustansa historiassa. Kun YK:n yleiskokous hyväksyi marraskuussa 1947 suunnitelman Palestiinan jakamisesta juutalaisten ja arabien kesken, yhden alueen haluttiin jäävän molempien valtioiden ulkopuolelle. Jerusalemin kaupungin katsottiin olevan niin vaikea jakaa ja uskonnollisesti ja kulttuurillisesti niin merkittävä, että se päätettiin pitää suoraan YK:n hallinnoimana kansainvälisenä erillisalueena (corpus separatum).

 

Suunnitelma jäi kuitenkin pian sodan jalkoihin. Jordania liitti Jerusalemin itäiset osat ja vanhan kaupungin itseensä. Israel teki samoin länsipuolen uusille asuinalueille.

Tilanteen rauhoituttua Israel siirsi parlamenttinsa vuoden 1949 lopulla Tel Avivista Jerusalemiin. Pian siellä sijaitsivat muutkin pääkaupungin tunnusmerkit: lähes kaikki ministeriöt, korkein oikeus sekä presidentin kanslia. Tämä asetti suurlähetystöjään avaavat valtiot valinnan eteen. Hyväksyäkö sodan seurauksena syntynyt tilanne vai ei? Jerusalemin monitulkintaisen laillisen aseman vuoksi useimmat maat, Suomi mukaan luettuna, valitsivat suurlähetystönsä sijainniksi Tel Avivin.

Vuosien 1949 ja 1967 välillä Jerusalemia halkonut tilapäiseksi tarkoitettu aselepolinja – vihreä linja – toimi käytännössä Israelin ja Jordanian välisenä rajana. Piikkilankojen eri puolille joutuneet israelilaiset ja palestiinalaiset kaipasivat menetettyjä kotejaan sekä kadonnutta liikkumisen vapautta, mutta tuona aikana Länsi- ja Itä-Jerusalem eivät olleet juuri missään tekemisissä toistensa kanssa.

Kahden Jerusalemin kausi päättyi vuoden 1967 kuuden päivän sotaan, jolloin Israel valtasi Itä-Jerusalemin lisäksi kaupunkia ympäröivän Länsirannan Jordanialta. Piikkilanka siirtyi pois kaduilta, mutta kaupungin itäisiä osia, tai pikemminkin niiden palestiinalaisia asukkaita, ei kuitenkaan haluttu integroida tasa-arvoiseksi osaksi yhdistettyä Jerusalemia. Myös palestiinalaiset itse olivat haluttomia integroitumaan israelilaiseen yhteiskuntaan. Kahden kaupungin kausi päättyi, mutta jakamattoman Jerusalemin aika ei todellisuudessa koskaan alkanutkaan.

 

Kuuden päivän sodan jälkimainingeissa Israelin hallitus pelkäsi joutuvansa taas luopumaan valloittamistaan alueista, kuten oli käynyt kansainvälisen painostuksen seurauksena vuoden 1956 Suezin kriisin lopuksi. Jerusalem oli kuitenkin Israelille aivan eri tavalla merkittävä kuin Gaza tai Siinai, ja siitä haluttiin pitää kiinni kaikissa tapauksissa. Länsirannan mahdolliseen menetykseen varauduttiin liittämällä Jerusalemiin sen itäisten kaupunginosien lisäksi myös laajoja alueita sen etelä- ja pohjoispuolella. Kaikkea tätä kutsuttiin nyt Jerusalemiksi.

Siinä missä muu Länsiranta jäi sotilasmiehityksen alaisuuteen, ulotettiin miehitettyyn Jerusalemiin Israelin siviililainsäädäntö. Uuteen suur-Jerusalemiin sisältyviä miehitettyjä alueita ei kuitenkaan missään vaiheessa liitetty virallisesti Israelin valtioon. Jerusalemin kaupungin alueen laajentaminen ajoi käytännössä pitkälti saman asian, mutta se ei tehnyt kaupungin palestiinalaisista asukkaista Israelin kansalaisia. Heillä on periaatteessa mahdollisuus hakea kansalaisuutta, mutta harvat ovat halunneet tehdä niin ja vielä harvemmat onnistuvat. Times of Israelin mukaan vuodesta 2003 lähtien hakijoita on ollut yhteensä noin 15 000. Vain alle puolet on saanut kansalaisuuden.

Vuonna 1980 Israelin oikeistolainen hallitus vahvisti yhdistetyn Jerusalemin olevan Israelin pääkaupunki. Eräs tämän päätöksen kansainvälisistä seurauksista oli, että Jerusalemissa tuolloin sijainneet 13 suurlähetystöä – kaikki Latinalaisen Amerikan maista – siirtyivät Tel Aviviin. Siinä missä Länsi-Jerusalem oli vuosien mittaan hyväksytty osaksi uutta Israelin valtiota, oli kansainvälisen lain tulkinta täysin yksiselitteistä Itä-Jerusalemin suhteen: se oli ja on edelleen miehitettyä aluetta.

Lain mukaan Israelilla oli velvollisuus huolehtia miehittämiensä alueiden asukkaista, mutta se ei saanut siirtää omaa väestöään miehittämilleen alueille eikä muuttaa alueiden statusta. Näin on kuitenkin tapahtunut, ja YK:n turvallisuusneuvosto on tuominnut Israelin Jerusalem-lain ja siirtokuntarakentamisen selvin sanoin.

Israel on korostanut, että sen miehittämät alueet kuuluvat yhtä lailla jakamattomaan pääkaupunkiin. Tästä syystä muiden maiden on vaikea sijoittaa suurlähetystöä edes Länsi-Jerusalemiin ilman, että sen voi tulkita tueksi Israelin miehityspolitiikalle Itä-Jerusalemissa.

Tässä on presidentti Trumpin Jerusalem-julistuksen tulenarin sisältö. Vaikka Trump erityisesti sanoi, ettei ota kantaa Jerusalemin rajoihin, voi suurlähetystön siirtämisen ja kaupungin tunnustamisen Israelin pääkaupungiksi nähdä tueksi sen nykyisen, epätasa-arvoisen tilanteen ja miehityksen jatkumiselle.

Trumpin lausunto on vahvistanut Israelin asemaa, sillä se ohitti koko kysymyksen palestiinalaisesta Jerusalemista. Kysymys on tärkeä, sillä se heijastelee laajaa kamppailua palestiinalaisten itsemääräämisoikeudesta.

 

Israelilaiset – ja turistit – eivät juuri koskaan käy palestiinalaisten asuinalueilla vanhaa kaupunkia, Damaskoksen-portin ympäristöä ja paria muuta poikkeusta lukuun ottamatta. Tästä syystä israelilaisten ja palestiinalaisten asuttamien kaupunginosien räikeä eriarvoisuus jää helposti havaitsematta. Israelilaisilla ja palestiinalaisilla on Jerusalemissa jopa omat, erilliset bussijärjestelmänsä.

Valtaosa maailman valtioista – Suomi mukaan luettuna – on ilmaissut toivovansa neuvotteluiden johtavan lopulta kahden valtion ratkaisuun, jossa Israelin rinnalle perustettaisiin itsenäinen Palestiinan valtio. Tähän tähtäävät rauhansuunnitelmat ovat yleensä esittäneet Jerusalemin jakamista siten, että se voisi toimia molempien valtioiden pääkaupunkina.

Trumpin uusi Jerusalem-politiikka ei sulkenut vaihtoehtoa pois mutta totesi Yhdysvaltojen aiemman, Israelin pääkaupungin tunnustamisesta pidättäytyvän lähestymistavan epäonnistuneeksi. Kahden valtion ratkaisu ei kuitenkaan näytä lähimainkaan tasapuoliselta ilman Jerusalemin jakamista. Jakamisen tiellä on kaksi merkittävää käytännön ongelmaa, joista ensimmäinen liittyy siirtokuntarakentamiseen.

Jerusalemin kartta näyttää tilkkutäkiltä, jossa Länsi-Jerusalem ja Itä-Jerusalem eivät enää sijaitse pelkästään toistensa vieressä vaan vierekkäin ja sisäkkäin. Kuluneen 50 vuoden aikana miehitettyyn Itä-Jerusalemiin on perustettu runsaasti uusia asuinalueita Israelin juutalaisille. Israelissa ne mielletään tavallisiksi asuinalueiksi, mutta kansainvälisen lain – ja palestiinalaisten – silmissä ne ovat samalla tapaa laittomia kuin muutkin Länsirannan siirtokunnat. Myös Itä-Jerusalemin sisällä alueet ovat irrallaan palestiinalaisten asuinalueista ja yhdistetty kaupungin läntisiin osiin teillä. Uusi rakentaminen on onnistunut pyyhkimään pois vanhan rajan, vihreän linjan, niin hyvin, että harva enää tietää tarkalleen, missä se on kulkenut.

Lisäksi Israelin Länsirannalle rakentamat siirtokunnat ympäröivät kaupunkia tavalla, joka tekee Jerusalemin palestiinalaisen osan yhdistämisen muuhun Länsirantaan hankalaksi. Uudet israelilaiset asuinalueet vievät palestiinalaiselta Jerusalemilta myös sen tarvitseman kasvutilan. Kahden maan pääkaupungin rajasta tulisi joko erittäin koukeroinen, tai ainakin osa siirtokunnista täytyisi purkaa.

YK:n turvallisuusneuvosto on tuominnut Israelin Jerusalem-lain ja siirtokuntarakentamisen.

Toinen ongelma Jerusalemin jakamisessa on se, että vanhan kaupungin keskeiset pyhät paikat sijaitsevat lähellä toisiaan. Alue sisältää lähes kaikki uskonnollisesti ja kulttuurisesti tärkeimmät paikat. Juutalaisille ja muslimeille merkittävin paikka on vanhan kaupungin kaakkoiskulmassa kohoava Temppelivuori/al-Haram al-Sharif. Juutalaisille koko alue on pyhä, koska siellä sijaitsivat heidän muinaiset, babylonialaisten ja roomalaisten tuhoamat temppelinsä. Temppelivuoren juurella oleva Länsimuuri on ollut pitkään tärkein rukouksen sekä uskonnollisten ja yhteisöllisten kokoontumisten paikka. Sen yläpuolella vuorella kohoava al-Aqsa-moskeija on islamin kolmanneksi pyhin paikka, ja alueen keskellä sijaitsevan Kalliomoskeijan sisälle sijoitetaan sekä juutalaisuudessa että islamissa paljon merkittäviä perinteitä.

Kansainvälisen rajan ja siihen kuuluvien turvatoimien ja tarkastusten tuominen vanhan kaupungin kujille olisi hankala toteuttaa ja monella tapaa ikävä näky. Vanhalle kaupungille on etsitty myös ratkaisuja, jotka sallisivat vapaan liikkumisen tiettyjen rajojen sisällä ja joissa hallintaa jossain määrin jaettaisiin.

Vaihtoehtoinen ratkaisu Jerusalemin ja tätä laajemmin Israelin ja Palestiinan kysymykseen on niin sanottu yhden valtion malli. Siinä Jerusalem olisi yhteisen valtion pääkaupunki ja kaikilla sen asukkailla olisi yhtäläiset oikeudet. Malli ratkaisisi palestiinalaisten oikeudettoman aseman ja jättäisi siirtokunnat paikoilleen, mutta se sisältää myös kysymysmerkkejä suhteessa turvallisuuteen ja identiteettiin. Miten voidaan taata, ettei saman valtion sisällä jatkuva poliittinen kamppailu muutu terroriksi ja sisällissodaksi? Miltä monikansallinen Israel tai Palestiina todellisuudessa näyttäisi?

Sionismin keskeinen tavoite oli yhden valtion luominen. Siinä juutalaiset olisivat enemmistönä ja valtion luonne voisi tästä syystä olla juutalainen. Monikansallinen ja demokraattinen valtio merkitsisi tästä unelmasta luopumista tai vähintään sen uudelleentulkintaa, mikä ei saa israelilaisilta ainakaan tällä hetkellä kannatusta.

Jerusalemin kysymys ei kiteydy pelkkiin pyhiin paikkoihin ja niiden omistajuuteen. Kaupungilla on suuri taloudellinen, historiallinen ja kulttuurinen merkityksensä sekä ohittamaton osansa niin israelilaisten kuin palestiinalaisten kansallisissa kertomuksissa. Jerusalem symboloi sekä Israelia että Palestiinaa niin syvästi, että ilman sitä kumpikin valtio näkisi itsensä epätyydyttäväksi tyngäksi.

Kaupungin asemaan on mahdotonta kajota koskematta laajaan kysymykseen siitä, miten yli puoli vuosisataa vailla kansalaisoikeuksia ja valtiota eläneiden palestiinalaisten kohtalo ratkaistaan. Presidentti Trump sanoi haluavansa sekä tunnustaa tosiasiat että lähestyä maailman haasteita uusilla tavoilla. Ellei ajatukseen sisälly myös palestiinalaisten tilanteen tunnustaminen, on Yhdysvaltojen uusi politiikka varsin lähellä vanhaa eikä konflikti yhtään lähempänä loppuaan.

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja poliittisen historian tutkija Helsingin yliopistolla.