Skip to main content

Eurasianismin houkutus

Nationalistinen Turkki tekee pesäeroa länteen flirttailemalla Venäjän ja Kiinan kanssa.

Teksti Toni Alaranta

KONSERVATIIVI. Presidentti Recep Tayyip Erdoğanin eurasianismiin liittyy ajatus länsimaiden vastaisesta valtioprojektista. Kuva: Recep Tayyip Erdoğan/Flickr

KONSERVATIIVI. Presidentti Recep Tayyip Erdoğanin eurasianismiin liittyy ajatus länsimaiden vastaisesta valtioprojektista. Kuva: Recep Tayyip Erdoğan/Flickr

Viimein aika on koittanut: uudessa Turkissa todellinen kansa syrjäyttää maallisen eliitin, joka haluaa tehdä Turkista länsimaisen.

Tätä populistista sanomaa Turkin hallituspuolueen AKP:n johto on levittänyt menestyksekkäästi autoritaarisen presiden­tin Recep Tayyip Erdoğanin johdolla. Viimei­sen kymmenen vuoden aikana yhden miehen liikkeeksi muuttunut AKP on murjonut maan­rakoon kaikki demokratian vahvistamiseen tähdänneet reformit. Puolue toteutti niitä eritoten vuosina 2002–2005, jolloin se yritti kiriä Turkin EU-jäsenyysneuvotteluiden aloit­tamista.

»Jos kutsut itseäsi muslimiksi, se merkit­see, että ymmärrät tämän: yhdellä puolella on oikeus, toisella vääryys ja epäoikeudenmukai­suus. Muslimin tehtävä on olla hyvän ja oikean puolella – me emme ole puolueettomia. Me osoitamme puolemme ja olemme oikeuden puolella. Yhdellä puolella seisoo kansakunta, toisella valtio. Me seisomme kansan puolella,» Erdoğan muotoili kesällä 2014 presidentinvaalikampanjansa aikana.

Nyky-Turkki haikailee idän ja Keski-Aasian suuntaan. Kyse on eurasianismin houkutuk­sesta – siitä, että valtapuolue AKP pyrkii raken­tamaan uutta islamilais-konservatiivista val­tiota ja kyseenalaistaa perustavanlaatuisesti maan suuntautumisen länsimaihin.

Keskustelut tiiviimmästä yhteistyöstä tai jopa strategisesta liitosta Venäjän, Kiinan ja Intian kaltaisten maiden kanssa ovat hyödyl­linen vastapaino länsimaiden leirissä itsensä kiusaantuneeksi tuntevalle Turkille. Eurasia­nismin houkutusta lisää myös se, että Venäjä ja Kiina eivät kysele Turkin sisäisen demokra­tiakehityksen perään. Miten tähän päädyttiin?

2000-luvun alussa EU:ssa ajateltiin, että Venäjä ja Turkki voisivat jakaa yhteiset euroop­palaiset arvot ja instituutiot tai vähintäänkin olla niiden jatkeita. Varsinkin Turkkiin kohdis­tui suuria odotuksia. Suomessa Martti Ahti­saari, Olli Rehn ja Matti Vanhanen olivat ainakin julkisissa kommenteissaan vakuut­tuneita projektin onnistumisesta.

»Turkki on selvästi edistynyt ja sillä on erit­täin suurena maana minun mielestäni mah­dollisuudet kehittyä edelleen ja yltää sellai­seksi eurooppalaiseksi maaksi, joka nojaa nii­hin arvoihin ja periaatteisiin, joita EU-jäsenyys edellyttää», totesi pääministeri Vanhanen MTV Uutisten mukaan vuonna 2004.

Vuodesta 2010 eteenpäin toiveet ovat osoit­tautuneet vähintäänkin ennenaikaisiksi. Sekä Venäjällä että Turkissa on nyt autoritaarinen johtaja.

EU:n suhteita Turkkiin ja Venäjään voi tar­kastella demokratiaviennin standardimal­lilla. EU:n lisäksi myös Yhdysvallat on vie­nyt demokratiaa 2000-luvun alusta alkaen. Mallin perusajatuksen mukaan Lähi-idän, Pohjois-Afrikan ja osin myös Venäjän demo­kratisoituminen tapahtuisi talouden liberali­soinnin myötä. Perinteisesti autoritaarisesta valtionjohdosta riippuvaisen keskiluokan pai­kan ottaa maailmankauppaan kiinnittynyt, valtiosta erillinen ja uusi keskiluokka. Tämä ryhmä toisi mukanaan moniarvoisen demo­kratian ennemmin tai myöhemmin.

Demokratiaviennin olisi pitänyt toteu­tua Turkissa, jos missä. Maa on 1980-luvulta alkaen vapauttanut kotimarkkinoitaan ja liit­tynyt taloudellisesti kiinteäksi osaksi länsi­maiden johtamaa liberaalia maailmanjärjes­tystä. Sen sijaan siihen keskeisesti liittyvään moniarvoiseen demokratiaan Turkki ei kiin­nittynyt. Päinvastoin: viimeisen kymmenen vuoden aikana autoritaarinen hallinto on palannut maahan.

Kylmän sodan päättyminen johti Turkin kan­sainvälisen roolin uudelleenmäärittelyyn. 1990-luvulla poliittisesti vaikutusvaltaisen armeijan piirissä levisi katsantokanta, jonka mukaan Turkin perinteinen kytkeytyminen länsimaihin ei enää palvellut sen kansallisia etuja.

Samalla vuosikymmenellä niin sanotun kemalistisen eli sekulaari-nationalismiin tukeutuvan älymystön piirissä levisi eurasia­nismin suuntaus. Se kyseenalaisti Turkin suuntautumisen länteen. Eurasianismi tar­koitti länsimaiden hylkäämistä Turkin ainoana ulkopolitiikan suuntana. Venäjä, Kiina sekä muut ei-eurooppalaiset valtiot nähtiin kai­vattuina vaihtoehtoina.

Eurasianismin kannattajat katsoivat, että länsimaat eivät kunnioittaneet Turkin valtion suvereeniutta esimerkiksi kurdivähemmistön oikeuksien perään huudellessaan. Uusliberaali talouspolitiikka hajotti heidän mielestään Tur­kin sosiaalista yhtenäisyyttä. Demokratiavientiin sitoutuneiden länsimaiden katsottiin uhkaavan Turkin tasavallan pyhimpiä arvoja: yhtenäisvaltiota, itsemääräämisoikeutta ja sekulaaria valtiojärjestystä.

2000-luvun alussa Turkin poliittinen isla­milainen liike, josta nykyinen hallituspuo­lue AKP suoraan polveutuu, ajautui sisäiseen murrokseen. Liike jakautui kahtia, traditiona­listeihin ja uudistajiin. Kyse ei ollut niinkään maailmankuvallisesta kahtiajakautumisesta vaan taktiikasta.

 

Erdoğanin alaisuudessa Turkki on autoritaarisempi kuin kertaakaan toisen maailmasodan jälkeen.

Uudistajat katsoivat, ettei heidän ollut mahdollista päästä valtaan radikaalilla isla­mistisella sanomalla. Heidän oli omaksuttava laajoja piirejä puhutteleva poliittinen agenda. Länsimaisuuden vastaista retoriikkaa julista­neista islamisteista tuli Turkin EU-jäsenyyden ja maan liberalisoinnin tärkein kannattaja­ryhmä, jonka kelkkaan hyppäsivät niin pieni liberaali älymystö kuin Istanbulin mahtava bisneseliittikin.

»Muslimidemokraateiksi» luonnehditut entiset islamistit rakensivat Turkin kyliin ja kaupunkeihin uskollisen kannattajapohjan. He loivat uuden, Anatolian tiikereiksi kutsutun, ulkomaanvientiin suuntautuneen ja perin­teisesti konservatiivisiin arvoihin kiinnitty­neen keskiluokan – juuri sen ryhmän, jonka demokratiaviennin standardimallin mukaan olisi pitänyt nujertaa kaikkivoipa autoritaari­nen valtio ja luoda moniarvoisen demokratian sosioekonominen perusta.

AKP-aikakauden Turkki on vallankumouk­sellinen valtio, jossa määritellään uudelleen kansallista identiteettiä ja valtiota. Sisäinen vallankumous, jota voi kutsua islamilais-kon­servatiiviseksi valtioprojektiksi, on Turkin län­simaalaistamisprojektin vastakohta. Se merkit­see Turkin palauttamista länsimaalaistamista edeltävään, autenttiseksi ymmärrettyyn turk­kilais-islamilaiseen olomuotoon.

Turkin viimeistä 30 vuoden historiaa lei­maa jännitteinen kahden eri kehityssuunnan samanaikaisuus. Mitä tiiviimmin Turkki on kulkenut osaksi materiaalista ja teknologisesti määrittyvää maailmantaloutta, sitä enemmän maan sisäinen kehitys on ruokkinut nationa­lismia ja autenttisuuden kaipuuta.

Kaksi lähtökohtaisesti toisilleen vastak­kaista nationalismin muotoa, sekulaari natio­nalismi ja islamilais-turkkilainen nationa­lismi, ovat sulautuneet yhdeksi, länsimaihin eroa tekeväksi suuntaukseksi. Ainakin tois­taiseksi länsimaisuuden vastustaminen – tai ainakin siitä erottautuminen – on enemmän symbolista kuin institutionaalista. Maa on edelleen Naton jäsen, ylläpitää edelleen EU-jä­senyysneuvotteluja ja on taloudellisesti vah­vasti kiinnittynyt liberaaliin maailmanjärjes­tykseen.

Vaihtoehtoisen ulkopoliittisen suunnan etsiminen ja eurasianismin käsitteen esiin nostaminen eivät ole uusia asioita. Uutta on, että hallitsevan puolueen johtohahmot kehit­televät avoimesti sotilaallista yhteistyötä Venäjän kanssa ja epäilevät julkisesti länsi­maiden pyrkimyksiä.

Turkkilaisesta eurasianismista on olemassa lukuisia, jopa toisilleen täysin vastakkaisia, versioita. Siinä missä turkkilaisen äärioikeiston eurasianismi on sekoitus äärinationalismia ja Venäjä-myönteisyyttä, valtapuolue AKP:n eurasianismi on ennen muuta uusosmanilaisuutta, Turkkia edeltäneen Osma­nivaltakunnan suuruuden ihailua sekä uusim­perialistisia unelmia Turkin nykyiset rajat ylit­tävästä vaikutusvallasta etenkin Lähi-idässä.

Erilaisia turkkilaisia eurasianismin virtauk­sia kuitenkin yhdistää paitsi ajatus anglosak­sisen sivilisaation kriisistä, myös poliittinen autoritaarisuus. Moniarvoinen, erilaisia elä­mäntapoja ja identiteettejä sisältävä yhteis­kunta koetaan uhkana.

Presidentti Erdoğanin ja AKP:n katsannossa eurasianismiin yhdistyy lisäksi islamilais-kon­servatiivisen valtioprojektin luonne länsimai­den vastaisena, tai vähintäänkin siihen selkeän eron tekevänä, projektina. AKP-aikakauden Turkissa kansallisen identiteetin rakentami­nen ei enää vaadi ideologista kytkeytymistä länsimaihin, joten länsimaista periytyviä poliittisia arvoja ei nähdä tavoiteltavina.

AKP:n islamilais-konservatiivinen valtiopro­jekti tarvitsee syviä tunteita herättävän ulkoi­sen vihollisen. Turkille länsimaat ovat aktiivi­nen ja kulttuurisesti uhkaava muukalainen, toisin kuin esimerkiksi Venäjä ja Kiina.

Niin Lähi-idässä kuin Keski-Aasiassakin Turkki on kuitenkin yhtä paljon Venäjän ja Kiinan kilpailija kuin yhteistyökumppani. Lisäksi maat tekevät politiikkaa, joka usein sortaa sunnimuslimiryhmiä kuten uiguureja ja Krimin tataareja. Heidän kunniaansa Turkki ainakin julkisessa retoriikassaan julistaa puo­lustavansa maailmanlaajuisesti.

Eurasianismi Turkissa jää todennäköisem­min poliittisia päätöksiä ja katsantokantoja löyhästi kuvaavaksi käsitteeksi kuin selväpiir­teiseksi ulkopoliittiseksi ohjelmaksi.

Jos eurasianismi sen sijaan ymmärretään laajemmin kuin geopoliittisen suuntautumi­sen käsitteenä ja jos sen ajatellaan sisältävän myös vakiintuneita, autoritaarisuuteen tukeu­tuvia näkemyksiä hallinnosta ja vallankäy­töstä, Turkki on eurasianismin tiellä. Erdoğa­nin alaisuudessa maa on nyt autoritaarisempi kuin kertaakaan toisen maailmasodan jälkeen.

Turkki ei ole siirtynyt länsimaiden vastai­sen retoriikan ja autoritaarisuuden suuntaan sen vuoksi, että EU olisi sitä sinne työntänyt. Eurasianismi on houkuttanut Turkkia jo pit­kään – paljon pidempään kuin EU:ssa on voi­mallisesti uhkailtu Turkkia jäsenyysneuvotte­lujen katkaisemisella.

Kirjoittaja on vanhempi tutkija Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.