Lehden historia

”Ulkopoliittisesti valistumaton kansa on kelvoton”, muistutti Ulkopolitiikka-lehden ensimmäinen päätoimittaja Eino S. Repo Snellmania mukaillen ensimmäisessä numerossa. Mikä on lehden visio nyt, reilut neljäkymmentä vuosikertaa myöhemmin?

Ulkopolitiikka-lehden synty vuonna 1961 oli Paasikivi-Seuran vaikuttajien pitkäaikainen toive. Siitä tuli totta yksityisten lahjoitusten turvin, ja sille oli selvä tilaus.

”Kun hanke käynnistettiin, ei päivälehdissä kirjoitettu juuri mitään arvioivaa kansainvälisistä suhteista”, muistelee ensimmäiseen toimituskuntaan kuulunut ministeri Jaakko Iloniemi.

Kekkosen aika vakiintui 60-luvun myötä, ja se merkitsi puoluelaitoksen ylivaltaa ulkopoliittisessa keskustelussa. Samalla nuorempi tutkijapolvi astui julkisuuteen "50-lukulaisten" rinnalle. Päätavoitteensa, ulkopoliittisen keskustelun ja harrastuksen lisäämisen, lisäksi lehdellä oli vahva sivujuoni.

Lehdellä oli myös selkeä ajatus Kekkosen tukemisesta, mitä kuvastaa Eino S. Revon valinta päätoimittajaksi. Hänellähän oli läheinen suhde Kekkoseen.

Revon mukaan lehden tuli varmistaa, ettei "Paasikivi-Seuran vaikutus jäisi siperialaiseksi jutteluksi, jossa istutaan hiljaa pureskelemassa makeita sembra-männyn siemeniä", kuten hän ensimmäisessä numerossa pohti. Revon mielestä "pienen maan ainoa tehokas maanpuolustuksellinen keino oli taitavasti hoidettu ulkopolitiikka."

Lehden vahva kekkoslaisuus herätti epäluuloja. Sitä kritisoitiin myös piilovaalikampanjaksi. Silti sen suurin haaste ei ollut politiikka vaan talous. Ilman valtionapua lahjoitusrahat – muun muassa vuorineuvos – Herliniltä  eivät pitkälle riittäneet, joten ensimmäinen numero oli ohut lehdykkäinen.

”Jälkeenpäin se näyttää hyvin amatöörimäiseltä. Silti lehti onnistui luomaan jotakin uutta, ainoana suomenkielisenä alan erikoislehtenä”, tähdentää Iloniemi.

Poliitikkovetoinen alku

Päätoimittajat vaihtuivat aluksi tiheään tahtiin. Eino S. Repoa seurasivat muun muassa Jan-Magnus Jansson, Jaakko Blomberg ja Jaakko Iloniemi. Poliitikkojen kirjoitusten lisäksi lehti luetteloi maailman ulkopolitiikan tapahtumia, kirja-arvosteluja ja julkaisi Paasikivi-Seurassa pidettyjä puheita.

”Toiminta oli pitkälti improvisoitua, ja käytimme paljon valmista materiaalia, kuten puheita”, muisteli vuonna 2003 edesmennyt professori Jan-Magnus Jansson, joka kirjoitti ensimmäiseen numeroon artikkelin vuoden 1962 ohjuskriisistä.

Ensimmäisen numeron aiheet kattoivat lähes koko maailmanpolitiikan agendan. Artikkeleissa pohdittiin niin kansainvälisen jännitystilan seurauksia, kolonialismia, Angolan kansannousua kuin Suomen ja Venäjän kauppaakin. Kirjoittajia olivat Wolf H. Halsti, Pasi Rutanen, Hugo E. Pipping ja Kalervo Siikala. Ulkoministeri Ahti Karjalainen kirjoitti, että ”Paasikiven linjan nimeen vannominen on hyvä asia, mutta linja ei ole kaikille selvä eikä omakohtainen vakaumus. Se on usein pelkkä poliittinen iskusana ilman harkittua sisältöä, joten peruskysymyksiä on välttämätöntä jatkuvasti selvittää.”

Toisessa numerossa lehti julkaisi presidentti Kekkosen puheen Paasikivestä, ja päätoimittaja Repo arvosteli noottikriisin käsittelyä Suomen lehdistössä. Aiheiden kirjo oli jatkossa hyvin laaja.

”Toimituskunta kävi lehden tehtävästä runsaasti aktiivista keskustelua. Asiaan puuttuivat ideoita esittämällä niin Tampereen Rauhantutkimuslaitos kuin eduskunnan ulkoasiainvaliokuntakin, mutta ne ideat eivät koskaan toteutuneet”, kertoi Jansson.

Vuonna 1968 lehti lakkasi ilmestymästä, varojen puutteessa.

Uusi syntymä

Ulkopolitiikka-lehti elvytettiin uudelleen henkiin 1970-luvun alussa, jolloin sitä ryhtyi kustantamaan Ulkopoliittinen instituutti, päätoimittajana Jaakko Kalela. Lehden uutta liikkeellelähtöä vauhditti pääministeri Kalevi Sorsan kirjoitus ”Ulkopolitiikan uskottavuus”, jossa hän murehti kansalaisten vähäistä tietoa ulkopolitiikasta.

Kirjoittajakuntaan poliitikkojen ja journalistien lisäksi liittyi yhä enemmän politiikan tutkijoita, olihan kansainvälinen politiikka vakiinnuttanut asemaansa yliopistollisena oppiaineena. Tutkimuksen vahvistuessa luontainen etäisyys ulkopolitiikkaan kasvoi ja kekkoslainen yksituumaisuus väheni. Kansainväliset kysymykset koskettivat kansalaisia myös henkilökohtaisemmin ja välittömämmin. Artikkeleissa puhuttelivat sekä rotuerottelu että Vietnamin sota.

Vuodesta 1973 lähtien Ulkopolitiikka oli muuttunut aikakauskirjan luonteiseksi. Teemanumeroiden aiheina olivat muun muassa Euroopan integraatio, YK ja Pohjolan ydinaseeton vyöhyke. Iso osa lehden artikkeleista käsitteli suomalaisille myös melko kaukaisia, globaaleja asioita, mutta myös talous oli hyvin vahvasti otsikoissa.

Alkuperäinen tavoite tallessa

2000-luvulla lehti on kokenut kolmannen syntymän, sekä ulkoisesti että sisällöllisesti. Lehden päätoimittajana työskenteli vuosina 2002–2009 Ulkopoliittisen instituutin pitkäaikainen johtaja Tapani Vaahtoranta. Hänen kaudellaan laajennettiin kirjoittajakuntaa ja aihevalikoimaa.  Lehden alkuperäinen tehtävä pysyi entisellään, mutta tilaajamäärä lähti uudelleen nousuun.

Ulkopolitiikka-lehti haluaa nostaa suomalaisen keskustelun tasoa ja vilkastuttaa sitä. Lehti tuo kansainvälistä keskustelua Suomeen seuraamalla muun muassa ajankohtaista tutkimusta ja kirjallisuutta sekä kytkemällä muualla esitettyjä väitteitä suomalaiseen keskusteluun.

”Vaikka lehti käsittelee vaativia aiheita, pyrimme herättelemään lukijoita journalistisesti kiinnostavalla ja tyylikkäällä lehdellä”, toteaa lehden nykyinen vastaava päätoimittaja Teija Tiilikainen. ”Pyrin kehittämään Ulkopolitiikkaa jatkossakin monipuolisen ja keskustelevan aikakausjulkaisun suuntaan.”

Lehti seuraa kansainvälisen politiikan ohella erityisesti taloutta ja ympäristökysymyksiä, jotka kietoutuvat voimakkaasti toisiinsa. Ulkopolitiikka-lehti haluaa palvella lukijoitaan kirjoittamalla uusista ilmiöistä ja kehityslinjoista ensimmäisten joukossa.

Jan-Magnus Jansson totesi haastattelussaan vuonna 2003 lehden tehtävästä näin: ”On syytä olla ylpeä, että pienten lukijakuntien Suomessa on voinut ilmestyä näin pitkään vain kansainväliselle politiikalle omistautunut erikoislehti, joka on herättänyt keskustelua läpi vuosikymmenten.”