Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kirjavieras: Rauha on ihmisen geeneissä

Malcolm Potts ja Thomas Hayden: Sex and War – How Biology Explains Warfare and Terrorism and Offers a Path to a Safer World. Benbella Books 2008, 457 s.

Niina Sarkonen

Sotien selittäminen nuorten miesten luontaisella aggressiivisuudella on vanhanaikaista,sillä ihmiset valitsevat aina strategian, joka hyödyttää heitä eniten, sanoo evoluutioteoriaan perehtynyt sosiologi Anna Rotkirch. Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä ja taipuvaisia pyrkimään rauhaan, ei sotaan. Lue lisää UP-lehdestä 3/09.

Kirjavieras: Rauha on ihmisen geeneissä
kuva: Niina Sarkonen

Ihminen voi käyttää julmaa väkival­taa lajitovereitaan kohtaan – kidut­taa, raiskata ja tappaa – mutta osoittaa toisilleen myös hellyyttä, myötätuntoa ja rakkautta. Kaikilla näil­lä kyvyillä on pohjansa ihmisen perimäs­sä eli geeneissä. Koska ihmisen evolutiivista kehitystä ei ole vielä selvitetty viimeistä piirtoa myöten, on epäselvää miten paljon ny­kyihminen eroaa Afrikan savanneilla eläneestä esi-isästään. Varmaa kuitenkin on, että ihminen on hyvin sopeutuvainen eläin, joka pystyy muokkaamaan käytös­tään esimerkiksi tapakulttuurin vaati­maan suuntaan. Tämä pätee myös ilmiöön nimeltä sota.

Synnytyslääkäri ja biologi Malcolm Potts sekä tiedetoimittaja Thomas Hay­denvyöryttävät ihmisen sotaisan histo­rian synnit pääosin miesten niskaan kirjassaanSex and War – How Biology Explains Warfare and Terrorism and Offers a Path to a Safer World. Heidän mukaansa sotien syttyminen voidaan selittää nuorten miesten geneettisellä taipumuksella muodostaa ryhmiä ja hyökätä ulkopuolisten kimppuun, jos he kokevat hyötyvänsä siitä.

Ryhmien muodostaminen väkivaltai­sia hyökkäyksiä varten on eläinmaail­massa harvinaisuus. Pottsin ja Haydenin mukaan sitä tekevät vain simpanssit, ihmiset, sudet ja hyeenat.

Ihmiset ovat kuitenkin myös hyvin sosiaalisia eläimiä, joten väkivaltaa py­ritään välttämään. Kohdatessaan ulko­puolelta tulevan uhkan ihmiset pystyvät silti hyvinkin raakoihin tekoihin, sillä he voivat katkaista ”empatiakytkimen” pois. Julmuus edellyttää usein, ettei vä­kivallan kohteita pidetä saman lajin edustajina, että heidän inhimillisyytensä kielletään. Väkivaltaista käytöstä tukee myös lojaalisuus omalle ryhmälle. Potts tiivistää miesten geneettisen taipumuk­sen väkivaltaan toteamukseen: testoste­roni on ihmisen väkevin massatuhoase.

 Ihmisen aggressiivisuuden ja ”soti­misvietin” selittäminen evoluutiobiolo­gialla ei ole uusi ajatus, jo 1916 julkais­tussa Wilfred Trotterin kirjassa Instincts of the Herd in Peace and War tunnustet­tiin, että ihmiset reagoivat voimakkaasti ulkoiseen uhkaan. Tämä käyttäytymis­malli on Trotterin mukaan paitsi perin­nöllinen, myös tiedostamaton. Sama havainto innoitti myös Sex and war -teoksen toista kirjoittajaa Thomas Haydenia.

Hayden on kertonut Wired -lehden haastattelussa, että hänen henkilökohtai­nen vaikuttimensa kirjan kirjoittamiseen syntyi Irakin sodan keskellä, missä Hayden työskenteli uutisreportterina. ”Aloin miettiä, miten suuri merkitys koston tunteella oli 9/11 terrori-iskujen jälkeisiin tapahtumiin. Miten suuri tunnelatausja kiihko sodan aloittami­seen valtasi Yhdysvallat iskujen jälkeen. Kaikki loogiset syyt sotimista vastaan unohdettiin.”

Reaktio syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin – kuten hyökkäys Irakiin ja turvatoimien äärimmäinen kiristäminen – juontaa kirjoittajien mukaan vaistoi­himme. Uhan jälkeinen puolustautumis­reaktio voi olla ylimitoitettu, sillä pelko, stressi ja viha vastustajaa kohtaan saavat ihmisen toimimaan epärationaalisesti.

Evoluutioteoriaan ei ole perinteisesti suhtauduttu kovin lämpimästi yhteis­kuntatieteiden parissa, mutta asenne­muutos on jo ilmassa. Suomeksikin on jo julkaistu paljon muun muassa uskon­non, moraalin ja rikollisuuden darwinis­tisesta tutkimuksesta.

Anna Rotkirch on taustaltaan yhteis­kuntatieteilijä, mutta hän on kymmenen viime vuoden ajan syventynyt myös evolutiivisiin selitysmalleihin. Rotkirch siirtyi kaksi vuotta sitten erikoistutkijak­si Väestöliittoon, missä hän tällä hetkel­lä johtaa perhetutkimustiimiä.

UP: Millainen yleiskuva sinulle jäi kirjasta?

Anna Rotkirch: Minulle on sinänsä itses­täänselvyys, että tunteet ja käyttäytymi­nen, jotka liittyvät sodankäyntiin, perus­tuvat evolutiiviseen pohjaan ihmisissä, kuten ryhmäidentiteetin luomiseen. Mo­nille yhteiskuntatieteilijöille tämä on varmasti vieras ajatus, ja se voi tuntua jopa vastenmieliseltä. Evolutiivista selit­tämistä ylenkatsotaan, ja aihepiirin kir­jojen lukeminen voi tuntua aluksi jopa hävettävältä, se on vähän kuin lukisi pornolehteä yliopistolla.

Pottsin ja Haydenin kirjan argument­ti ei kuitenkaan ole tieteellisesti tarpeek­si eritelty. Vaikka tämä on populaari kirja, niin jos esitetään tieteellinen väite, siihen pitää liittää myös viite. Muuten väitteitä ei pitäisi esittää lainkaan.

Kirja on kaiken kaikkiaan aika sekava, johtuen ehkä siitäkin, että on kaksi kirjoittajaa. Vaikutti siltä, että kirjoittajat ovat tunnettuja tyyppejä, jotka ovat vain halunneet sanoa jotain aiheesta, ja sekoittaa siihen vähän omia muistelmiaan.

Etenkin jos suhtautuu varauksellises­ti evolutiiviseen selittämiseen, en suosit­telisi tätä kirjaa aihepiiriin tutustumi­seen. Mieluummin kannattaisi aloittaa vaikka Sarah Hrdyn loistavasta uudesta kirjasta Mothers and Others, jossa pu­hutaan yhteisöllisen kasvatuksen ja sosi­aalisuuden synnystä.

Evolutiivista selittämistä on karsastettu voimakkaasti yhteiskuntatieteissä. Tä­mänkin kirjan kirjoittajat esittävät kult­tuuria jonkinlaisena pakotienä biologi­asta, onko tämä oikeutettu näkemys?

Etenkin 1900-luvulla konstruktionisti­nen ajattelu on ollut erityisen voimakas­ta. On ajateltu, että kun ihminen syntyy, hän on ikään kuin tyhjä taulu ilman minkäänlaisia taipumuksia tai valmiuk­sia. Tämä on tieteellisesti todistettu vääräksi.

Siksi monien sosiaalitieteiden symbo­lisen ja kielellisen tason selitysmallit pystyvät selittämään ihmisestä vain pie­nen osan. Ainoa tapa löytää todellisia vastauksia ihmistutkimuksessa on tar­kastella ihmistä poikkitieteellisesti – yh­distää kognitiotutkimus, biologia, filoso­fia, psykologia, sosiologia ja niin edel­leen. Vain näin pystytään sanomaan jo­tain uutta ihmisestä. Perinteiset sosiaalitieteelliset teoriat tuntuvat tulleen nyt tiensä päähän.

 Esimerkiksi yhteiskuntatieteiden nationalismi-keskustelussa on täysin si­vuutettu ihmisen geneettinen taipumus jakaa lajitoverinsa meikäläisiin ja heikä­läisiin ja suosia sukulaisiaan. Kansalli­suusaatetta tarkastellaan puhtaasti konstruktiona, symbolisena rakennelma­na. Tämä selittää kuitenkin mielestäni vain osan ilmiöstä.

Simpanssien ja bonoboiden käyttäyty­mismalleista vedetään kirjassa suoria johtopäätöksiä ihmisen käyttäytymi­sestä. Erityisesti simpanssien aggres­siivista käytöstä kuvataan tarkasti. Onko tämä uskottava lähtökohta?

Meillä on tunnetusti yhteinen ”esiapina” simpanssien ja bonoboiden kanssa, tämä apina on elänyt noin kuusi miljoonaa vuotta sitten. Ihminen lajina syntyi kui­tenkin savannilla 200 000–100 000 vuotta sitten. Agraarisen yhteiskunnan synty, sosiaalisten hierarkioiden muo­dostuminen tapahtui tämän jälkeen, noin 10 000 vuotta sitten. Tähän kohtaan kannattanee sijoittaa myös ilmiö, jota me kutsumme sodaksi, jossa käytetään suu­ria järjestäytyneitä armeijoita.

Sen sijaan aiempia nomadiyhteiskun­tia tutkittaessa on huomattu, että ne ei­vät juuri harrastaneet alueiden valloitus­ta. Parhaillaan käydään kiivasta keskus­telua siitä, kuuluuko sotaisuus ihmis­luontoon. Siksi kirjan väite vaatisi tarkempia perusteluita.

Lisäksi tässä kirjassa eniten huomio­ta saavat simpanssit ja bonobot ovat hirveän erilaisia. Simpanssit ovat todella aggressiivisia ja bonobot ”kilttejä api­noita”. Kirjoittajat kuitenkin mainitsevat vain alaviitteessä, että ihmisillä ja bo­noboilla on sama sosiaalisuutta edistävä geeni. Toisaalta, jos sekä ihmiset että simpanssit lyöttäytyvät ryhmiin hyökä­täkseen toisten lajitoverien kimppuun, on toki mahdollista, että jaamme samat väkivaltaiset geneettiset valmiudet. Tar­kemmat perusteet vain puuttuvat.

 Ihmisillä ja simpansseilla on monia samanlaisia ominaisuuksia, mutta yhtei­sön rakenne ja perhemuodot ovat täysin erilaisia. Simpanssiäiti ei esimerkiksi koskaan antaisi lastaan muiden lajitove­reidensa hoidettavaksi, koska simpanssit saattavat käyttäytyä aggressiivisesti myös oman laumansa jäseniä kohtaan. Ihmiset sen sijaan hoitavat lapsia yhtei­söllisesti ja luottavat jälkikasvunsa laji­tovereiden käsiin.

Potts ja Hayden tuovat esiin jo aiemmin esitetyn teorian, jonka mukaan yhteis­kuntien, joissa on paljon nuoria miehiä suhteessa koko väestöön, on taipumus olla väkivaltaisempia. Miten pitkälle tällä voi selittää sotien syttymistä?

Kaikissa yhteiskunnissa nuoret miehet ovat väkivaltaisempia kuin saman yhtei­sön naiset tai vanhemmat miehet. Toi­saalta kulttuurien välillä voi olla suuria eroja – esimerkiksi amerikkalaiset naiset saattavat olla paljon aggressiivisempia kuin japanilaiset miehet.

Mutta askel siihen, että sotilaita koulutetaan modernissa armeijassa, jos­sa voidaan käydä sotaa edes näkemättä vihollista, on huima. Näitä kahta asiaa ei saisi liittää yhteen liian heppoisin pe­rustein.

Kirjan ydinviesteihin kuuluu, että ih­misten pitäisi pyrkiä nousemaan ”kivi­kaudelta periytyvän luontonsa yläpuo­lelle” erityisesti kulttuurin avulla. Tosin hämärän peittoon jää, mitä kirjoittajat kulttuurilla tarkoittavat.

Kirjoittajat tuntuvat olevan kiinni hyvin vanhanaikaisissa näkemyksissä. He us­kovat, että meillä on tämä ihmisluonto, joka on kauhean raaka, ja sitten on kult­tuuri, joka pelastaa kaiken.

Usein ajatellaan, että biologiaa ihmi­sessä ovat vain lisääntymiseen ja raiskauksiin ja sen sellaisiin liittyvät asiat – että biologiasta tulee tämä ihmisen eläi­mellinen puoli. Mutta mistä kulttuuri arvoineen ja arvostuksineen sitten tulisi, ellei ihmisestä itsestään? Kulttuurin ja ”luonnon” vastakkainasettelu ei ole pe­rusteltua.

Esimerkiksi simpanssit eivät ikinä kehittäisi kulttuuria, joka pyrkisi rau­haan, koska ne ovat todella väkivaltaisia. Ihmiset lajina sen sijaan pystyvät ole­maan ystävällisiä vieraille, ja ihmisluon­toon kuuluvat laajat sosiaaliset ratkaisu­mallit – empatia, kiintymys, auttaminen ja moraali. Väkivaltaisuus taas liittyy voimakkaasti siihen, millaisessa ympä­ristössä ihminen elää. Jos resursseista on pulaa, ihmiset turvautuvat helpommin väkivaltaan.

Meillä ei voisi olla rauhanomaisia kulttuureita, jos sille ei olisi jotain ge­neettistä perustaa. Miksi tappamista yleensäkään paheksuttaisiin, jos mur­haaminen olisi jotenkin luonnollista ihmiselle?

Luonto ja kulttuuri ovat kehittyneet yhdessä: ihmiset valitsevat tietyn strate­gian, joka sopii tiettyyn tilanteeseen. Esimerkiksi kun sodan aikana vallitsee suuri epävarmuus elämän jatkumisesta, tehdään enemmän lapsia. Tämä on uni­versaali ilmiö.

Sosiaalitieteistä puuttuu tällä hetkel­lä välineet tarkastella ihmisen käyttäyty­mistä syvemmin. Kaikki liittyy tavallaan ”kulttuuriin”, mutta mitä sillä tarkoite­taan? Minusta mielenkiintoisinta on erotella ihmisen myötäsyntyisten taipu­musten, yhteisöllisyyden ja ympäristön vuorovaikutusta.

Kirjoittajat väittävät, että olemme aggressiivisia, mutta sitten meillä on tä­mä kulttuuri, joka hillitsee sotaisuutta. Minä väittäisin, että olemme pohjimmil­taan suhteellisen rauhanomaisia, mutta voimme tietyin ehdoin ruveta nykytilan­teessakin sotaisiksi, jos siitä on etua.

Sotien taustalla vaikuttaakin ehkä enemmän yhteiskuntien kehitys kuin ihmisen ”luontainen aggressiivisuus”?

Ehdottomasti. Hierarkkinen yhteiskunta ja taloudelliset suhteet voivat edesauttaa sodan syttymistä. Mutta ihmiselle on myös ominaista valita käyttäytymisstra­tegia, jonka ympäristö palkitsee. Kuten Potts ja Hayden mainitsevat, nuoren miehen aggressio palkitaan, kun kyse on omasta sotilaasta ja tuomitaan, kun kyse on ”terroristista”. Kyseessä on kuitenkin sama käyttäytymismalli erilaisessa ym­päristössä.

Voisi tosiaan ajatella, että sotia tuot­taa mielummin laaja, hierarkkinen yh­teiskunta, kuin että sotiminen kuuluisi niihin pieniin, tiivisiin yhteisöihin, joissa ihmisluonto kehittyi.

 

Niina Sarkonen

 

 
Kommentoi artikkelia
 
Ulkopolitiikka 3/2009

Aasia nousee, Afrikka edelleen aallonpohjassa

Tapani Vaahtoranta

Martin Scheinin: Periaatteen mies

Niina Sarkonen

Iranin toinen vallankumous

Kukka-Maaria Kuisma

EU lilliputtisarjaan YK:ssa

Pasi Nokelainen

Energiajärjestö soittaa hälytyskelloa

Olli-Matti Nykänen

Kapitalistinen manifesti: Ahneus on hyväksi (tiettyyn rajaan saakka)

Fareed Zakaria

Kapitalismin kivikkoinen voittokulku

Olli-Matti Nykänen

Yhdysvaltojen riippuvuus Kiinasta syvenee

Matti Nojonen

Talouskriisi vahvistaa Kiinan asemaa

Joonas Pörsti

Kööpenhaminan sopu vielä kaukana

Anna Korppoo ja Alex Luta

Suomi kisaa paikasta turvaneuvostossa

Pasi Nokelainen

Protestit vahvistivat Iranin kansalaisyhteiskuntaa

Liisa Liimatainen

Brasilia etsii mallia ja kumppaneita Aasiasta

Lauri Tähtinen

Kurdit luottavat öljyyn ja demokratiaan

Ville Ropponen

Puheenvuoro: Mihin Natossa sitoudutaan?

Juha Rainne

Yim Sung-joon: "Pohjois-Korea hakee Yhdysvaltain huomiota"

Kristian Kurki

Kolumni: Etniset jakolinjat ratkaisevat Afganistanin vaalit

Christian Jokinen

Muuri murtui, miten kävi illuusioiden?

Charly Salonius-Pasternak

Kirjatutka: Aktivismi Kiinassa kovilla

Hannele Pulkkinen

Kirjatutka: Kastittomien nousu

Tapio Tamminen

Kirjavieras: Rauha on ihmisen geeneissä

Niina Sarkonen

Kirjatutka: Ottakaa vastuu

Ville Ropponen

Kirjatutka: Väestönkasvu kiihdyttää ilmastonmuutosta

Tapani Vaahtoranta

Kirjatutka: Väliinputoaja vai oman tiensä kulkija?

Ville Ropponen

Kirjatutka: EU:n toimivaltaa liioitellaan

Eero Vuohula

Toisenlainen näkemys Gazan sodasta

Olli-Matti Nykänen

Lissabonin kujanjuoksu

Aaretti Siitonen

Nixonilta mallia Iran-politiikkaan

Barbara Zanchetta

 
 
 
Saako viagraa ilman reseptiä Cialis 5mg hinta