Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Muuri murtui, miten kävi illuusioiden?

Charly Salonius-Pasternak

Kylmän sodan aikaa on käsitelty Saksassa useiden elokuvien avulla. Itä-Saksa jätti jälkeensä ostalgiaa ja turvallisuuskoneiston rikkomia ihmissuhteita. Nuorelle polvelle tapahtumat ovat jo kaukaista historiaa, mutta vanhemmat sukupolvet jatkavat keskustelua saksalaisista identiteeteistä.

"Miten voit tietää, että olet oikealla puolella, jos sinulla ei ole valinnanmahdollisuutta?” (Jacob Matschenzin esittämä henkilöhahmo elokuvassa Saksojen rajalla)

Suomessa kylmän sodan loppu yhdistetään yleensä vuoteen 1991, Neuvostoliiton hajoamiseen, YYA-sopimuksen irtisanomiseen ja Baltian maiden itsenäistymiseen. Muualla Euroopassa kylmä sota loppui pari vuotta aikaisemmin vuoden 1989 tapahtumiin, jotka kulminoituivat Berliinin muurin symboliseen ja fyysiseen rikkomiseen. Yksi tapahtumien seurauksista oli Saksojen yhdistyminen.

Jälkikäteen moni väittää nähneensä selviä merkkejä järjestelmän luhistumisesta, mutta tahti, jolla rajat avautuivat, oli ennennäkemätön. Euroopassa ei ollut tapahtunut mitään näin mullistavaa sitten toisen maailmansodan. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin tapahtumien prosessointi on vieläkin käynnissä.

Elokuvat ovat antaneet hyvän mahdollisuuden käsitellä kollektiivisessa muistissa olevia kokemuksia. Saksassa elokuvien kuten Good Bye, Lenin! (2003) ja Muiden elämä (2006) avullaon puitu erityisesti kylmän sodan aikaista Itä-Saksaa sekä Saksojen yhdistymistä.

Keskeinen osa eheytymisprosessia on etsiä yhteisiä historiallisia viitteitä ja tulkintoja kahden kansan välille. Saksassa tähän liittyy käsite Ostalgie, idän (ost) ja nostalgian yhdistävä sana. Ostalgiaa on kritisoitu sillä, että se vähättelee DDR:n totalitarismia suhtautumalla siihen ironisesti, mikä on näkynyt muun muassa Itä-Saksan kulutustuotteiden keräilynä ja ihannointina.

Toisaalta ostalgia on myös reaktio räjähtävän nopeaan yhteiskunnallisten arvojen ja fyysisen esineistön muutokseen sekä yksipuoliseen historiankirjoitukseen – DDR:n vähättelemiseen, johon monet Länsi-Saksassa syyllistyivät yhdistymisen jälkeen.

Good Bye, Lenin! tarjoaa komediallisen draaman keinoin mahdollisuuden näiden teemojen käsittelyyn. Moni itäsaksalainen voi tunnistaa elokuvasta omat kokemuksensa.

Itä-Berliiniin sijoittuvassa filmissä päähenkilö Alexanderin äiti vajoaa koomaan syksyllä 1989. Kun hän herää, lääkärit varoittavat, ettei äidille saa aiheuttaa liian suuria järkytyksiä. Koska hän on ollut sosialistisen puolueen vankka kannattaja, Alexander päättää luoda illuusion, että DDR on yhä olemassa. Tietenkin Alexanderin luoma DDR on lähempänä hänen ja äidin haavekuvaa siitä, millainen Itä-Saksan olisi pitänyt olla.

Illuusiossa DDR on aika harmiton maa, jossa ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Elokuva on samalla sekä ostalgian kritiikki että sen eräänlainen huipentuma. Se muistuttaa katsojille, että usko sosialistiseen yhteiskuntaan saattoi olla monelle aitoa – vaikka liikkumisen vapautta ei ollut, ihmiset kokivat samaan aikaan vahvaa yhteisöllisyyttä.

Historiaa tuntematon nuori voi ehkä kuvitella elokuvan katsottuaan, että DDR:ssä suurin ongelma oli vaatekokojen epämääräisyys. Todelliset DDR:n ja yhdistymisen ongelmat tuodaan kuitenkin esille ilman erityistä saarnaa. Monen itäsaksalaisen oli etsittävä uusi ammatti muurin murtumisen jälkeen. Elokuvassa ensimmäinen saksalainen kosmonautti ajaa Berliinissä taksia.

Ihmishenkiä ei laskettu
Yksi arimmista aiheista DDR:n historiassa on perheenjäsenten ja ystävien välinen vakoilu maan  turvallisuusviranomaiselle Stasille. Muiden elämässä (Das Leben der Anderen) itäsaksalainen taiteilijapariskunta joutuu Stasin ympärivuorokautisen kuuntelun ja tarkkailun kohteeksi.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat pääosin aikaan ennen muurin murtumista, 1980-luvun keskivaiheille. Ostalgiasta elokuvassa ei ole tietoakaan. Valtio ja sen turvallisuuskoneisto on totalitaarinen hirviö, joka rikkoo kaikkein pyhimpiä ihmissuhteita.

Päähenkilö on Stasin kapteeni, jonka kautta katsojia muistutetaan myös järjestelmän valvojien inhimillisyydestä. Systeemi toimi luonnollisesti vain ihmisten myötävaikutuksella, vaikka se samaan aikaan eli omaa elämäänsä. Yhteiskunnan absurdi luonne tuodaan katsojan iholle. Yksi päähenkilöistä miettii, miten valtio tietää montako kenkäparia jokainen kansalainen on ostanut sinä vuonna, mutta kukaan ei tiedä montako itsemurhaa maassa tapahtuu. Niistä ei pidetty kirjaa Itä-Saksassa.

Muiden elämä on sydäntä särkevä kuvaus tapahtumista, jotka olivat jokapäiväistä arkea Euroopan keskellä, vain sukupolvi sitten. Monelle saksalaiselle nuorelle aihe kuitenkin on jo ”kaukaista” historiaa, vanhempien ja isovanhempien elämää. Uusimpien kyselyiden perusteella puolet saksalaisista nuorista ei tiedä, kuka rakensi Berliinin muurin.

Kahta toisistaan vieraantunutta poliittista ja yhteiskunnallista kulttuuria pyritään sovittamaan yhteen myös elokuvissa Saksojen rajalla (An die Grenze, 2007) ja Aurinkokuja (Sonnenallee, 1999). Saksojen rajalla käsittelee valinnanvapautta DDR:n rajajoukoissa asepalvelustaan suorittavan nuoren miehen silmin. Tehtäviin kuului paitsi sotilaskarkureiden tai maanpettureiden ampuminen myös laittomien maasta poistumisten estäminen.

Vuosikymmen sitten valmistunut Aurinkokuja avasi keskustelun siitä, mitä yhteisiä kokemuksia ja muistoja itä- ja länsisaksalaisilla voisi olla. Elokuvaa on kritisoitu siitä, että se antaa liian ruusuisen kuvan jokapäiväisestä elämästä 1970-luvun Itä-Berliinissä. Ohjaaja Leander Haußmann on kuitenkin kertonut, että hän halusi osoittaa miten juhliin ja teinirakkauteen liittyvät kokemukset ylittävät rajat ja yhdistävät Länsi- ja Itä-Saksan todellisuuden.

Jaettujen kokemusten löytäminen tai luominen oli erityisen tärkeää Saksojen yhdistymisen jälkeen. Jos entisten länsisaksalaisten elämä jatkui muurin murtumisen jälkeen pitkälti samoilla urilla, huomasivat ossiet pian humun jälkeen, että he olivat menettäneet kulttuurinsa, puhuivat ”väärää” kieltä ja joutuivat hyväksymään kokonaisen yhteiskuntajärjestelmän, jonka muotoilemisessa heillä ei ollut osaa eikä arpaa. Kärjistäen voi sanoa, että moni entinen itäsaksalainen menetti historiansa. Itä-Saksaa pidettiin vain eksoottisena paikkana, jossa kaikki oli outoa ja vanhentunutta.

Itä-Saksaan suhtautumista voi tulkita myös orientalistisin sävyin. Elokuvissa Good Bye, Lenin! ja Aurinkokuja itä kuvataan paikkana, jossa paikalliset ihmiset ovat lapsellisen hyväuskoisia. Muiden elämä taas esittelee vaarallisen idän. Elokuva on varoitus niille, jotka ostalgia on vietellyt.

Elokuvat ovat tärkeä osa keskustelua nykysaksalaisen identiteetin muodostumisesta. Ne antavat saksalaiselle yhteiskunnalle keinoja ymmärtää historiaansa sekä pohtia, missä määrin Saksat yhdistyivät ja missä määrin Itä-Saksa sulatettiin osaksi Länsi-Saksaa. On ehkä historian ivaa, että kylmän sodan aikana suuri osa Saksan demokraattisen tasavallan kansalaisista piti itseään ensin saksalaisina ja vasta sitten itäsaksalaisina, nyt monet entiset DDR:läiset tuntevat itsensä entistä vahvemmin itäsaksalaisiksi.

Elokuvat ja muu populaarikulttuuri ovat myös oman aikakautensa peili. Kesti yli vuosikymmenen, lähes kaksi, ennen kuin DDR:n todelliset ja pelottavat puolet olivat tarpeeksi kaukana historiassa, jotta niitä pystyttiin käsittelemään elokuvissa ja käymään keskustelua saksalaisten jakautuneesta identiteetistä.

Orion esittää Helsingissä sarjan jaettuun Berliiniin ja Itä-Saksaan sijoittuvia elokuvia 10. marraskuuta alkaen.
http://www.kava.fi/berliinin-muurista-20-v
 
Kommentoi artikkelia
 
Ulkopolitiikka 3/2009

Aasia nousee, Afrikka edelleen aallonpohjassa

Tapani Vaahtoranta

Martin Scheinin: Periaatteen mies

Niina Sarkonen

Iranin toinen vallankumous

Kukka-Maaria Kuisma

EU lilliputtisarjaan YK:ssa

Pasi Nokelainen

Energiajärjestö soittaa hälytyskelloa

Olli-Matti Nykänen

Kapitalistinen manifesti: Ahneus on hyväksi (tiettyyn rajaan saakka)

Fareed Zakaria

Kapitalismin kivikkoinen voittokulku

Olli-Matti Nykänen

Yhdysvaltojen riippuvuus Kiinasta syvenee

Matti Nojonen

Talouskriisi vahvistaa Kiinan asemaa

Joonas Pörsti

Kööpenhaminan sopu vielä kaukana

Anna Korppoo ja Alex Luta

Suomi kisaa paikasta turvaneuvostossa

Pasi Nokelainen

Protestit vahvistivat Iranin kansalaisyhteiskuntaa

Liisa Liimatainen

Brasilia etsii mallia ja kumppaneita Aasiasta

Lauri Tähtinen

Kurdit luottavat öljyyn ja demokratiaan

Ville Ropponen

Puheenvuoro: Mihin Natossa sitoudutaan?

Juha Rainne

Yim Sung-joon: "Pohjois-Korea hakee Yhdysvaltain huomiota"

Kristian Kurki

Kolumni: Etniset jakolinjat ratkaisevat Afganistanin vaalit

Christian Jokinen

Muuri murtui, miten kävi illuusioiden?

Charly Salonius-Pasternak

Kirjatutka: Aktivismi Kiinassa kovilla

Hannele Pulkkinen

Kirjatutka: Kastittomien nousu

Tapio Tamminen

Kirjavieras: Rauha on ihmisen geeneissä

Niina Sarkonen

Kirjatutka: Ottakaa vastuu

Ville Ropponen

Kirjatutka: Väestönkasvu kiihdyttää ilmastonmuutosta

Tapani Vaahtoranta

Kirjatutka: Väliinputoaja vai oman tiensä kulkija?

Ville Ropponen

Kirjatutka: EU:n toimivaltaa liioitellaan

Eero Vuohula

Toisenlainen näkemys Gazan sodasta

Olli-Matti Nykänen

Lissabonin kujanjuoksu

Aaretti Siitonen

Nixonilta mallia Iran-politiikkaan

Barbara Zanchetta

 
 
 
Saako viagraa ilman reseptiä Cialis 5mg hinta