Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Puheenvuoro: Mihin Natossa sitoudutaan?

Juha Rainne

Naton tehtävät määritellään vain osittain järjestön perustamissopimuksessa ja yhä enemmän poliittisin päätöksin. Lainsäätäjien tulisikin ottaa huomioon myös järjestön poliittiset sitoumukset, jos Natoon liitytään.

Nato on vuosien saatossa muuttunut puolustusliitosta globaalisti toimivaksi turvallisuusjärjestöksi. Järjestön toiminnan pääpaino onkin nykyisin sotilaallisessa kriisinhallinassa Naton oman alueen ulkopuolella.

Naton muutokseen viitataan tammikuussa julkaistussa valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa. Samalla tuodaan esiin sekä liittokunnan kriisinhallintatyön että yhteisen puolustuksen merkitys. Tämä kahtiajako on myös juridisesti tärkeä.

Naton jäsenmaat ovat päättäneet sitoutua uusiin tehtäviinsä muuttamatta järjestön toiminnan pohjana olevaa Pohjois-Atlantin sopimusta. Järjestön uudet tehtävät on sen sijaan määritelty niin sanotussa strategisessa konseptissa. Konseptin ovat hyväksyneet jäsenmaiden valtionpäämiehet ja hallitusten edustajat viimeksi vuonna 1999. Sen päivittäminen käynnistettiin Naton 60-vuotishuippukokouksessa huhtikuussa.

Strateginen konsepti sitoo jäsenmaat poliittisesti Naton laajentuneeseen tehtäväkenttään ja uusiin tehtäviin. Asiakirja ei ole valtiosopimus, eikä sitä ole tuotu jäsenmaiden parlamenttien ratifioitavaksi.

Koska Naton uudet tehtävät eivät perustu valtiosopimuksiin, jäsenmaiden edustajille ja järjestön virkamiehille jää enemmän päätösvaltaa ja vastuuta, kun Naton toiminnasta kussakin yksittäistapauksessa päätetään. Valtionpäämiehet ja hallitukset määrittelevät yksimielisillä päätöksillään laajasti järjestön toimintaa. Siksi onkin tärkeää korostaa, että päätösvaltaa tulee käyttää vastuullisesti ja että Naton hallitusvetoista päätöksentekoa tulee demokraattisesti valvoa riittävästi.

Toisaalta on huomautettu, että uudet tehtävät eivät ole ristiriidassa perustamissopimuksen kanssa. Sopimuksen laatijat eivät sisällyttäneet siihen mitään sellaista, mikä olisi tarpeettomasti rajannut Nato-yhteistyötä.

Nato-jäsenyys merkitsee näin ollen sitoutumista laajaan ja yhä muuttuvaan tehtäväkenttään, jota ei ole kaikilta osin määritelty valtiosopimuksin, vaan poliittisin päätöksin. Tämä tekee Natosta haastavan tutkimuskohteen juristille. Naton toiminnan jakautuminen sopimukseen perustuvaan ja sen ulkopuoliseen toimintaan tulee ottaa huomioon myös liittymisvaiheessa. Lainsäätäjien olisi Natoon liityttäessä otettava huomioon liittokunnan koko tehtäväkenttä, järjestön poliittiset sitoumukset ja jäsenyyden tosiasialliset vaikutukset.

Miten laaja yhteisymmärrys vaaditaan?

Yksi ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon näkyvimpiä uusia linjauksia oli kirjaus, jonka mukaan liittyminen Natoon edellyttäisi laajaa poliittista yhteisymmärrystä. Vähimmäisvaatimus tietenkin on, että jäsenyydelle tarvittaisiin riittävän laaja kannatus eduskunnassa, johon Nato-sopimuskin tuotaisiin hyväksyttäväksi.

Perustuslain tekstin muuttamista liittyminenei edellyttäisi, sillä liittoutumattomuutta ei ole Suomessa kirjattu perustuslakiin. Mutta tulisiko Natosopimushyväksyä eduskunnassa yksinkertaisella enemmistöllä vai laajemmalla kahden kolmasosan määräenemmistöllä eli supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä?

Kysymykseen vastaaminen edellyttää arviota siitä, millainen vaikutus jäsenyydellä olisi Suomen täysivaltaisuuteen. Perustuslakiin kirjattu täysivaltaisuus tarkoittaa sekä ulkoista (vapaus päättää suhteista toisiin valtioihin ja järjestöihin) että sisäistä suvereenisuutta (oikeus päättää julkisen vallan käytöstä valtion alueella).

Kansainvälisten sopimusten ratifiointi on Suomessa usein edellyttänyt määräenemmistöä juuri siksi, että niiden on katsottu rajoittavan maan täysivaltaisuutta.

Nato ja Suomen täysivaltaisuus

Nato määrittelee itsensä itsenäisten valtioiden liitoksi, jonka jäsenmaat säilyttävät täysivaltaisuutensa. Vaikka tosiasiallinen poliittinen liikkumavara voi toki käytännön tilanteessa olla pieni, päätöksenteko Natossa perustuu joka tapauksessa yksimielisyyteen eli jäsenmaa voi yksinkin estää päätöksenteon. Kysymys täysivaltaisuusvaikutuksista ei silti ole näin yksinkertainen.

On otettava huomioon, että jäsenyys sitoisi Suomen Nato-sopimuksen 5 artiklan mukaiseen yhteisen puolustuksen järjestelmään. Siinäkin joukkojen lähettäminen ja ainakin muodollisesti myös niiden vastaanottaminen edellyttää aina jäsenmaan erillistä päätöstä. Liittyessään Natoon Suomi sitoutuisi joka tapauksessa antamaan ja vastaanottamaan apua sekä osallistumaan Naton sotilaalliseen suunnitteluun. Liittymistä tällaiseen mekanismiin ei voida pitää merkityksettömänä täysivaltaisuuden kannalta. Ja kun puhutaan Suomen puolustuksesta, liikutaan epäilemättä täysivaltaisuuden ydinalueilla.

Ratkaisevaksi kysymykseksi voi muodostua, missä määrin jäsenyyden tosiasiallisia vaikutuksia mahdollisessa 5 artiklan tilanteessa otetaan huomioon (kuten sitoutuminen avunantoon ja joukkojen vapaan liikkuvuuden periaatteeseen). Jos pitäydytään suppeassa, muodollisjuridisessa tulkinnassa, Natosopimuksen vaikutukset täysivaltaisuuteen näyttäytyvät vähäisempinä, ja eduskunnan yksinkertainen enemmistö voisi hyväksyä sopimuksen. Jäsenyyden tosiasialliset vaikutukset kuitenkin viittaavat vahvasti supistetun perustuslainsäätämisjärjestyksen tarpeellisuuteen.

Poliittisesti liittyminen voidaan toki perustellusti nähdä Suomen vaikutusvallan lisääntymisenä ja siten täysivaltaisuuden parempana käyttönä. Osallistuuhan Suomi Nato-operaatioihin, vaikka ei ole järjestön jäsen, ja Natossa tehtävillä päätöksillä on epäilemättä vaikutusta myös Suomeen. Lainsäätämisjärjestyksen valintaan tällä arviolla ei kuitenkaan ole vaikutusta.

Lisäksi tulee ratkaista erikseen, viedäänkö liittyminen neuvoa-antavaan kansanäänestykseen. Perustuslaki ainoastaan tarjoaa mahdollisuuden kansanäänestyksen järjestämiselle. Siinä ei määritellä kriteerejä sille, mitkä asiat kansanäänestykseen tulisi viedä, vaan asia jää poliittiseen harkintaan.

Suomalaiset Nato-operaatioissa

Nato-jäsenyyden yhteydessä tulisi arvioitavaksi myös useita muita kansallista lainsäädäntöä koskevia kysymyksiä. Niistä tärkeimpiä olisi, miten Nato-operaatioihin osallistumisesta Suomessa päätetään.

Sotilaallista kriisinhallintaa koskeva lainsäädäntö on Suomessa hyvässä kunnossa. Se tarjoaa hyvän pohjan päättää joukkojen lähettämisestä kriisinhallintaoperaatioihin myös silloin, jos Suomi liittyy Natoon. Lainsäädäntö muun muassa takaa eduskunnalle melko vahvan aseman päätöksenteossa.

Sen sijaan tarvittaisiin uutta lainsäädäntöä, jossa säädettäisiin mahdollisuudesta lähettää joukkoja Naton yhteisen puolustuksen tehtäviin. Suomen nykyinen lainsäädäntö ei tätä erikseen määrittele. Viime kädessä perustuslain 93 §:n mukaan presidentti toki päättää eduskunnan suostumuksella sodasta ja rauhasta. Tämä on kuitenkin riittämätön pohja päätöksenteolle varsinkin nykytilanteessa, jossa esimerkiksi terrori- iskuihin voidaan vastata puolustusoperaatioilla.

Valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa kiinnitetään huomiota myös Nato-maiden suuntautumiseen asevelvollisuudesta ammattiarmeijoihin. Tämä on ennen kaikkea poliittinen kysymys. Oikeudellisesti Nato-jäsenyys ei edellytä yleisestä asevelvollisuudesta luopumista. Oikeudellisia näkökohtia liittyy kuitenkin kysymykseen siitä, miten Suomi rekrytoisi tarvittavan määrän sotilaita mahdollisiin Naton yhteisen puolustuksen operaatioihin.

Perustuslain mukaan jokainen Suomen kansalainen on velvollinen osallistumaan isänmaan puolustukseen (127 §). Vaikuttaa ilmeiseltä, että tätä velvollisuutta ei voida Nato-jäsenyyden yhteydessä laajentaa koskemaan Pohjois-Atlantin alueen yhteistä puolustusta. Toisin sanoen suomalaisia ei voitaisi lähettää maanpuolustusvelvollisuuden nojalla ulkomaille puolustamaan Nato-aluetta. Jos argumentoitaisiin toisin, Nato-jäsenyydellä olisi kansalaisten asemaan aivan toisen mittaluokan vaikutuksia.

Näin ollen yhteisen puolustuksen edellyttämät joukot tulisi myös Suomessa koota ammatti- ja sopimussotilaista. Se millä tavoin nämä joukot rekrytoitaisiin, tulisi ratkaista ennen Nato-jäsenyyttä. Kysymykseen kohdistuu erityisen paljon kiinnostusta Suomessa, koska puolustusratkaisumme nojaa yleiseen asevelvollisuuteen ja laajaan reserviin.

Humanitaarisen oikeuden merkitys korostuu

Valtioneuvoston selonteossa todetaan myös, että Naton jäsenenä Suomeen kohdistuisi entistä voimakkaampia poliittisia odotuksia osallistua taakanjakoon Nato-operaatiossa. Naton jäsenenä suomalaiset joukot saattaisivat aiempaa useammin joutua vaikeisiin taistelutilanteisiin – myös sellaisiin, joissa jouduttaisiin ottamaan kantaa vaikeisiin humanitaarisen oikeuden ja ihmisoikeuksien soveltamiskysymyksiin.

Nato-jäsenyyden yhteydessä olisikin tarpeen pohtia, millä mekanismeilla kansainvälisen humanitaarisen oikeuden noudattamista seurataan. Eduskunta voisi esimerkiksi pyytää valtioneuvostolta selvitystä humanitaarisen oikeuden noudattamisesta tietyssä operaatiossa. Lisäksi olisi tarpeen panostaa operaatioiden voimankäyttösääntöjen arviointiin samoin kuin humanitaarisen oikeuden tutkimukseen.

Humanitaarisen oikeuden (jus in bello) lisäksi Nato-jäsenyys antaisi aihetta pohtia sotilaallisen voimankäytön oikeutusta (jus ad bellum). Nato-sopimuksen 5 artiklan mukaan yhteinen puolustus tulee kyseeseen, jos jokin jäsenvaltio joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi.

Yksiselitteiseltä vaikuttavaan määräykseen sisältyy kuitenkin paljon tulkinnanvaraa: Mikä on aseellinen hyökkäys? Missä tilanteessa esimerkiksi tietoverkkohyökkäys voidaan katsoa aseelliseksi hyökkäykseksi, jos sillä aiheutetaan vahinkoja yhteiskunnalle välttämättömälle infrastruktuurille? Entä millä ehdoilla Nato voisi olla valmis ennakoivaan itsepuolustukseen?

Kysymys Nato-sopimuksen 5 artiklan rajoista laajenee välittömästi keskusteluksi YK:n peruskirjan tulkinnasta. Käytännössä itsepuolustusoikeuden tulkinta tositilanteissa jää jäsenmaiden ratkaistavaksi erikseen kussakin yksittäistapauksessa. Nato-jäsenyys muuttaisi myös sitä ympäristöä, jossa Suomi tarvittaessa nopeastikin joutuu ottamaan kantaa sotilaallisen voimankäytön oikeutukseen.

Kirjoittaja valmistelee kansainvälisen oikeuden alaan kuuluvaa väitöskirjaa Helsingin yliopistossa. Hän julkaisi viime vuonna tutkimuksen Legal Implications of NATO Membership – Focus on Finlandand Five Allied States.


 
Kommentoi artikkelia
 
Ulkopolitiikka 3/2009

Aasia nousee, Afrikka edelleen aallonpohjassa

Tapani Vaahtoranta

Martin Scheinin: Periaatteen mies

Niina Sarkonen

Iranin toinen vallankumous

Kukka-Maaria Kuisma

EU lilliputtisarjaan YK:ssa

Pasi Nokelainen

Energiajärjestö soittaa hälytyskelloa

Olli-Matti Nykänen

Kapitalistinen manifesti: Ahneus on hyväksi (tiettyyn rajaan saakka)

Fareed Zakaria

Kapitalismin kivikkoinen voittokulku

Olli-Matti Nykänen

Yhdysvaltojen riippuvuus Kiinasta syvenee

Matti Nojonen

Talouskriisi vahvistaa Kiinan asemaa

Joonas Pörsti

Kööpenhaminan sopu vielä kaukana

Anna Korppoo ja Alex Luta

Suomi kisaa paikasta turvaneuvostossa

Pasi Nokelainen

Protestit vahvistivat Iranin kansalaisyhteiskuntaa

Liisa Liimatainen

Brasilia etsii mallia ja kumppaneita Aasiasta

Lauri Tähtinen

Kurdit luottavat öljyyn ja demokratiaan

Ville Ropponen

Puheenvuoro: Mihin Natossa sitoudutaan?

Juha Rainne

Yim Sung-joon: "Pohjois-Korea hakee Yhdysvaltain huomiota"

Kristian Kurki

Kolumni: Etniset jakolinjat ratkaisevat Afganistanin vaalit

Christian Jokinen

Muuri murtui, miten kävi illuusioiden?

Charly Salonius-Pasternak

Kirjatutka: Aktivismi Kiinassa kovilla

Hannele Pulkkinen

Kirjatutka: Kastittomien nousu

Tapio Tamminen

Kirjavieras: Rauha on ihmisen geeneissä

Niina Sarkonen

Kirjatutka: Ottakaa vastuu

Ville Ropponen

Kirjatutka: Väestönkasvu kiihdyttää ilmastonmuutosta

Tapani Vaahtoranta

Kirjatutka: Väliinputoaja vai oman tiensä kulkija?

Ville Ropponen

Kirjatutka: EU:n toimivaltaa liioitellaan

Eero Vuohula

Toisenlainen näkemys Gazan sodasta

Olli-Matti Nykänen

Lissabonin kujanjuoksu

Aaretti Siitonen

Nixonilta mallia Iran-politiikkaan

Barbara Zanchetta

 
 
 
Saako viagraa ilman reseptiä Cialis 5mg hinta