Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kapitalistinen manifesti: Ahneus on hyväksi (tiettyyn rajaan saakka)

Talouskriisin jälkeen

Fareed Zakaria

Maailmantalous tuottaa globaaleja ongelmia, mutta ei niihin vastaavia poliittisia ratkaisuja, kirjoittaa Newsweekin päätoimittaja Fareed Zakaria.

Kuluneena vuonna monet asiantuntijat, poliitikot ja yritysmaailman edustajat ovat vakuuttuneet, että kapitalismi on ajautunut syvään kriisiin, jonka ratkaisemiseen tarvitaan huomattavia uudistuksia.

Toipumisen arvioidaan kestävän useita vuosia, eikä paluuta entiseen ole. "Jälleen yksi ideologinen jumala on kaatunut", julisti

Financial Timesin arvostettu kommentaattori Martin Wolf taannoin. Yritykset "uudistavat perusteellisesti" toimintatapansa, sanoi General Electricin pääjohtaja Jeffrey Immelt. "Kapitalismi muuttuu", arvioi Yhdysvaltojen valtiovarainministeri Timothy Geithner talouskriisin vaikutusta maailmantalouteen.

Useat asiantuntijat ovat vakuutelleet, ettei kriisistä päästä eteenpäin ilman heidän ehdottamiaan perusteellisia uudistuksia. Enemmistö meistä haluaisi puritanistisesti rangaista syyllisiä – etenkin yhdysvaltalaisia pankkiireja – jotta tilanteesta opittaisiin jotain. Kriisi on jo koetellut rajusti finanssisektoria, ja alalta on haihtunut kymmeniätuhansia työpaikkoja. Markkinat eivät kuitenkaan toimi moraalin ohjaamina. Tilanteen vakiinnuttua suuri ja monimutkainen markkinajärjestelmä alkaa jälleen pyöriä.

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, parin vuoden päästä voimme olla tilanteessa, jossa kapitalismia halutaan lisää, ei vähemmän. Hallitukset tukeutuvat entistä enemmän markkinoihin, kun talouskriisi leikkaa kansantalouksien tarvitsemaa kasvua. Meksikossa ja Itä- Aasiassa valuuttakriisit 1990-luvulla olivat paljon vaikeampia kuin Yhdysvaltojen nykyinen talouskriisi, mutta markkinaorientoitunut suuntaus vain nopeutui näiden maiden romahdettua.

Myös nykyisessä tilanteessa markkinoiden ja yksityissektorin kyky luoda työpaikkoja saattaa olla ainoa lääke lamaan. Vioistaan huolimatta kapitalismi on tuottanut tähän mennessä tehokkaammin kasvua kuin mikään muu talousjärjestelmä.

Churchillia mukaillen: "Se on huonoin tunnetuista talousjärjestelmistä, ellei oteta huomioon kaikkia muita". Vahvin osoitus kapitalismin oikeutuksesta on, että sadat miljoonat ihmiset ovat nousseet pois köyhyydestä Kiinan ja Intian kaltaisissa maissa vapaakaupan ja markkinoiden avulla.

Kapitalismi luo kasvua ja samalla epävakautta. Järjestelmä on dynaaminen, mutta sille on ominaista myös ajautua kriiseihin. Kuluneet 90 vuotta on etsitty keinoja järjestelmän säätelemiseksi menettämättä kuitenkaan sen energiaa. Nyt on alkamassa uusi kierros sääntelykeinojen etsinnässä. Nykytilanteessa on tärkeää ymmärtää, mikä meni vikaan. Kyseessä ei ole kapitalismin, vaan rahoitusjärjestelmän, demokratian, globalisaation ja lopulta myös eettisyyden kriisi.  

Monet esitetyistä uudistuksista ovat ymmärrettäviä ja järkeviä. Nykyisellään järjestelmä suosii pankkien johtohenkilöiden holtitonta riskinottoa toisten ihmisten rahoilla. Johdannaiskauppaa on säädeltävä nykyistä tiukemmin. Pankkien vertaaminen kasinoihin, kuten usein on tapana, ei tee oikeutta kasinoille, joilla sentään tulee olla tietty pääomareservi asiakkaiden voittojen jakoa varten. Samaa ei ole edellytetty pankeilta niiden keskeisissä johdannais kauppasopimuksissa.

Uusien mittavien rajoitusten kanssa on edettävä kuitenkin varovasti. Monet jo 1930-luvulla luoduista säännöistä ovat edelleen ajankohtaisia. Ongelmana on, että sääntöjä on kumottu tai jätetty tietoisesti päivittämättä viimeisten 15 vuoden aikana. Kiinnostavaa on, että kehittyneistä teollisuusmaista Kanada on selvinnyt pankkikriisin pyörteistä erityisen hyvin. Siellä vanhoja rajoituksia ei koskaan kumottu ja pankeilta edellytetään suurempaa pääomareserviä velkojen ja riskisijoitusten takeeksi. Parin yksinkertaisen säännön olemassaolo säästi koko systeemin kurimukselta.

Yhdysvalloissa korkopolitiikka on ollut tärkein suoja ja keino talouden ohjailussa. Yhdysvaltojen keskuspankin entinen pitkäaikainen johtaja

Alan Greenspan sen sijaan vastasi lähes kaikkiin kriiseihin viimeisten 15 vuoden aikana samalla tavoin: laskemalla korkoja ja lisäämällä rahan määrää markkinoilla.

Kun sijoitusrahasto Long-Term Capital Management romahti vuonna 1998, Greenspan leikkasi odottamatta ja reippaasti ohjauskorkoa tilanteessa, jossatalous oli hurjassa kuuden prosentin kasvussa. Vuoden 1999 lopulla Greenspan pumppasi markkinoille jälleen tuntuvasti rahaa tietojärjestelmien romahtamiseen liittyvien Y2K-pelkojen tyynnyttämiseksi. (Yhtenä seurauksena tästä oli teknologiapörssi NASDAQin huikea 250 prosentin harppaus ylöspäin marraskuusta 1998 helmikuulle 2000, jolloin korkoja viimein nostettiin. Pörssiosakkeiden arvo nousi yli kolmeen biljoonaan dollariin). Kun teknologiakupla puhkesi ja New Yorkin kaksoistorneihin iskettiin syyskuussa 2001, Greenspanin vastauksena oli jälleen alhainen korkotaso. Tämä ruokki osaltaan massiivista asuntokuplaa.

Greenspan toimi kuten valtaosa amerikkalaisista poliittisista johtajista viimeisten kahden vuosikymmenen aikana – hän valitsi helpon ulospääsyn vaikeasta paikasta.

Yhdysvaltojen keskuspankin 1950- ja 1960-lukujen maineikas johtaja William McChesney Martin kuvasi kerran, että hänen tehtävänään oli ottaa boolimalja pois vierailta heti kun juhlat pääsivät vauhtiin. Nykyisin kukaan ei ole enää valmis samaan Yhdysvalloissa – ei keskuspankin johtaja, eivät viranomaiset, ei kongressi eikä presidentti.

Hallituksen talouspolitiikan tulisi tasoittaa suhdannevaihteluita ja hillitä tarvittaessa kasvua. Talouden korkeasuhdanteessa keskuspankin tulisi nostaa korkoja sekä edellyttää pankeilta suurempia pääomia ja pienempää riskinottoa lainavaroin. Pankkien tulisi myöntää silloin vähemmän luottokortteja ja tiukentaa luotonantoa. Kiinan ja Intian hallitukset toimivat juuri näin vuonna 2007, jolloin molempien maiden taloudet kasvoivat voimakkaasti. Huippukautena kulutuksen osuus Intian bruttokansantuotteesta jopa laski.

Ronald Reaganin presidenttikaudesta lähtien amerikkalaiset ovat kuluttaneet enemmän kuin tuottaneet. Aukko on paikattu lainarahalla. Yksittäisten kuluttajien ohella näin on toimittu hallinnon kaikilla tasolla, mikä on vielä ongelmallisempaa. Yhdysvaltojen valtionvelka on paisunut hallitsemattomasti, erityisesti kun mukaan lasketaan sosiaaliturvaan, terveydenhoitoon ja valtion eläkeohjelmaan liittyvät sitoumukset. Kukaan ei ole kuitenkaan yrittänyt tosissaan kuroa aukkoa umpeen, mikä onnistuu vain nostamalla veroja tai leikkaamalla menoja. Molemmat keinot on otettava toden teolla käyttöön, jos ongelma halutaan ratkaista.

Modernin demokratian taudinkuva on sellainen, että järjestelmä on kykenemätön kestämään kipua lyhyellä aikavälillä pitempiaikaista hyvinvointia ajatellen. Vakavimpien rakenteellisten ongelmien, kuten sosiaaliturvan, terveydenhuollon ja maahanmuuton, uudistamista on lykätty jo kahdenkymmenen vuoden ajan. Tilanne on akuutti Yhdysvalloissa, ja samanlaisia ongelmia on myös Euroopassa ja Japanissa. Yhdysvaltojen nykyinen hallitus on tarttunut ongelmiin ihailtavalla rohkeudella, mutta sen suurpiirteinen rahankäyttö on arveluttavaa. Kun laskujen maksun aika koittaa parin vuoden päästä, kongressi joutuu kiristämään verotusta (eikä vain rikkaiden) ja tekemään huomattavia menoleikkauksia, jolloin vasta todella näemme, onko politiikka muuttunut. 

Kaikkea ei voi lukea huonojen pankkiirien, lainsäädännön tai edes äänestäjiä liehittelevien poliitikkojen syyksi. Globaali finanssijärjestelmä on kriisiytynyt kolmenkymmenen viime vuoden aikana useammin kuin koskaan aiemmin vastaavana jaksona. Pintapuolisesti näyttäisi siltä, että virheitä on tehty aiempaa enemmän, mutta todellisuudessa asia on paljon monimutkaisempi. Kuluneina vuosikymmeninä velloneet kriisit eivät ole yksinomaan seurausta tehdyistä virheistä. Ne voidaan nähdä yhtä hyvin menestyksen tuloksena.

1980-luvun lopulta alkaen maailmasta on tullut poliittisesti hämmästyttävän vakaa. Suurvaltojen välinen kilpavarustelu päättyi kylmän sodan loputtua – vastaavaa tilannetta ei ole nähty maailmassa satoihin vuosiin. Samalla laantuivat kylmälle sodalle ominainen sekaantuminen muiden maiden asioihin, sisällissodat, kansannousut ja sissitoiminta. Irakin, Afganistanin ja Somalian väkivaltaisuuksista huolimatta poliittisen väkivallan vuoksi kuolleiden ihmisten määrä on laskenut maailmassa jyrkästi 30 viime vuoden aikana.

Lisäksi olemme päässeet eroon inflaatiosta. Vielä 1970-luvulla useat maat kärsivät hyperinflaatiosta, joka nitisti keskiluokan, ruokki yhteiskunnallista epävakautta ja johti poliittiseen sekasortoon. Sittemmin keskuspankit ovat onnistuneet kesyttämään hirviön. Vuoteen 2007 tultaessa korkean inflaation maita oli jäljellä enää kourallinen ja Zimbabwe oli ainoa maa, jota vaivasi hyperinflaatio.

Informaatiovallankumous ja internetin käyttöönotto ovat kuin piste i:n päälle historiallisessa muutoksessa, joka on raivannut tilaa nopeasti kehittyvälle ja yhtenäiselle globaalille järjestelmälle. Tulokset puhuvat puolestaan: viime vuosikymmeninä globaalin talouden arvo on kaksinkertaistunut joka kymmenes vuosi. Talous kasvoi 31 biljoonasta dollarista vuonna 1999 peräti 62 biljoonaan dollariin vuonna 2008. Laskukausista on tullut lievempiä ja lyhytkestoisempia. Aasiassa yli 400 miljoonaa ihmistä on noussut köyhyydestä. Vuosina 2003– 2007 keskiansiot kasvoivat maailmassa nopeammin kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historian aikana (3,1 prosenttia vuodessa). Huippuvuosina 2006– 2007 kasvu ylitti 4 prosenttia 124 maassa, joka on nelinkertainen määrä 25 vuotta aiempaan verrattuna.

Monilla mailla oli niin paljon rahaa, ettei tiedetty mihin kaiken laittaisi. Kiinalla on yli kahden biljoonan dollarin rahakirstu, ja kahdeksalla muulla kehittyvällä taloudella yli 100 miljardin dollarin varannot. Kaikissa maissa kertyneille varoille on etsitty turvallisinta mahdollista sijoituskohdetta – ja päädytty Yhdysvaltojen valtion velkapapereihin. Kun kehittyvät taloudet ostivat valtavia määriä velkapapereita, ne painoivat Yhdysvaltojen korot olemattoman alas, jolloin lainarahasta tuli erittäin edullista. Rahan syytäminen maailman toiselle laidalle turvasi amerikkalaisten lempiharrastuksen – ostelun. Vaikutukset näkyivät kuitenkin kaikkialla länsimaissa. Esimerkiksi Espanjassa ja Irlannissa valtio ja kuluttajat velkaantuivat korviaan myöten.

Hyvinä aikoina ihmisistä tulee vaarallisen huolettomia. Kun pääoman hinta laski viime vuosina, kuluttajat alkoivat käyttäytyä tyhmänrohkeasti. Maailmantaloutta trimmattiin kuin ennennäkemättömän nopeaa ja monimutkaista kilpa-autoa. Valitettavasti kukaan ei ollut ennen nähnyt saati ajanut tällaista autoa. Auto riistäytyi hallinnasta ja lensi päin seinää.

Tilanne ei ole muuttunut, auto on yhä radalla. Globaali talous pysyy erittäin monimutkaisena, tiiviisti yhteen kytkeytyneenä ja epätasapainoisena. Kiinalaiset jatkavat ylijäämien kasvattamista ja joutuvat sijoittamaan varansa johonkin. Yhdysvaltojen ja Kiinan on tehtävä melkoisesti töitä saadakseen keskinäisen riippuvuutensa vähitellen tasapainoon. Muuten edessä voi olla uusi romahdus.

Pohjimmiltaan olemme keskellä globalisaationkriisiä. Kansallisvaltioiden taloudet on sidottu maailmantalouteen. Kauppa, liikenne ja turismi yhdistävät ihmisiä. Uuden teknologian avulla tuotantoketjuista, yrityksistä ja asiakaskunnasta on tullut maailmanlaajuisia. Poliittinen päätöksenteko on kuitenkin edelleen tiukasti kansallista. Tämä jännite on monien aikamme talouskriisien taustalla: maailmantalous tuottaa globaaleja ongelmia, mutta ei niihin vastaavia poliittisia ratkaisuja.

Ilman parempaa kansainvälistä koordinointia romahduksia tulee myös jatkossa. Ne voivat lopulta johtaa perääntymiseen globalisaatiosta kohti suojatumpaa ja hitaampaa kasvua kansallisen protektionismin turvin.

Fareed Zakaria

Artikkeli on julkaistu Newsweekissä 22. kesäkuuta 2009. Ulkopolitiikka-lehti julkaisee tekstin lyhennettynä.

Suomennos: Olli-Matti Nykänen

 
Kommentoi artikkelia
 
Ulkopolitiikka 3/2009

Aasia nousee, Afrikka edelleen aallonpohjassa

Tapani Vaahtoranta

Martin Scheinin: Periaatteen mies

Niina Sarkonen

Iranin toinen vallankumous

Kukka-Maaria Kuisma

EU lilliputtisarjaan YK:ssa

Pasi Nokelainen

Energiajärjestö soittaa hälytyskelloa

Olli-Matti Nykänen

Kapitalistinen manifesti: Ahneus on hyväksi (tiettyyn rajaan saakka)

Fareed Zakaria

Kapitalismin kivikkoinen voittokulku

Olli-Matti Nykänen

Yhdysvaltojen riippuvuus Kiinasta syvenee

Matti Nojonen

Talouskriisi vahvistaa Kiinan asemaa

Joonas Pörsti

Kööpenhaminan sopu vielä kaukana

Anna Korppoo ja Alex Luta

Suomi kisaa paikasta turvaneuvostossa

Pasi Nokelainen

Protestit vahvistivat Iranin kansalaisyhteiskuntaa

Liisa Liimatainen

Brasilia etsii mallia ja kumppaneita Aasiasta

Lauri Tähtinen

Kurdit luottavat öljyyn ja demokratiaan

Ville Ropponen

Puheenvuoro: Mihin Natossa sitoudutaan?

Juha Rainne

Yim Sung-joon: "Pohjois-Korea hakee Yhdysvaltain huomiota"

Kristian Kurki

Kolumni: Etniset jakolinjat ratkaisevat Afganistanin vaalit

Christian Jokinen

Muuri murtui, miten kävi illuusioiden?

Charly Salonius-Pasternak

Kirjatutka: Aktivismi Kiinassa kovilla

Hannele Pulkkinen

Kirjatutka: Kastittomien nousu

Tapio Tamminen

Kirjavieras: Rauha on ihmisen geeneissä

Niina Sarkonen

Kirjatutka: Ottakaa vastuu

Ville Ropponen

Kirjatutka: Väestönkasvu kiihdyttää ilmastonmuutosta

Tapani Vaahtoranta

Kirjatutka: Väliinputoaja vai oman tiensä kulkija?

Ville Ropponen

Kirjatutka: EU:n toimivaltaa liioitellaan

Eero Vuohula

Toisenlainen näkemys Gazan sodasta

Olli-Matti Nykänen

Lissabonin kujanjuoksu

Aaretti Siitonen

Nixonilta mallia Iran-politiikkaan

Barbara Zanchetta

 
 
 
Saako viagraa ilman reseptiä Cialis 5mg hinta