Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Yhdysvaltojen hegemonia pitää pintansa

George Friedman: The Next 100 Years – A Forecast for the 21st Century. Doubleday 2009, 253 s.

Matti Keppo

1800-luvun geopolitiikan ei tarvitse enää ohjata maailmaa, kun käytössämme on 2000-luvun teknologia, pohtii kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsberg. Hän ei pidä todennäköisenä, että Yhdysvaltain ja Venäjän välille puhkeaisi uusi kylmä sota, kuten George Friedman kirjassaan ennustaa.

Yhdysvaltojen hegemonia pitää pintansa
kuva Niina Sarkonen

Kirjan nimi, The Next 100 Years, kertoo tärkeimmän. New York Timesin bestseller-listalle noussut teos ennustaa, kuinka maailmanpolitiikassa käy seuraavan sadan vuoden aikana.

Tulevaisuuden ennustaminen ei ole helppo laji, mutta George Friedman saa siitä leipänsä. Hän on ansainnut kannuksensa akateemisessa maailmassa. Vuonna 1996 Friedman perusti yksityisen tutkimuslaitoksen Stratforin (Strategic Forecasting, Inc.), joka tuottaa lyhyen aikavälin ennusteita ja analyyseja maailman tilasta. Niitä luetaan tiettävästi Wall Streetillä ja Washingtonissa asti.

Friedmanin maalaama tulevaisuus on reaalipoliittinen. Tuore kirja on lineaarinen kertomus, jossa Maa – ja avaruus – jaetaan vahvimpien kansallisvaltioiden kesken. Kirjan johtoajatus on, että myös 21. vuosisadasta tulee Yhdysvaltojen johtama.

Friedman ammentaa ennusteensa nykyhetken ja lähihistorian trendeistä. Hän höystää suuria linjoja eläväisillä kuvauksilla siitä, miltä tulevaisuus näyttää. Yksityiskohtien kuvailussa on vaaransa, sillä ennustaja asettaa itsensä alttiiksi viisastelulle tai ivalle. Mutta Friedman ei arkaile. Hän intoutuu kirjan loppupuoliskolla kirjoittamaan selostuksen siitä, milloin kolmas maailmansota alkaa ja millaisin asein sitä käydään.

Varoitus: seuraa spoileri.

Sota alkaa kiitospäivänä 2050 klo 17, kun Turkin tukema Japani iskee Kuun takaa Yhdysvaltojen taisteluplaneettojen kimppuun. Yksi niistä kiertää Maata Ugandan, toinen Perun ja kolmas Papuan Uuden-Guinean yläpuolella. 

Friedman ei yritä väittää todella tietävänsä tulevaisuuden yksityiskohtia, mutta uskoo suurten linjojen pitävän paikkansa. Vuosisadalla nähdään uusi kylmä sota, jonka aikana Venäjä nousee ja romahtaa. Turkki nousee islamilaisen maailman johtajaksi. Puolan johtamasta blokista tulee Euroopan suurvalta, ja se laajentaa valtapiiriään itään ja Välimerelle. Vuosisata päättyy kireisiin tunnelmiin Yhdysvaltain ja Meksikon, uuden talousmahdin, välillä.

Ja Suomi saa Karjalan takaisin, kun Venäjä pilkkoutuu uuden kylmän sodan jälkeen.

Ulkopolitiikka pyysi Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professoria Tuomas Forsbergia arvioimaan kirjan.

UP: Miten tätä kirjaa pitää lukea? Onko se visio, ennuste, fiktiota vai tulevaisuudentutkimusta?
Forsberg: Vai onko se heijastuma siitä, minkälaisia poliittisia käsityksiä tämän hetken maailmasta on vallalla Yhdysvalloissa tai tämän kirjan kirjoittajalla, joka sitten projisoi niitä tulevaisuuteen? Tulevaisuuden ennuste kertoo usein enemmän omasta ajastaan kuin tulevaisuudesta.

Millaisia ajatuksia kirja herätti?
Tällaisessa kirjassa on se hyvä ja huono puoli, että on vain yksi skenaario tulevaisuudesta. Hyvää on, että se tekee skenaariosta voimakkaamman ja iskevämmän. Huonoa, että se tekee kirjasta vähemmän analyyttisen ja vaihtoehtoja tarjoavan.

Friedmanilla on vahva deterministinen usko, että 1800-luvun geopolitiikka kuljettaa asioita eteenpäin, eikä kansallisvaltioyksikköä murra mikään.

Jos ei tunne asioita paljon, niin analyysi tuntuu uskottavalta. Mutta jos tietää enemmän, tämä on hyvin yksioikoinen
logiikka. Tällainen tyyli toimii vain silloin, kuin näemme muut skenaariot vaihtoehtoina, niin että tämä tuo jotain uutta isompaan kirjoon. Mutta kun on vain yksi skenaario, niin silloin ollaan metsässä – pahasti.

Näkymä on aika reaalipoliittinen. Tämä ei ole integraation, vaan voimapolitiikan tulevaisuus.
Kyllä. Eurooppalaiselle on aika dramaattista, ettei kirjassa mainita Euroopan unionia kertaakaan. On toki hyvä lukea tällaisia arvioita, ettei kuvittele liikoja EU:n liturgiasta, kuinka se on aktiivinen siellä ja täällä. Mutta toisaalta, jos tekijä ei lainkaan selosta, että mihin EU on kadonnut, niin silloin teos ei ole uskottava. Ei pidä uskoa liian pitkälle europropagandaan, mutta tämä on omiaan herättämään euroidentiteettiä. Ei me nyt sentään noin surkeita olla.

Euroopalle on varattu dekadentin sivurooli.
Saksa ja Ranska degeneroituvat. Oli vaikea lukea naama peruslukemilla, että Puolasta tulisi suurvalta.

Niin, onko siinä tolkkua, että Puola nousisi?
Se tolkku siinä on, että Suomessa on totuttu pitkään aliarvioimaan Puolaa. Mutta tässä arvio viedään aivan liian pitkälle. Kuinka suurena suurvaltana voisi toimia 40 miljoonan asukkaan Puola, jossa väestö ei kasva ja jota ei voida pitää erityisen dynaamisena tai innovatiivisena taloutena.

Friedmanin mielestä Yhdysvallat on vasta hegemonisen matkansa alussa. Mitä mieltä olet tästä kirjan keskeisestä teemasta?
Minusta se on ihan mahdollista. Teesi toisesta amerikkalaisesta vuosisadasta on olemassa. Toinen koulukunta uskoo Yhdysvaltain laskuun. Juuri tähän hetkeen istuu huonosti ajatus, että USA säilyttäisi maailmanherruuden läpi koko vuosisadan. Mutta tässä voi kyllä mennä vastavirtaan, sillä ajatukset USA:n noususta ja laskusta ovat vaihdelleet viimeisen parinkymmenen vuoden kuluessa monta kertaa.

Mistä haasteet nousevat?
Siitä, että Yhdysvaltain talouskriisi on niin paha, ettei se pystyisi sieltä enää nousemaan ja toimimaan maailman keskuksena. Toinen olisi, että USA:lle kehittyisi laajamittaista vastarintaa. Mutta on aika epätodennäköistä, että muut toimijat pystyisivät kokoamaan mitään uskottavaa liittoutumaa Yhdysvaltoja vastaan.

Friedman katsoo, ettei islamilaisen maailman ja lännen konflikti ole tulevaisuudessa tärkeä. Hän kirjoittaa, että Yhdysvallat ei ole voittanut, mutta on onnistunut estämään jihadisteja voittamasta.
Hyvä puoli kirjassa on, että hän näkee tässä hetkessä olevia isoja asioita, joiden ei katsota sittenkään määräävän tulevaisuuttamme. Otetaan tietty riski, mikä on tervetullutta. Visio siitä, että tulevaisuutta hallitsisi lännen ja islamilaisen maailman vastakkainasettelu, ei ole kovin uskottava. Vuoden 2001 iskujen jälkeisessä tilanteessa yhteenottoa ryhdyttiin vahvasti liioittelemaan. Nyt Obaman hallintokin on ottanut etäisyyttä terrorisminvastaiseen
sotaan.

Olet itse tutkinut suurvaltasuhteita ja kylmän sodan päätymistä. Kirjassa ennustetaan uusi kylmä sota Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä seuraavalla vuosikymmenellä. Mitä mieltä olet tästä?
Venäjällä on ollut [revanssi]mielialaa liittyen poliittiseen järjestelmään ja talouteen. Kylmän sodan jättämä nostalgia suurvalta-asemasta on ollut voimakas. Halutaan tulla tasavertaisiksi Yhdysvaltain kanssa. Pitäisi ajautua kriisiin tai suoranaiseen sotaan, että kummallekin osapuolelle kävisi selväksi, millainen voimasuhteiden tila todellisuudessa nyt on. Ei ole poissuljettua, että siihen tilanteeseen mentäisiin, mutta se ei varmastikaan ole kaikkein todennäköisin skenaario.

Friedman joutuu rakentamaan ennusteita omien ennusteidensa pohjalle päästäkseen sadan vuoden päähän. Kuinka täsmällinen tällainen analyysi voi olla?
Jos tehdään sadan vuoden ennuste, niin täsmällisyys on samaa luokkaa kuin sadan vuoden sääennuste. Tai no joo… Tekijä itsekin myöntää, että mitä pidemmälle tulevaisuuteen mennään, sitä huonommin ennusteet pitävät paikkansa.

Jo 15 vuoden ennusteet ovat varsin haastavia, kun etsitään poliittisia trendejä. Voidaan nähdä demografisia tekijöitä, joiden pohjalta voidaan hahmottaa joitakin kulkuja, tai talouden ylimalkaisia suuntaviivoja, jotka liittyvät luonnonvaroihin. Mutta siitä eteenpäin kaikki perustuu ainoastaan ennakko-oletukseen, että siihen asti on onnistuttu ennustamaan oikein.

Kirja on New York Timesin bestseller-listalla ja Friedmanin analyyseja luetaan
päättäjätasolla. Mikä on kirjan vaikutus?

Sitä luetaan myös poliittisena pamflettina, eli katsotaan, minkälaisia toimenpidesuosituksia skenaariot pitävät sisällään. Kirja kehottaa toimimaan hyvin perinteisen valtapoliittisen mallin mukaisesti. Ajatellaan ensimmäisen 20 vuoden kuvausta kylmästä sodasta Venäjän ja lännen välillä. Kirjassa lähdetään olettamuksesta, että länsi pelaa geopoliittista peliä. Kuka tahansa kirjaa lukeva venäläinen ajattelee, että juuri näin se on: on harhaa, että Naton laajeneminen olisi muka jotain muuta kuin geopoliittista peliä, että se perustuisi joihinkin arvoihin tai että valtiot haluaisivat liittyä läntiseen perheeseen. Kirja vahvistaa turhaan vanhakantaisen geopoliittisen ajattelun perinnettä.

En halua ajatella postmoderniin tapaan, että mikä tahansa kirja, joka kirjoitetaan tulevaisuudesta sinällään loisi tulevaisuuden. Kuten Samuel Huntingtonin kirja lännen ja islamilaisen maailman yhteentörmäyksestä. Mutta jokainen kirja, joka on näin merkittävä – sillä on kuitenkin vaikutuksensa.

Kirja haastaa väittämään vastaan. Mistä löytyvät suurimmat aiheet?
Hyvin yksioikoisesta geopolitiikkaan uskomisesta. Kirjassa on mukana tekninen kehitys kokonaisuudessaan ja silti siinä puhutaan jostakin merialueiden merkityksestä vallan välineenä. Tässä on 21. vuosisadan teknologia, mutta 19. vuosisadan geopolitiikka. Se ei ole uskottavaa: Yhdysvaltain voimanlähteenä ovat kaksi merta, ja samasta syystä Meksiko on tärkeässä asemassa, mutta Brasilian ja Kiinan kehittyminen suurvalloiksi suljetaan pois. Millä tavoin meret voisivat enää määrätä mitään?

Friedman kuvailee teknologiaa. Häiritsevätkö taisteluplaneetat?
No eivät. Kyllähän avaruuden aseteknologian kehitys on suhteellisen valtavirtainen näkemys. Siitä on puhuttu jo pitkään, ja on mahdollista, että teknologia kehittyy ensimmäisellä vuosisadalla.

Toisaalta 1960-luvulla povattiin laserpyssyjä ja robotteja, mutta silti vuonna 2009 sotilaat ampuvat rynnäkkökivääreillä kuten Vietnamissakin.
Sotilaallinen vallankumous on ollut paljon pienempi kuin ajateltiin. Liioiteltiin, kuinka paljon teknistyminen muuttaisi asioita.

Mistä pidit kirjassa?
Että Friedman irtaantuu valtavirta-ajattelusta. On kolme teemaa, jotka tällä hetkellä hallitsevat uskoa tulevaisuudesta: Kiina, ilmastonmuutos sekä islamilaisen ja länsimaisen maailman törmääminen. Nämä ovat kaikki poissa.

Liikkumatilan avaaminen eri suuntiin on skenaariokirjojen tarkoitus. Kun joskus katsomme tätä vuosisataa taaksepäin, niin tulevaisuuden elementit varmaan olivat olemassa tässä päivässä. Me emme vain osanneet nähdä niitä silloin. Ja monet debatit, jotka hallitsevat nyt, olivatkin turhia. Kysymykset ratkesivat itsestään tai olivat jo poistumassa.

Vuonna 2100, kuuluuko Karjala Suomeen?
Onkohan silloin Suomea olemassa? Niin toivottavaa kun Karjalan takaisin saaminen olisikin, se on aika epätodennäköistä.

 

Lue myös:

Väijyykö meteori ihmiskuntaa?

 
Kommentoi artikkelia
 
Ulkopolitiikka 2/2009

Pääkirjoitus: Toiveiden tuulet kääntyvät

Tapani Vaahtoranta

Egon Bahr: Kylmän sodan pesänjako Euroopassa on kesken

Leena Liukkonen-Forsell

Maailmanhistorian tekijäksi Willy Brandtin rinnalla

Leena Liukkonen-Forsell

Sammakot vaarassa

Joonas Pörsti

Zhang Wei, oletan?

Kukka-Maaria Kuisma

Nigerian kaasua Eurooppaan

Joonas Pörsti

Suomalaiset vaikuttajat maailmalla

Joonas Pörsti ja Hannele Pulkkinen

Markku Niskala: Poliittista vaikuttamista ei voi unohtaa

Joonas Pörsti

Piia-Noora Kauppi: Vaikutusvalta syntyy luottamuksesta

Hannele Pulkkinen ja Joonas Pörsti

Pauliina Arola: Ajoitus ratkaisee usein kriisinhallinnassa

Joonas Pörsti

Kiristynyt kilpa korkeista nimityksistä vaatisi Suomelta asennemuutosta

Niina Sarkonen

”Tunsin pääsihteerin ennestään”

Niina Sarkonen

Silminnäkijä: Maa vailla kenraaleja

Juha Mäkinen

Ideologiset sotilaat eivät osaa ratkaista Iranin kriisiä

Liisa Liimatainen

Ranska etsii uutta tehtävää

Louis Clerc

Etelä-Afrikan vaikuttajanainen Geraldine Fraser-Moleketi: "Epäoikeudenmukaisuuden kokemus ajoi politiikkaan"

Niina Sarkonen

ANC johti mustien vapaustaistelua Etelä-Afrikassa

Niina Sarkonen

Huumetalous pitää yllä Afganistanin sotaa

Olli Ruohomäki

Presidentinvaalit sytyttäneet toiveen muutoksesta

Olli Ruohomäki

Sodat verottavat luonnon monimuotoisuutta

Susanna Myllylä

Venäjä hakee lohtua investoinneilla

Vadim Kononenko

Kriisinhallintaa tulisi perustella avoimemmin

Jarno Limnéll

EU pystyttää puskuria maahanmuuttoa vastaan

Marko Kananen

Mielipide: Ilmastonmuutosta ei voi ratkoa kuin saasteongelmaa

Atte ja Eija-Riitta Korhola

Yhdysvaltojen hegemonia pitää pintansa

Matti Keppo

Väijyykö meteori ihmiskuntaa?

Matti Keppo

Kirjatutka: Neuvostoimperialismin pitkät jäljet

Ville Ropponen

Kirjatutka: Iran iranilaisten silmin

Mari Luomi

Kirjatutka: Lännen hegemonia tuskin jatkuu

Paul-Erik Korvela

Kirjatutka: Venäjä on Kiinalle toisarvoinen

Teemu Naarajärvi

Kirjatutka: From the USSR with love

Hiski Haukkala

Kirjatutka: Länsi puhuu kauniisti ja toimii rumasti Lähi-idässä

Janne Hopsu

Kirjatutka: Velanmaksun aika

Hannele Pulkkinen

Kirjatutka: Turhaa rahtausta

Ville Hulkkonen

Järjestelmän viimeisellä rannalla?

Liisa Liimatainen

Silminnäkijä: Teheran 24.6.2009

Barroson piinaviikot

Aaretti Siitonen

Etniset jakolinjat ratkaisevat Afganistanin vaalit

Christian Jokinen

Seun Kuti: ”Nigerialaiset tarvitsevat nyt oikeutta”

Niina Sarkonen

 
 
 
Saako viagraa ilman reseptiä Cialis 5mg hinta