Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Kriisinhallintaa tulisi perustella avoimemmin

Jarno Limnéll

Kriisinhallintaa perustellaan Suomessa lähinnä humanitaarisilla syillä ja kansainvälisen turvallisuuden vahvistamisella. Operaatioiden valintaa ohjaa kuitenkin myös sotilaallisen yhteensopivuuden lisääminen muiden länsimaiden kanssa.

Kriisinhallintaa tulisi perustella avoimemmin
kuva Puolustustvoimat / Markku Tölli

Kriisinhallinnan tavoitteena on yleensä estää sodan alkaminen tai laajeneminen ja tukea kohdealueen yhteiskunnallista vakautta. Samalla on muistettava, että valtion ulko- ja turvallisuuspoliittiset intressit ohjaavat osallistumista kriisinhallintaan.

Kriisinhallintaan liittyy kahdenlaisia motiiveja. Ensinnäkin kriisinhallinnalla pyritään vaikuttamaan kohdealueen olosuhteisiin eli kriisinhallinta ymmärretään keinoksi auttaa (hyvän tekemisen motiivi). Toisaalta kriisinhallinta voi olla esimerkiksi hyödyllinen väline kansallisten turvallisuuspoliittisten päämäärien vahvistamisessa (hyötymotiivi). Jos tällaiset muuhun kuin kohdealueen auttamiseen perustuvat motiivit nousevat hallitseviksi, kriisinhallinnasta tulee helposti tavoite itsessään.

Suomen rauhanturvaaminen on nojautunut perinteisesti YK-operaatioihin. Tilanne on nykyisin toinen, vaikka Suomessa halutaan korostaa operaatioiden YK-mandaattia. Vuonna 2006 muutettu laki mahdollistaa osallistumisen sotilaalliseen kriisinhallintaoperaatioon ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta.

YK-operaatiot hallitsevat edelleen lukumääräisesti Suomen kriisinhallintaprofiilia, mutta niihin kohdennetaan nykyään alle viisi prosenttia kriisinhallintahenkilöstöstä. Noin kaksi kolmasosaa henkilöstöstä palvelee Nato-johtoisissa operaatioissa ja yksi neljäsosa EU-operaatioissa.

 

Kriisinhallinta kuorrutusta turvallisuuspolitiikkaan

Kriisinhallinta on tärkeä rakennusaine suomalaisessa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Osallistuminen kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan on myös yksi puolustusvoimien kolmesta tehtävästä, joskin Suomen sotilaallinen puolustaminen on edelleen selkeästi tärkein. Sotilaallisen kriisinhallinnan voi osin nähdä turvallisuuspolitiikan ”kuorrutuksena”, jolla häivytetään muista länsimaista poikkeavan suomalaisen puolustusjärjestelmän omaleimaisuutta.

Trendinä on, että Suomen puolustuksen uskottavuus ja kansallisen turvallisuuden vahvistaminen kiinnitetään yhä vahvemmin kansainväliseen kriisinhallintaan. Uusimman turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon mukaan kansainvälistä yhteistyötä on syvennettävä, jotta voidaan puuttua konflikteihin maailmalla ja vastata uusiin turvallisuusuhkiin. Tämä merkinnee sekä siviili- että sotilaallisen kriisinhallinnan lisäämistä lähivuosina. Samalla riisinhallintatehtävien todetaan muuttuvan vaativammiksi, vaarallisemmiksi ja kalliimmiksi.

Suomen osallistuminen kriisinhallintaoperaatioon on aina poliittinen valinta, joka vaatii perusteluja. Selkeiden osallistumisperusteluiden esittämiselle on kuusi tärkeää syytä:

Ensinnäkin kyse on poliittisen päätöksenteon julkisuuden ja avoimuuden yleisten periaatteiden noudattamisesta. Toiseksi kriisinhallintaan käytetään kansakunnan yhteisiä ja rajallisia voimavaroja, joita voitaisiin käyttää toisinkin.

Kriisinhallinta on myös ulko- ja turvallisuuspoliittisesti tärkeää toimintaa, jolla on seurannaisvaikutuksia muihin politiikan lohkoihin. Tämä voi olla maan ja yksilön kannalta riskialtista. Jo yksilön perusoikeuksien näkökulmasta kriisinhallintatehtäviin osallistuvilla henkilöillä on oikeus tietää, miksi Suomi osallistuu kuhunkin operaatioon.

Kansalaisilla on lisäksi oikeutettuja odotuksia Suomen kansainvälisen toiminnan tuloksellisuudesta, ja viimeiseksi, selkeiden perusteluiden esittäminen antaa paremmat edellytykset keskustella avoimesti suomalaisen kriisinhallintapolitiikan ratkaisuista.

 

Viralliset perustelut tuttuja muualta

Suomessa virallisesti esitetyt perustelut osallistumiselle kriisinhallintaan mukailevat muiden länsimaiden kantaa. Suomi jakaa länsimaiset käsitykset uusista uhkista ja tarpeesta hallita niitä. Kansainvälinen ja etenkin länsimainen paine vastuunkantamiseen ohjaa Suomea osallistumaan yhä laajemmin ja vaativampiin kriisinhallintaoperaatioihin. Suomen on vaikea sanoutua irti tästä kehityksestä poliittisista ja identiteettisyistä. Suomella on tietynlainen moraalinen pakko osallistua myös sellaisiin kriisinhallintaoperaatioihin, joihin maa ei muuten osallistuisi.

Toisaalta, kuten Irakin sota osoitti, tällaisella velvoittavuudella on rajansa.

Operaatiokohtaisia perusteluja on vaikea erotella toisistaan, vaikka painotuseroja esiintyy. Yleisesti ottaen kriisinhallinnassa on kyse kansainvälisestä vastuun kantamisesta, millä viitataan normatiivisesti Suomen haluun olla mukana edistämässä universaaleiksi koettuja arvoja, kuten ihmisoikeuksia. Kansainvälinen yhteisvastuullisuus ja humanitaarisuus esitetään keskeiseksi perusteluksi Suomen kriisinhallinnalle.

Toiseksi kyse on Suomeen vaikuttavan kansainvälisen turvallisuuden vahvistamisesta. Uhkien nähdään heijastuvan yhä kauempaa ja vahvemmin Suomen turvallisuuteen. Usein myös todetaan, ettei ole Suomen turvallisuusetujen mukaista, jos Euroopassa tai sen lähialueilla soditaan.

Kolmanneksi kriisinhallinnalla halutaan parantaa puolustusvoimien sotilaallista suorituskykyä ja uskottavuutta. Kansallista turvallisuutta pyritään vahvistamaan hankkimalla kokemusta operaatioista, osoittamalla suomalaisen joukkojen osaaminen muille maille ja kehittämällä sotilaallista yhteistoimintakykyä.

 

Transatlanttisesta suhteesta vaietaan

Osallistumista kriisinhallintaan on perusteltu monilla poliittisilla ja sotilaallisilla syillä. Perusteluiden kirjo on laaja, ja kukin voi valita tästä perusteluiden ”ideaparkista” itsellensä mieleisimmät. Osa kansallisista poliittisista syistä (hyötymotiiveista) kriisinhallintaan osallistumiselle on jäänyt kuitenkin pimentoon.

Suomen kriisinhallinta painottuu nykyisin selkeästi EU- ja Nato-johtoisiin operaatioihin. Suomi haluaa kriisinhallinnan kautta osoittaa kuuluvuuttaan länsimaiseen rintamaan. Osallistumisen tärkeinä, usein lausumattomina, syinä ovat pyrkimys identifioitua entistä voimakkaammin länteen ja vahvistaa länsimaista, vastavuoroisuuteen perustuvaa solidaarisuusajattelua.

Suomen on esimerkiksi lähes pakko osallistua ISAF-operatioon Afganistanissa, koska niin moni EU- ja Nato-maa on mukana operaatiossa. Suomen tavoitteena on esiintyä yhdenvertaisena toimijana muiden länsimaiden rinnalla operaatioissa, joihin EU- ja Nato-maat osallistuvat. Suomen on esimerkiksi lähes pakko osallistua ISAF-operatioon Afganistanissa, koska niin moni EU- ja Nato-maa on mukana operaatiossa. Lisääntynyttä länsimaista osallistumispainetta ei suoranaisesti myönnetä perusteluksi esimerkiksi joukkojen lisäämiselle Afganistanissa. Kriisinhallintaselvityksissä ja valtiojohdon puheenvuoroissa puhutaan lähinnä kansainvälisestä vastuunkannosta.

Suomen voi katsoa panostavan sellaisiin kriisinhallintaoperaatioihin, joissa kyetään lisäämään sotilaallista yhteensopivuutta muiden länsimaiden kanssa. Oleellista on huomioida, missä viiteryhmässä sotilaallista yhteistoimintaa halutaan edistää, sillä yhdessä puolustautumisen tai sotilaallisen liittoutumisen edellytyksenä on sotilaallinen yhteistoimintakyky. Tällä laajennetaan samanaikaisesti Suomen turvallisuuspoliittista toimintavapautta. Natoon kuulumattomalla Suomella on jopa vahvempia poliittisia ja sotilaallisia syitä osallistua kriisinhallintaan kuin Nato-Suomella olisi.

Suomalaiselle keskustelulle on ominaista kieltää tai ainakin välttää perustelemasta kriisinhallintaa transatlanttisen suhteen vahvistamisella. Suomen ja Yhdysvaltojen suhde halutaan esittää epäolennaisena syynä esimerkiksi osallistumiselle ISAF-operaatioon. Henkilöitä, jotka avoimesti perustelisivat kriisinhallintaa Yhdysvaltain-suhteilla, syytettäisiin liiallisesta amerikkalaisten mielistelystä tai Nato-intoilusta. Samaan aikaan – näin voi väittää – toivotaan, että mahdollisessa kansallisessa kriisitilanteessa saisimme vähintään poliittista tukea maailman ainoalta sotilaalliselta supervallalta.

Suomessa ei kuitenkaan haluta sanoa ääneen, että Suomen ja Yhdysvaltojen kahdenvälisessä suhteessa on osaksi kyse Suomen kansallisesta turvallisuudesta. Naapurimme Viro on julkisesti kertonut, että yksi syy osallistua kriisinhallintaoperaatioihin on suhteiden vahvistaminen Yhdysvaltoihin.

 

Kriisinhallinnan kustannukset nousevat

On oikein, että Suomi keskittää kriisinhallintatoimintaansa. Julkisuudessa on ajoittain vaadittu toiminnan laajempaa hajauttamista – Suomen lipun heiluttamista entistä useammassa operaatiossa. Osallistumisen liiallinen hajauttaminen toisi turhia lisäkustannuksia ja vähentäisi vaikutusmahdollisuuksia. EU- ja Nato-johtoisiin operaatioihin keskittyminen on tiedostettava poliittiseksi valinnaksi. YK:n merkitys on painunut taka-alalle suomalaisessa kriisinhallinnassa. On tosin muistettava, että Suomen rauhanturvaamisen maine on saavutettu nimenomaan puolueettomalla toiminnalla YK-operaatioissa, ja voimakkaampi panostaminen niihin voisi edistää poliittisia tavoitteita, esimerkiksi tavoiteltaessa turvallisuusneuvoston jäsenyyttä.

Hieman kärjistäen voidaan väittää, että osallistuminen sotilaalliseen kriisinhallintaan on Suomelle yhtä tärkeää kuin siinä onnistuminen. Jos Suomi todella haluaa lisätä kriisinhallinnan avulla kansallista sotilaallista suorituskykyään ja kansainvälistä uskottavuuttaan, olisi nykyisiä osallistumisen muotoja muutettava. Suomalaisjoukot tulisi esimerkiksi lähettää kriisinhallintaoperaatioihin sodan ajan sijoitusten mukaisina kokoonpanoina, kuten jääkärikomppaniana, satunnaisesti koottavien osastojen sijasta.

Puolustusvalmiuden kehittämisessä tarvitaan kokemuksia sotatoimialueelta ja jopa sotatoimista, ei niinkään perinteisestä rauhanturvaamisesta tai ainoastaan niin sanotun harmaan vaiheen toiminnasta. Tällöin suomalaisjoukkoja tulisi lähettää myös kovempiin kriisinhallintatehtäviin, esimerkiksi Etelä-Afganistaniin. Näin kyettäisiin paremmin osoittamaan ja mittaamaan sotilaiden osaamisen tasoa sekä valmiutta toimia yhdenvertaisesti länsimaisessa rintamassa. Ulkoisen uskottavuuden ja transatlanttisen suhteen vahvistamisen hintana olisi korkeampi tappioriski.

Kriisinhallintaoperaatioihin osallistuminen on vuosi vuodelta kalliimpaa. Sotilaallisen kriisinhallinnan nykyistä menokehystä kasvatetaan asteittain noin sadasta miljoonasta 150 miljoonaan euroon. Kasvu ei kuitenkaan välttämättä lisää joukkojen henkilömäärää, koska kaukaisemmat operaatiot maksavat enemmän ja joukot tarvitsevat nykyaikaisempaa varustusta. Esimerkiksi Afganistanissa vuosittaiset kriisinhallintakustannukset henkilöä kohden ovat 1,7 kertaa suuremmat kuin Kosovossa.

Menojen kasvun vuoksi osallistumista on kyettävä perustelemaan entistä selkeämmin ja kriisinhallinnasta saatavia hyötyjä arvioimaan kriittisemmin. Miksi esimerkiksi Afganistanin jälleenrakentamiseen pitäisi panostaa taloudellisesti vaikeina aikoina? Paranisiko Suomen sotilaallinen uskottavuus enemmän, jos puolet kriisinhallintabudjetista kohdennettaisiin kotimaisiin kertausharjoituksiin?

Suomessa on ollut viime vuosina vaikeuksia houkutella riittävästi henkilöstöä, erityisesti puolustusvoimien kantahenkilökuntaa, hakeutumaan kriisinhallintatehtäviin. Tutkimuksen mukaan esimerkiksi nuoremmasta upseeristosta noin 40 prosenttia aikoo palvella koko upseeriuransa kotimaassa. Henkilöstöä voi olla entistä vaikeampi houkutella, jos tehtävät lisääntyvät tai muuttuvat vaarallisemmiksi.

On huomioitava, että palvelu kriisinhallintehtävissä perustuu Suomessa vapaaehtoisuuteen, toisin kuin useassa muussa länsimaassa. Edellä mainituista haasteista huolimatta kansainvälisestä toiminnasta on tullut yhä luonnollisempi osa suomalaisen sotilaan identiteettiä.

 

Kriisinhallintasokeutta ja piiloagendaa vältettävä

Kriisinhallinta on johtanut asevoimien ammattimaistamiseen. Sotilaalliset kriisinhallintatehtävät hallitsevat nykyisin länsimaista sodan kuvaa. Kriisinhallinta on johtanut asevoimien ammattimaistamiseen ja sotilaallisen voiman aktiivisempaan käyttöön yhä kauempana omalta alueelta. Suomen ei tule heittäytyä uusien uhkien huumassa kriisinhallintasokeaksi, vaan tehdä edelleenkin turvallisuus- ja puolustuspoliittiset ratkaisunsa kansallisista lähtökohdista käsin.

Kriisinhallinta ei nimittäin välttämättä leimaa länsimaista sodan kuvaa tai ohjaa Naton toimintaa enää kymmenen vuoden kuluttua. Nato joutuu harkitsemaan ajankohtaista kysymystä, tulisiko organisaation keskittyä – tai paremminkin palata – alueelliseen puolustukseen. Taustalla on sotilasliiton laajentuminen itään, Georgian sodan herättämä keskustelu ja kriisinhallinnassa kohdatut vaikeudet.

Osallistumista kriisinhallintaan pitää pystyä perustelemaan kaikilta kohdin avoimesti. Piiloagendaa tulisi välttää, jos kriisinhallinta halutaan pitää osana kansanvaltaista politiikkaa. Silloin kyetään rehellisemmin arvioimaan vaihtoehtoja osallistumiselle kriisinhallintaan ja sen eri muodoille.

 
Kommentoi artikkelia
 
Ulkopolitiikka 2/2009

Pääkirjoitus: Toiveiden tuulet kääntyvät

Tapani Vaahtoranta

Egon Bahr: Kylmän sodan pesänjako Euroopassa on kesken

Leena Liukkonen-Forsell

Maailmanhistorian tekijäksi Willy Brandtin rinnalla

Leena Liukkonen-Forsell

Sammakot vaarassa

Joonas Pörsti

Zhang Wei, oletan?

Kukka-Maaria Kuisma

Nigerian kaasua Eurooppaan

Joonas Pörsti

Suomalaiset vaikuttajat maailmalla

Joonas Pörsti ja Hannele Pulkkinen

Markku Niskala: Poliittista vaikuttamista ei voi unohtaa

Joonas Pörsti

Piia-Noora Kauppi: Vaikutusvalta syntyy luottamuksesta

Hannele Pulkkinen ja Joonas Pörsti

Pauliina Arola: Ajoitus ratkaisee usein kriisinhallinnassa

Joonas Pörsti

Kiristynyt kilpa korkeista nimityksistä vaatisi Suomelta asennemuutosta

Niina Sarkonen

”Tunsin pääsihteerin ennestään”

Niina Sarkonen

Silminnäkijä: Maa vailla kenraaleja

Juha Mäkinen

Ideologiset sotilaat eivät osaa ratkaista Iranin kriisiä

Liisa Liimatainen

Ranska etsii uutta tehtävää

Louis Clerc

Etelä-Afrikan vaikuttajanainen Geraldine Fraser-Moleketi: "Epäoikeudenmukaisuuden kokemus ajoi politiikkaan"

Niina Sarkonen

ANC johti mustien vapaustaistelua Etelä-Afrikassa

Niina Sarkonen

Huumetalous pitää yllä Afganistanin sotaa

Olli Ruohomäki

Presidentinvaalit sytyttäneet toiveen muutoksesta

Olli Ruohomäki

Sodat verottavat luonnon monimuotoisuutta

Susanna Myllylä

Venäjä hakee lohtua investoinneilla

Vadim Kononenko

Kriisinhallintaa tulisi perustella avoimemmin

Jarno Limnéll

EU pystyttää puskuria maahanmuuttoa vastaan

Marko Kananen

Mielipide: Ilmastonmuutosta ei voi ratkoa kuin saasteongelmaa

Atte ja Eija-Riitta Korhola

Yhdysvaltojen hegemonia pitää pintansa

Matti Keppo

Väijyykö meteori ihmiskuntaa?

Matti Keppo

Kirjatutka: Neuvostoimperialismin pitkät jäljet

Ville Ropponen

Kirjatutka: Iran iranilaisten silmin

Mari Luomi

Kirjatutka: Lännen hegemonia tuskin jatkuu

Paul-Erik Korvela

Kirjatutka: Venäjä on Kiinalle toisarvoinen

Teemu Naarajärvi

Kirjatutka: From the USSR with love

Hiski Haukkala

Kirjatutka: Länsi puhuu kauniisti ja toimii rumasti Lähi-idässä

Janne Hopsu

Kirjatutka: Velanmaksun aika

Hannele Pulkkinen

Kirjatutka: Turhaa rahtausta

Ville Hulkkonen

Järjestelmän viimeisellä rannalla?

Liisa Liimatainen

Silminnäkijä: Teheran 24.6.2009

Barroson piinaviikot

Aaretti Siitonen

Etniset jakolinjat ratkaisevat Afganistanin vaalit

Christian Jokinen

Seun Kuti: ”Nigerialaiset tarvitsevat nyt oikeutta”

Niina Sarkonen

 
 
 
Saako viagraa ilman reseptiä Cialis 5mg hinta