Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Itsenäisen Suomen historia on menestystarina, johon liittyy kiusallisia piirteitä: perustuslakia on taivutettu moneen kertaan

Johanna Rainio-Niemi

Demokratialla on nyt vakavia haastajia sekä EU:n sisä- että ulkopuolella. Menestyneiden demokratioiden historia on käytännössä ollut kompromisseja: sekä että ja sinnepäin, kirjoittaa Johanna Rainio-Niemi.

Huhtikuussa 1919 K. J. Ståhlbergilta oli loppua usko. Sisällissodan ja monarkistien kuningasseikkailun jäljiltä kysymys Suomen valtiomuodosta oli edelleen auki. Kun Ståhlberg empi, valtionhoitaja Mannerheim kommentoi: »Jollette selviäisi tehtävästä, niin ei kukaan. Sehän on teidän aatteenne, joka nyt on voittanut – –».

Jos pitäisi valita vain yksi itsenäisen Suomen historian kannalta tärkeä asia, heinäkuun 1919 perustuslaki olisi hyvä valinta. Aikakautensa demokraattisista hallitusmuodoista vain tämä selvisi läpi 1900-luvun. Kun 1930-luvun alussa uusien itsenäisten valtioiden demokraattiset perustuslait kaatuivat ympäri Eurooppaa, myös Suomessa paine oli kova. Lapuan liikkeen johtajan Vihtori Kosolan »araksi mieheksi» leimaaman Ståhlbergin suunnittelema hallitusmuoto jousti mutta kesti.

Suomen valtiomuoto oli rakennettu suitsimaan 1920- ja 1930-lukujen vasemmisto- ja oikeistoradikalismia mutta tyydyttämään myös auktoriteetin kaipuuta. Vahvan presidentin lisäksi perustuslaki salli kansainvälisesti ainutlaatuisen poikkeuslakimenettelyn – perustuslaista poikkeamisen ilman kajoamista lain kirjaimeen.

Näiden instrumenttien avulla perustuslaki säilyi läpi 1900-luvun kansallisten ja kansainvälisten kriisien, joissa Suomi päätyi ensin natsi-Saksan ja sitten usein Neuvostoliiton vanaveteen.

Suomen perustuslain ympärille kehittyneet käytännöt eivät todellakaan olleet aina normaaliparlamentaarisia. Poikkeuslakien säätäminen arkipäiväistyi toisen maailmansodan jälkeen, ja 1970-luvun lopulle tultaessa perustuslakia oli taivutettu varmasti enemmän kuin Ståhlberg olisi toivonut. Vasta vuonna 2000 suomalainen perustuslaki tuotiin lähemmäs eurooppalaista parlamentaarista valtavirtaa. 


1900-luvun Euroopassa itsenäisen Suomen historia on demokratian menestystarina. Tarinaan sisältyy kuitenkin piirteitä, joiden kautta kansanvaltaa on säädelty ja rajattu peruslain mahdollistamin keinoin.

Ilmiö ei ole ollut vieras muillekaan vakiintuneille demokratioille. Eurooppalaiseen itseymmärrykseen tällainen sääntely sopii huonosti ja jää siksi usein huomaamatta – myös silloin, kun demokratiaa viedään muualle.

Demokratialla on nyt vakavia haastajia sekä EU:n sisä- että ulkopuolella. Menestyneiden demokratioiden historia on käytännössä ollut kompromisseja: sekä että ja sinnepäin. Mukana on piirteitä, jotka eivät vastaa ideaalia.

Demokratian tulevaisuuden vuoksi olisi rohjettava katsoa menneisyyttä silmiin ja kohdattava vaikea kysymys: tulisiko muille sallia sellaista, joka on ollut mahdollista omassa historiassamme? Miten se tapahtuisi tässä ajassa – pääasioista tinkimättä?

Kirjoittaja työskentelee poliittisen historian yliopistonlehtorina Turun yliopistossa.

 
Kommentoi artikkelia
 
 

Katastrofin hinta

Laura Myllymäki/UP

Raqqan toinen valtaus

Saana-Maria Jokinen

Erilaiset diktatuurit

Pirkko Pöntinen

Dissidentti

Joonas Pörsti/UP

Kansallisvaltion jälkeen

Heidi Hautala

Alueiden Euroopasta liittovaltioksi

Hannu Reime

Kansanvalta hajautuu eri tasoille

Jutta Urpilainen

Uusi maailmanpoliisi

Matti Koskinen

Vuonna 2024

Janne Salomaa ja Laura Myllymäki/UP

Iskunkestävät

Laura Myllymäki/UP

Tyrkkyvaltiot vailla tunnustusta

Olli Ruohomäki

Kiinan hoiperteleva talous

Tuula Toivio

Pulmalliset hauraat valtiot

Olli Ruohomäki

Jihadismi yllätti Ranskan

Janne Hopsu

Mafia rakastaa demokratiaa

Ville Ropponen

Taakanjako on ikuisuusaihe

Matti Pesu

Balkan järjestöjen vallassa

Heta Muurinen

Demokraattien toivo

Jenni Heikka

Ensimmäinen tv-presidentti

Anna-Kaisa Hiltunen

Nooan jälkeläiset

Joonas Pörsti/UP

Mikä ihmeen G?

 
 
 
Saako viagraa ilman reseptiä Cialis 5mg hinta