Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Miksi liittyä Natoon?

Björn Wahlroos
Kuva: Nordea

Suomen liittyminen sotilasliittoon pienentäisi sodan uhkaa Itämeren alueella, kirjoittaa Björn Wahlroos.

Tammikuun 20. päi­vänä 1940 Winston Churchill, tuolloinen laivastoministeri, piti puheen, jossa hän kuvasi puolueettomien maiden asemaa puoli vuotta aiemmin alkaneessa maailmansodassa seuraavin sanoin: »Jokainen ruokkii krokotiiliä siinä toi­vossa, että krokotiili syö hänet viimeiseksi. Kaikki toivovat, että myrsky laantuu ennen kuin on heidän aikansa tulla nielaistuksi.» 

Jotain samanlaista voisi vain hiukan liioitellen sanoa Suomen turvallisuuspolitikan nykydoktriinista. Paasikiven–Kekkosen linjan jäljiltä siihen on pesiytynyt toiveajattelua ja historialliseen kokemukseen perustuva pyrkimys pysyä sivussa maailmanpolitiikan päänäyttämöltä. Niin kauan kuin Neuvostoliiton asevoimilla oli Euroopassa selvä ylivoima, tämä oli kiistatta viisasta politikkaa. Näin ei kuitenkaan välttämättä enää ole nyky­maailmassa, jossa voimatasa­paino on muuttunut.

YYA-sopimuksen johdan­nossa tunnustettiin Suomen pyrkimys pysyä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella. Kirjausta pidettiin Suomen puolueettomuuspolitiikan kul­makivenä. Toisin kuin useim­mat Neuvostoliiton intressi­piiriin kuuluneet maat, Suomi ei käyttänyt Neuvostoliiton hajoamista hyväkseen.

Kun YYA-sopimus vuonna 1992 irtisanottiin, Suomi jatkoi linjallaan välttäen sotilaal­lista liittoutumista ja selkeitä kannanottoja suurvaltojen kiistakysymyksissä. Maalle oli pitkään ollut eduksi pysyä syrjässä suurvaltapolitiikan pelikentältä ja Suomen poliitti­nen johto oli vakuuttunut siitä, että samalla linjalla oli hyvä jatkaa.

Maailma oli kuitenkin muuttunut, ja se muuttuu edelleen. Huippuvuosinaan 1970-luvun puolivälissä Neu­vostoliiton talous vastasi kool­taan ehkä kolmannesta Yhdys­valtain taloudesta; nykyään Yhdysvaltojen talous on noin viisitoista kertaa suurempi kuin Venäjän.

Liuskeöljyteknologian kehittyessä öljyn hinta näyttää asettuneen 50 dollarin tuntu­maan, mikä ei riitä talouskas­vun nopeutumiseen Venäjällä. Sen vuoksi Venäjällä ei ole juu­rikaan varaa kasvattaa sotilas­menojaan. Todennäköistä on, että se joutuu leikkaamaan niitä lähivuosina.

 

Vuonna 1975 Varsovan liitolla oli läntisten arvioiden mukaan Euroopassa välittömästi käytettävinään 57 divisioonaa ja 19 000 taisteluvaunua. Natolla oli vastaavasti 27 divisioonaa ja noin 6 500 taisteluvaunua. Neuvostoliiton ylivoima kon­ventionaalisessa aseistuksessa oli murskaava.

Venäjän armeija on edel­leen merkittävä, mutta enää se ei ole mikään supervalta-armeija. Vaikka sitä on viimeis­ten viidentoista vuoden ajan modernisoitu, suurin osa sen kalustosta on neuvostoajalta. Vanhoja T-72, T-80 ja T-90 -taisteluvaunuja korvataan uusilla T-14-vaunuilla, mutta uudistus kestänee kymmenen vuotta.

Kansainvälinen strategisten tutkimusten instituutti IISS arvioi, että Venäjän läntisellä ja eteläisellä sotilasalueella on nyt noin 140 000 sotilasta, jotka muodostavat 12–15 prikaatia. Käyttökelpoisia taisteluvaunuja on noin 1 200 ja taistelulentokoneita 700. Näiden sotilasosastojen toimintakyvystä on vaihtelevia arvioita.

Useimpien asiantuntijoiden mielestä Venäjän parhaiden joukkojen kärki on kuiten­kin hyvin kapea. Venäjä on finanssikriisin jälkeen joutunut hidastamaan sotilasmenojensa voimakasta kasvua. Niiden arvioidaan nyt olevan noin 75 miljardia dollaria vuodessa. Yhdysvaltain sotilasbudjetti sen sijaan on yli 600 miljardia dollaria. Sen ja liittolaisten sotilaallinen voima on perin­teisillä mittareilla mitattuna jo moninkertainen Venäjään nähden. Maavoimissa yli­voimaa kasvattaa edelleen Yhdysvaltojen huomattava etumatka johtojärjestelmien ja taistelukentän digitalisoinnissa. Ilmavoimissa ylivoima on mää­rällisesti nelinkertainen, mutta koneiden ja niiden aseistuksen ominaisuuksista johtuen länsi­liittoutuneiden ilmaylivoima on tätäkin suurempi.

Alivoima-asema on joh­tanut Venäjän sotadoktriinin muuttumiseen. Sotilasalueita ei enää ole varustettu käy­mään sotaa omalla suunnal­laan, vaan voimia joudutaan keskittämään. Aivan kuten Nato sen ollessa alakynnessä 1970-luvulla, Venäjä hyväk­syy nyt taktisten ydinaseiden ensikäytön.

Merivoimissa Yhdysvaltojen ylivoima on murskaava. Kym­menellä tukialusryhmällään ja sukellusveneillään Yhdysvallat hallitsee valtameriä. Ja, kuten sanottu, Venäjä on Italian kokoinen talous. Maa on todel­linen sotilaallinen suurvalta enää vain ydinaseistuksella mitattuna. Venäjän sotilaallisia ambitioita ei siksi pidä yliarvi­oida. Sotilasvoiman käytöllä on kuitenkin ollut ja on edelleen merkittävä rooli maan sisäpolitiikassa. Kun poliittista valtaa ei öljyn hinnan laskettua enää ole voitu legitimoida vau­rauden kasvulla, sitä on perus­teltu sotilaallisella menestyk­sellä ja kunnialla. Ukrainan ja Krimin tapaiset operaatiot voivat siksi tarvittaessa uusiu­tua, myös Itämeren alueella.

 

Sotilaallisella voimalla mitattuna tilanne itärajalla ei ole koskaan ollut Suomelle niin edullinen kuin se on nyt.

 

Suomi ei ole koskaan luot­tanut kollektiiviseen puolus­tukseen. Saimme talvisodan aikana valikoidusti vapaaeh­toisuuteen perustuvaa apua, mutta tuon avun sotilaallinen merkitys jäi vaatimattomaksi. Suomi on siksi ylläpitänyt puolustusvoimia, jotka naa­purimaiden leikattua puo­lustusmäärärahojaan ovat muodostuneet alueellisesti merkittäviksi.

Suomi voi nykyään talouttaan korvaamattomasti vahin­goittamatta perustaa kuudesta kahdeksaan melko hyvin varustettua prikaatia. Sillä on voimakas ja itäisten alueit­temme maantieteen tukema panssarintorjuntakapasiteetti, yli 200 Leopard-taisteluvaunua sekä modernisoitavana oleva tykistö. Suomen ilma­voimat pystyy kuudellakym­menellä F/A-18-koneellaan – yhteistyössä Naton tai Ruotsin ilmataistelujohtojärjestelmien kanssa – varmistamaan, ettei maahan hyökkäävä vihollinen helposti saa ilmaherruutta.

Sotilaallisella voimalla mitattuna tilanne itärajalla ei ole koskaan ollut Suomelle niin edullinen kuin se on nyt. Venä­jällä ei käytännössä ole paluuta asevelvollisuuteen perustu­vaan kansanarmeijaan. Se ei kriisitilanteessa voisi ryhmittää edes puolta eurooppalaisista joukoistaan maamme rajoille, jolloin sen ylivoima ei riittäisi takaamaan hyökkäyksen onnistumista. On siksi vaikea kuvitella, että tervejärkinen venäläinen sotilaskomentaja suosittelisi maansa poliittisille päätöksentekijöille hyökkäystä Suomeen.

Tämä johtopäätös tulee entistä ilmeisemmäksi, kun otamme huomioon Venäjän muut sotilaalliset vaihtoeh­dot sen luoteisella rajalla. Etelä-Suomen kautta ei edetä minnekään, ja toisaalta Suomenlahden eteläpuolella eteneminen on huomattavasti helpompaa kuin sen pohjois­rannalla. Viro ei voi liikekan­nallepanolla koota itärajalleen läheskään yhtä paljon jouk­koja kuin Suomi, ja sikäläinen maasto on panssaroidulle ja mekanisoidulle hyökkääjälle huomattavasti helpompi.

Baltia kuuluu myös histo­riallisesti Suomea selkeämmin Venäjän intressipiiriin. Siksi on ymmärrettävää, että Viro perustaa puolustuksensa Natoon ja sen perussopimuk­sen viidenteen artiklaan.

Nato on vuorostaan signa­loinut sitoutumistaan Baltian maiden ja Puolan puolusta­miseen perustamalla sinne ilmeisen pysyviä mutta soti­laalliselta painoarvoltaan vaa­timattomia maajoukkoja sekä järjestämällä meri- ja ilmaso­taharjoituksia lähialueilla. Viron kollektiivinen puolustus edellyttää Yhdysvaltojen läsnä­oloa. Mikäli sen sitoutuminen Euroopan puolustamiseen heikkenee, Viron turvallisuus­poliittinen asema hapertuu.

Tässä tilanteessa voi hyvin argumentoida, että Nato-jäsenyys ei ole Suomelle miele­käs. Pystymme todennäköisesti huolehtimaan turvallisuudes­tamme omin voimin, jolloin jäsenyyden tärkeimmäksi käy­tännön eduksi jää poliittinen ja hankintayhteistyö. Ne taas ovat hoidettavissa EU:n tiivistyvän puolustusyhteistyön kautta.

Rauhankumppanuus lienee vuorostaan riittävä tae sille, että ilmavoimillamme on kriisi­tilanteessa käytettävissään Naton tiedustelumateriaalia ja mahdollisesti myös tais­telujohdollista tukea. Miksi ottaa kannettavaksemme Nato-jäsenyyden kielteiset vaikutukset Venäjän-suhteisiin ja vahvistaa sikäläistä piiritys­mentaliteettia, kun selviämme varsin hyvin yksinkin?

 

Suomessa Nato-jäsenyys on nähty ensisijaisesti lupauksena sotilaallisesta avusta kriisitilanteessa. Nato-sopimuksen viides artikla velvoittaa kaikkia jäsenmaita tulkitsemaan hyök­käyksen toiseen jäsenmaahan hyökkäykseksi niitä vastaan sekä ryhtymään tarvittaviin sotilaallisiin vastatoimiin. Mikäli olisimme Naton jäsen, viides artikla velvoittaisi liiton muita jäseniä tulemaan apuun, jos joutuisimme hyökkäyksen kohteeksi.

Nato-jäsenyyden kiel­teisimpänä puolena on ylei­sesti pidetty sitä, että artikla velvoittaisi myös meitä ryhtymään toimiin jonkin muun jäsenmaan joutuessa hyökkäyksen kohteeksi. Ana­lyysin sijaan puhe on yleensä nopeasti siirtynyt »sinkkiark­kuihin» ja vähemmän imarte­levaan turvallisuuspoliittiseen käsien pesuun: »meidän poikiamme» ei saa lähettää taistelemaan vieraalle maa­perälle.

Kollektiivisen turvallisuuden ja Nato-sopimuksen viidennen artiklan idea ei kuitenkaan rajoitu sotilasavun saamiseen selkkauksen käynnistyttyä. Viides artikla on ennen kaikkea pelote. Kollektiivisen puo­lustuksen perusajatus on se, että potentiaalinen hyökkääjä joutuu ottamaan huomioon, että hyökätessään tämä käy­tännössä julistaa sodan koh­demaan lisäksi joukolle muita maita, jotka ovat velvollisia ryhtymään sotatoimiin maata vastaan.

Suomen liittyminen Natoon ei siksi vahvistaisi vain Suo­men omaa puolustusta. Koska Suomen puolustusvoimat ovat (vain) alueellisesti mer­kittävät, Nato-jäsenyytemme vahvistaisi ennen kaikkea Viron puolustusta. Hyökkäys Viroon velvoittaisi Suomen ryhtymään sotilaallisiin toimiin hyökkääjää vastaan. Käytän­nössä tämä merkitsisi sitä, että hyökkääjän olisi varattava lisää voimaa hyökkäystään varten. Tarvittava voima muodos­tuisi helposti niin suureksi, ettei sotilaallinen hyökkäys Viroon enää näyttäisi mielek­käältä. Suomen sitoutuminen Nato-sopimuksen viidenteen artiklaan vahvistaisi siten mer­kittävästi sen pelotevaikutusta, mikä vuorostaan pienentäisi sodan uhkaa Itämeren alueella.

Viron puolustaminen ei edellytä Suomelta altruismia. Suomella on päinvastoin suuri intressi puolustaa eteläistä naapuriaan. Mikäli Viro joutuisi miehitetyksi, Suomen olisi lisättävä sotilasmenojaan.

Samalla on todennäköistä, että merirahdit Suomenlahdelle nousisivat tavalla, joka huomattavasti heiken­täisi vientiteollisuutemme kilpailukykyä. Kansainväliset luottoluokituslaitokset nos­taisivat myös arviotaan Suo­meen liittyvästä poliittisesta ja turvallisuusriskistä tavalla, joka merkitsisi luottoluoki­tuksemme alenemista ja ajan myötä ulkomaisen velkamme hoitokustannuksen huomat­tavaa nousua. Lopulta olisi kysyttävä, mitä tapahtuu seu­raavaksi? 1940-lukua mukaillen voisi sanoa: Estlands sak är vår, Viron asia on meidän.

Naton vaihtoehdoksi on tarjolla sekä eurooppalaista että pohjoismaista sotilas­yhteistyötä. Kummallakin on hyvät puolensa. EU:n sotilasyh­teistyö tarjoaa mahdollisuuksia materiaalihankintojen koordi­nointiin ja kaluston asteittai­seen yhdenmukaistamiseen, mutta tie asevoimien todelli­seen yhteistoimintakykyyn on pitkä. Yhteistyö Ruotsin kanssa tehostaa puolestaan meri- ja ilma-alueittemme valvontaa ja tukee rannikkopuolustus­tamme. Kumpikaan yhteistyö ei kuitenkaan vahvista Viron turvallisuutta.

Jos emme liity Natoon, Suomi ruokkii krokotiilia toivoen sen siksi syövän meidät viimeiseksi. Etumme mukaista on, että turvallisuus­tilanne Itämeren alueella säilyy hyvänä.

Toisin kuin maamme pasi­fistinen vähemmistö väittää, rajaamalla puolustusvoimi­emme käytön maamme rajo­jen sisäpuolelle emme edistä rauhan asiaa, päinvastoin. Osallistumalla Naton poh­jalta Euroopan kollektiiviseen puolustukseen vahvistamme huomattavasti viidennen artik­lan pelotevaikutusta Itämeren alueella ja edistämme näin rauhaa.

 

Jos emme liity Natoon, Suomi ruokkii krokotiilia toivoen sen siksi syövän meidät viimeiseksi.

 

Itämeren turvallisuustilanne voi muuttua lähitulevaisuu­dessa. Jäsenyydellä on Ruot­sissa Suomea laajempi tuki. Ruotsin puolustusvoimien kyky vaikuttaa Naton jäsenenä merkittävästi Baltian maiden turvallisuustilanteeseen on kuitenkin vaatimaton. Apu, jota ne voivat tarjota, on käytän­nössä samaa, jota Naton muut jäsenmaat jo nyt tarjoavat, eli ilma- ja/tai merivoimia.

Ruotsi päätti vuonna 2009 lopettaa rauhanajan yleisen asevelvollisuuden. Tätä päätöstä edelsi kaksi vuosikymmentä kestänyt asevelvollisuuden alasajo. Asevelvollisuusarmeijan alasajo yhdistettynä huomattaviin puolustusmenojen leikkauksiin on laskenut varsinkin Ruotsin maavoimien suorituskykyä. Ruotsin kontribuutio Viron kollektiiviseen turvallisuuteen olisi vaatimaton. Maan mah­dollinen liittyminen Natoon ei siksi merkittävästi laskisi sodan riskiä Itämeren alueella.

Suomen ja siten myös Viron asemaa se kuitenkin muuttaisi. Mikäli Ruotsi hakee jäsenyyttä ja itse jätämme sen tekemättä, Suomi jää sotilaallisesti liit­toutumattomaksi ja viime kädessä Venäjän intressipiiriin. Käytännössä tämä merkitsee paljon puhutun Nato-option käyttöajan umpeutumista ja liukumista kohti YYA-aikakaudelle ominaista suhdetta Venäjään. Silloin mahdolli­suutta liittyä Natoon ei enää ole.

Virolle vaikutukset voisivat olla tätäkin vakavammat. Viro ja Nato tarvitsevat Suomea ehkä jopa enemmän kuin me itse sotilaallisesti tarvitsemme Natoa. Kun otetaan huomioon myös maamme taloudelliset ja laajat turvallisuuspoliittiset intressit, on selvää, että mei­dän tulisi yhteistyössä Naton kanssa ryhtyä Viron alueellisen koskemattomuuden takuu­mieheksi.

Kirjoittaja on hallituksen puheenjohtaja Sammossa, Nordeassa ja UPM-Kymmenessä. 
 
Kommentoi artikkelia
 
 

Valta vaihtuu Afrikassa

Anna-Kaisa Hiltunen

Brexitistä lisää suomalaisia

Laura Myllymäki/UP

Kuin kaksi marjaa?

Tuula Toivio ja Laura Myllymäki

Mammutti

Laura Myllymäki/UP

Toisistaan riippuvaiset

Tuuli Koivu

Rahaa pakotteiden ohi

Niko Vartiainen

Maihinnousu

Taina Tervonen ja Anna-Kaisa Hiltunen

Oikeusvaltio koetuksella

Mitjo Vaulasvirta

Kameran takana on oligarkki

Ryhor Nizhnikau

Kahden tulen välissä

Laura Myllymäki/UP

Toimittajat pakosalla

Anna-Kaisa Hiltunen

Kehitysavusta tuli tuote

Jenna Vehviläinen/UP

Ilmastotoivot Trumpin kaudella

Matti Kahra

Yhteen kasvaneet jättiläiset

Niko Vartiainen

Historiaton tulkinta Kiinasta

Jyrki Kallio

Mustanmeren myyttinen solmu

Jussi Lassila

Demokratian sairaskertomus

Johanna Vuorelma

Katse etelään

Joonas Pörsti/UP

Chiliä ja heinäsirkkoja

Maija Salmi

Tuomiopäivän kelloa siirrettiin

 
 
 
Saako viagraa ilman reseptiä Cialis 5mg hinta