Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Itsenäisyyden suhteellisuudesta

Henrik Meinander

Suomi onnistui luovimaan Saksan ja Venäjän välissä itsenäiseksi valtioksi. Joustavasta ulko­poliittisesta linjasta kannattaa pitää kiinni, kirjoittaa historian professori Henrik Meinander.

Historian professori Osmo Jussila on monissa kirjoituksissaan hyvin perustein arvostellut suomalaisten tapaa hahmottaa maansa historia suurena kertomuksena, jossa valtiollinen itsenäisyys oli ennalta määrätty ratkaisu. Näin ei tosiaankaan ollut itsenäisyyden kynnyksellä joulukuussa 1917.

Suomen vasemmisto haki tuolloin tukea tavoitteilleen Venäjän bolševikeilta, oikeisto Saksasta. Todellista valtiollista riippumattomuutta ei niissä oloissa osattu pitää realistisena mahdollisuutena puoluekentän kummallakaan laidalla.

Se oli kaukana tulevaisuudessa häämöttävä määränpää, joka voitaisiin parhaassa tapauksessa saavuttaa sodan ja kaaoksen väistyttyä. Konkreettinen osoitus tästä oli, ettei 6. joulukuuta annettu itsenäisyysjulistus aiheuttanut missään eduskuntaryhmässä karnevaalitunnelmaa.

Suomi oli aina syksyyn 1917 asti sotilaallisesti täysin sidoksissa Venäjän valtakuntaan, vaikka suomalaisuusaate oli kasvanut voimakkaasti 1800-luvulla ja maan poliittinen kulttuuri erosi suuresti Venäjän olosuhteista.

 

Maa yritettiin saada hallintaan hakemalla sotilaallista sivustatukea sieltä mistä sitä saatiin.

 

Varsinainen päätös julistaa Suomi itsenäiseksi valtioksi tehtiin vasta Venäjän kasvavan kaaoksen ja Suomeen leviävän anarkian uhan alla. Marraskuun alussa 1917 bolševikit kaappasivat vallan Petrogradissa ja yllyttivät suomalaisia sosiaalidemokraatteja ryhtymään samaan. Näiden empiessä aloite siirtyi porvaripuolueille, joilla oli lokakuun eduskuntavaalien jälkeen enemmistö kansanedustajan paikoista.

Porvaripuolueet muodostivat senaatin ja ryhtyivät vahvistamaan maan laillista järjestystä kahdella toimenpiteellä. Ensiksi katkaistiin lopullisesti siteet Venäjään julistamalla Suomi itsenäiseksi valtioksi. Sitten Suomen asema vakiinnutettiin hakemalla aseellista tukea Saksasta.

Joulukuun 4. päivänä eduskunnassa luettiin senaatin julistus, jossa määriteltiin Suomi riippumattomaksi tasavallaksi ja luvattiin hakea tälle ulkovaltojen tunnustus. Eduskunta kuitenkin vaati, että julistus käsiteltäisiin sen esittämänä aloitteena. Eduskunnan aloite hyväksyttiin 6. joulukuuta porvaripuolueiden äänten niukalla enemmistöllä (100–88).

Myös sosiaalidemokraattien hävinneessä vastaehdotuksessa tuettiin Suomen pyrkimystä itsenäiseksi tasavallaksi, mutta itsenäisyydestä tuli sopia ennen julistusta Venäjän kanssa. Sosiaalidemokraatit nimittäin ymmärsivät, että nuorsuomalaisen Pehr Evind Svinhufvudin johtama senaatti pyrki turvaamaan oman valta-asemansa Saksan avulla, mikä olisi heikentänyt merkittävästi heidän mahdollisuuksiaan rakentaa sosialistinen Suomi Venäjän bolševikkien tuella.

Kumpikin sisäpoliittinen valtaryhmittymä ajoi toisin sanoen pontevasti Suomen itsenäisyyttä, mutta pyrki toteuttamaan sitä niin, että se varmistaisi heidän omien yhteiskunnallisten tavoitteidensa toteutumisen.

Sekä vasemmiston että oikeiston poliittinen eliitti oli samaistunut 1800-luvun lopulta saakka ensisijaisesti aateveljiinsä Skandinaviassa ja Saksassa. Mitä pidemmälle sodan ja vallankumouksen vaikutukset alkoivat tuntua Suomessa, sitä raadollisemmiksi osapuolten valinnat muuttuivat. Maa yritettiin saada hallintaan hakemalla sotilaallista sivustatukea sieltä mistä sitä saatiin.

 

Tätä taustaa vasten oli loogista, että valtioneuvos Edvard Hjelt esitti Saksan sotilasjohdolle kutsun tulla Suomen avuksi Berliinissä jo marraskuun lopussa 1917. Hjelt oli porvarillisten puolueiden itsenäisyyttä ajavien ryhmittymien epävirallinen edustaja.

»Toivottavin vaihtoehto Suomen irrottamiseksi Venäjästä olisi saksalaisten joukkojen maihinnousu. Kansannousu Venäjää vastaan on jo valmisteltu, joten suomalaiset liittyisivät saksalaisiin», Hjelt kirjoitti.

Näköpiirissä olivat jo Saksan ja Venäjän bolševikkihallituksen väliset aseleponeuvottelut. Siksi Hjelt ehdotti, että Saksa vaatisi neuvotteluissa venäläisten joukkojen poistamista Suomesta. Samalla hän kaavaili itsenäisen Suomen tulevaa likeistä liittolaisuutta Saksan kanssa.

Saksalaiset eivät halunneet horjuttaa orastavia suhteitaan bolševikkeihin. He kehottivat suomalaisia julistamaan maansa itsenäiseksi ja vaatimaan itse venäläisten poistumista maasta. Näin myös toimittiin.

Venäjän tunnustettua Suomen uudenvuodenaattona 1917 saatiin kohta Ruotsin, Ranskan ja lopulta myös Saksan tunnustukset. Mutta kuten tunnettua, nämä toimenpiteet eivät estäneet vallankumouksen leviämistä Suomeen. Siinä vaiheessa maan molempia valtaryhmittymiä ohjailtiin jo pitkälti ulkomailta, toista Petrogradista ja toista Berliinistä. Mikään osapuoli ei siinä vaiheessa nähnyt Suomea poliittisena subjektina, ei edes maan oma hallitus, vaikka se siihen tietenkin tarmokkaasti tähtäsi.

Porvarillisen Suomen ja Saksan vajaan vuoden kestänyt liittolaissuhde toteutui täysin saksalaisten ehdoilla, kuten ilmenee Marjaliisa ja Seppo Hentilän tuoreesta tutkimuksesta Saksalainen Suomi 1918. Valtionhoitajaksi noussut Svinhufvud ja vanhasuomalaisen Juho Kusti Paasikiven johtama senaatti hyväksyivät nurisematta saksalaisten vahvan otteen Suomen asevoimista, kun valkoiset olivat voittaneet Suomen sisällissodan saksalaisten avulla. Kaiken kukkuraksi Svinhufvud ja senaatti ryhtyivät yhdessä ajamaan saksalaista prinssiä maan kuninkaaksi.

Paasikiven näkemys valkoisen Suomen tulevaisuudesta ilmenee hyvin hänen kirjeestään ystävälleen Hannes Gebhardille elokuussa 1918, jolloin hän suoraan myönsi, yli puoli vuotta itsenäistymisen jälkeen, ettei Suomi selviäisi ilman Saksan tukea: »Ryssää vastaan tarvitaan aseellista apua, ja sitä voi ainoastaan Saksa antaa. Ellei se anna, on itsenäisyytemme ainoastaan lyhyt episoodi historiassamme.»

Itsenäinen Suomi on monesti toiminut sopivan joustavasti silloin, kun on tapahtunut geopoliittisia siirtymiä Saksan ja Venäjän välisellä alueella.

Identiteettikysymyksiin palattiin vasta myöhemmin, kun oli jälkiselityksien vuoro. Saksa hävisi maailmansodan syksyllä 1918, eikä Paasikivi sen jälkeen halunnut enää pitää esillä inhorealistista näkemystään itsenäisen Suomen riippuvuudesta Saksaan. Tähän vaikutti myös se, ettei Venäjällä ollut sisällissotansa ja tehottoman bolševikkihallintonsa vuoksi kykyä vallata takaisin aikoinaan Pietarin suojaksi hankittua Suomea.

Syksyllä 1939 Paasikivellä oli jälleen syytä tarkastella Itämeren alueen geopoliittista tilannetta samalla synkällä katseella kuin vuonna 1918. Paasikivi oli loka-marraskuussa Suomen pääneuvottelija Moskovassa, jossa hän vastasi Stalinin aluevaatimuksiin. Paasikivi joutui toteamaan runsaan kahden vuosikymmenen suvantovaiheen Suomen historiassa menneen ohi.

Suurvallat olivat taas voimissaan. Saksa ja Neuvostoliitoksi muuttunut Venäjä pyrkivät valloittamaan takaisin edellisessä sodassa menettämiään alueita. Miten ihmeessä Suomi voisi selvitä tästä pudotuspelistä omin eväin?


Vastaavia eksistentialistisia mietteitä itsenäisen Suomen ja suomalaisuuden reunaehdoista suurvaltapolitiikan puristuksessa ovat joutuneet pohtimaan käytännössä kaikki Suomen presidentit ja useimmat maan ulkopolitiikasta vastaavat ministerit itsenäisen maan satavuotisen historian aikana. Toisessa maailmansodassa henkiinjäämiseen vaadittiin uusi aseveljeys Saksan kanssa, kylmässä sodassa taas joustoa Neuvostoliiton suuntaan.

EU-jäsenyys vahvisti olennaisesti Suomen länsisuhteita ja niiden myötä suomalaisen poliittisen eliitin eurooppalaista identiteettiä. Samalla se kytki ratkaisevalla tavalla Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesti länsileiriin presidentti Mauno Koiviston  ja silloisen hallituksen tavoitteiden mukaisesti.

Mutta kuten tunnettua, EU ei ole osoittanut kovin kehuttavaa kykyä toimia yhteisesti ja voimakkaasti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Unionin suojana toimii edelleen Yhdysvaltojen johtama ja pääosin rahoittama Nato.

Kaikista tärkeistä ulkopoliittisista EU-linjauksista huolimatta Suomen turvallisuuspolitiikan konkreettiseksi ytimeksi on muodostunut puolustusyhteistyö Yhdysvaltojen kanssa. Se muistuttaa Ruotsin jo pitkään ylläpitämää sotilaallista avoliittoa amerikkalaisten kanssa.

YYA-ajan Suomessa uransa aloittaneiden diplomaattien ja politiikkojen keskuudessa on syntynyt kiinnostava eripura siitä, missä määrin tämä matalalla profiililla etenevä yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa on Suomen etujen mukaista. Jakolinja Nato-yhteistyön syventämistä kannattavien ja sitä vastustavien välillä seuraa usein melko tarkasti sitä, missä kyseiset diplomaatit ovat palvelleet isänmaataan.

Yhteistä monille heistä näyttää olevan taipumus kuvata Suomen turvallisuuspoliittisia vaihtoehtoja jäykällä joko-tai-asenteella. Väitetään, että Suomi seisoo tienhaarassa, vaikka kaikki tietävät, että puolustusvoimamme on jo 1990-luvun puolivälistä asti kytketty yhä tiiviimmin Yhdysvaltojen asevoimiin teknologian, investointien ja muun yhteensovittamisen avulla.

Historiansa hyvin tuntevien keskustelijoiden pitäisi tietää, ettei sen enempää ehdoton liittoutuminen kuin liittoutumattomuus ole ollut tyypillistä Suomen turvallisuuspolitiikalle, paitsi retorisesti. Päinvastoin, itsenäinen Suomi on monesti toiminut sopivan joustavasti silloin kun on tapahtunut geopoliittisia siirtymiä Saksan ja Venäjän välisellä alueella, jota voi luonnehtia Euroopan tärkeimmäksi puskurivyöhykkeeksi.

Miksi tästä joustavuutta ja ketteryyttä vaativasta linjasta pitäisi nyt luopua? On tämän linjan ansiota, että Suomi ylläpitää mukiinmeneviä suhteita myös Venäjään, yhtenä harvoista maista niiden joukossa, jotka saivat itsenäisyytensä ensimmäisen maailmansodan lopussa.

Kirjoittaja on historian professori Helsingin yliopistossa.

 
Kommentoi artikkelia
 
Ulkopolitiikka 4/2016
 

Vapauden viholliset

Olli Ruohomäki

Suomettumisen juhlaraha juhlistaa satavuotiasta

 
 
 
Saako viagraa ilman reseptiä Cialis 5mg hinta