Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

EU:n viimeinen ydinasemahti

François Heisbourg

Ydinaseiden uudistaminen edellyt­tää puolustusbudjetin kasvattamista. Yhtälö on Ranskalle vaikea.

Ranska päätti hankkia ydinaseita toisen maailmansodan jälkeen. Taustalla oli maan historian traumaattisin tapahtuma yli 500 vuoteen, touko-kesäkuussa 1940 koettu musertava tappio, jota seurasi neljän vuoden miehitys.

Sodan jälkeen tällaisen eksistentiaalisen katastrofin mahdollisuus oli suljettava pois. Sodan jälkeisinä vuosikymmeninä ydinaseista tuli Ranskan turvallisuuspolitiikan toinen kivijalka. Toinen kivijalka on rakennettu Euroopan yhdentymiselle, joka perustuu Ranskan ja Saksan sovinnolle ja euroatlanttiselle yhteistyölle.

Poliittinen yhteisymmärrys ydinaseista syntyi Ranskassa vasta vuosien kiivaiden väittelyiden jälkeen. Atlantistit ja Eurooppa-mieliset ajoivat omaa linjaansa; niin teki myös vahva, neuvostomyönteinen kommunistipuolue. Toisaalta 1970-luvun puolivälissä muotoutunut konsensus on ollut juuri siksi niin kestävä, että se syntyi julkisen keskustelun tuloksena. Tuolloin jopa Ranskan kommunistinen puolue päätyi kannattamaan ydinasejoukkojen (force de frappe) kehittämistä.


Ydinaseista tuli Ranskalle statussymboli, jota ne ovat jossain määrin yhä. Ydinaseiden merkitys on maalle kuitenkin paljon suurempi.

Kylmän sodan päättyminen ja Neuvostoliiton imperiumin hajoaminen eivät johtaneet Ranskassa ydinasearsenaalin purkamiseen. Ranska vähensi Yhdysvaltojen, Venäjän ja Britannian tavoin ydinaseidensa määrää (jäljelle jäi noin puolet, alle 300 ydinkärkeä), toisin kuin Kiina, Intia, Pakistan ja Israel.

Ydinohjusten maalittamisesta luovuttiin, ydinkokeet keskeytettiin ja asekelpoisen uraanin ja plutoniumin tuotanto lopetettiin. Ranska meni vielä pidemmälle kuin muut ydinasevallat, kun se lakkautti ydinkoealueensa Polynesiassa ja luopui maasta laukaistavista ballistisista ohjuksista. Lisäksi maa tuhosi asekelpoista uraania ja plutoniumia valmistavat laitoksensa.

Ranskan ydinasejoukot ovat kuitenkin säilyttäneet iskukykynsä.

Ranskalla on neljä uudenaikaista ohjussukellusvenettä sekä usean laivueen verran tukialuksilta ja maalta operoivia lentokoneita, jotka on varustettu yliääniohjuksilla. Ydinkärkien taisteluvalmiudesta huolehditaan määrätietoisella huolto-ohjelmalla.

Maan johtajien on varmistettava, että Ranska pysyy toimintakykyisenä ja uskottavana ydinasevaltana. Se tarkoittaa sotilasmenojen kasvattamista vuodesta 2017 alkaen ainakin kolmen viisivuotisen vaalikauden ajan.

Ydinaseetonta maailmaa ajavan Global Zero -kampanjan näkökulmasta Ranska näytti heikolta lenkiltä: kampanjan perustamiskokous järjestettiin symbolisesti Pariisissa neljä viikkoa Barack Obaman ensimmäisen vaalivoiton jälkeen. Jotkut entiset ranskalaisministerit antoivat kampanjalle tukensa, mutta korkean profiilin avausten vaikutus yleiseen mielipiteeseen ja poliittisiin päätöksiin jäi olemattomaksi.

Poliittinen konsensus ydinaseista on säilynyt Ranskassa, vaikka doktriini on muuttunut kylmän sodan jälkeen. Neuvostoliiton vastaisen pelotteen on korvannut yleisempi valmiuden ylläpito, jossa ydinasepelote palvelee Ranskan henkivakuutuksena.

Strategisen ilmapiirin koventuessa Ranskan on ollut entistä helpompaa perustella ydinasepolitiikkansa jatkamista. Lisäsytykkeitä ovat antaneet Iranin ydinohjelma, Pohjois-Korean provokaatiot ja lähimpänä kotimaata Venäjä, joka on väläytellyt Vladimir Putinin nykyisellä presidenttikaudella mahdollisuuttaan turvautua ydinaseisiin.

Brexitistä voisi seurata tilanne, jossa Skotlanti itsenäistyy ja päättää sulkea Faslanen sukellusvenetukikohdan. Britannian jäljelle jäävä osa voisi silloin päättää luopua ydinaseista. Tämä skenaario on mahdollinen, muttei millään muotoa varma. Silloin Ranska jäisi ainoaksi eurooppalaiseksi Nato-maaksi, jolla on ydinaseita. Asetelma olisi Ranskalle epämukava, sillä Euroopan unioni on voittopuolisesti ydinasevastainen. 

Sekään ei vaikuttaisi Ranskan päätökseen pitää kiinni ydinaseistaan. On sitä paitsi todennäköisempää, että britit tekevät kaikkensa säilyttääkseen asemansa ydinasevaltana. Britannia voisi siirtää sukellusveneensä johonkin Englannin satamista, väliaikaisesti Yhdysvaltojen itärannikolle tai jopa Ranskaan.


Ranska valitsee ensi vuonna uuden presidentin, josta tulee myös asevoimien ylipäällikkö.

Maan on käytettävä tämän alaisuudessa suuria summia rahaa pitääkseen asejärjestelmänsä toimintakunnossa myös jatkossa. Toistaiseksi Ranska käyttää ydinaseisiin noin 3,6 miljardia euroa vuodessa, mikä vastaa kahdeksasosaa kaikista puolustusmenoista ja reilua viidennestä asehankinnoista.

Kymmenen seuraavan vuoden aikana summa pitäisi nostaa noin kuuteen miljardiin dollariin vuodessa, jotta maa voi ottaa käyttöön seuraavan sukupolven asejärjestelmän vuodesta 2035 alkaen. Jos puolustusbudjetti pysyy ennallaan, summa vastaisi jo noin 40:tä prosenttia hankintamenoista. 

Tämä pakottaisi tekemään suuria leikkauksia tavanomaiseen aseistukseen, mikä on poissuljettu vaihtoehto. Strateginen tilanne idässä ja etelässä ei ole paranemassa, ja leikkauksilla olisi kielteisiä vaikutuksia Ranskan kykyyn torjua kotimaahan ja liittolaisiin kohdistuvia sotilaallisia uhkia. Lisäksi ydinasepelote heikkenee, jos sen tukena ei ole asevoimilla osoitettua tahtoa ja kykyä käyttää voimaa ydinasekynnyksen alapuolella.

Ranskalla on edessään visainen ongelma. Maan johtajien on varmistettava, että Ranska pysyy toimintakykyisenä ja uskottavana ydinasevaltana. Se tarkoittaa sotilasmenojen kasvattamista vuodesta 2017 alkaen ainakin kolmen viisivuotisen vaalikauden ajan.

Ranska voi toki käyttää tiettyyn pisteeseen asti hienovaraisempia keinoja venyttämällä jotakin ohjelmaa tai tinkimällä hieman aseistuksen määrästä ja teknisistä vaatimuksista. Konstit ovat kuitenkin rajallisia, jotta ydinasepelote pysyisi riittävän suurena. Asejärjestelmien eliniän venyttäminen loputtomiin on aivan liian riskialtista.

Ranska ei tietenkään ole ainoa maa, jota vaivaa samanlainen ristiriita tavoitteiden ja keinojen välillä. Yhtälö on kuitenkin ranskalaisille vaikea ratkaista, käytännön tasolla ja symbolisesti.


Kirjoittaja on ranskalaisen strategian tutkimussäätiön Fondation pour la Recherche Stratégiquen erityisneuvonantaja.


 
Kommentoi artikkelia
 
Ulkopolitiikka 3/2016

Uudet kuninkaat

Giorgos Katsambekis

Valta ja vastuu

Teija Tiilikainen/UP

Valtapuolueen omat vaalit

Veera Laine

Baltia torjuu pakolaisia

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Yhä harvempi pakolainen palaa kotimaahan

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Seuraavaksi nexit tai öxit?

Joonas Pörsti/UP

Eurooppa hakee uskottavuutta

Kaarina Vainio/UP

Ääni historian unohtamille

Kaarina Vainio/UP

Edustuksen illuusio

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Populismin luvattu maa

Marco Siddi

Konsensus heikkenee Pohjoismaissa

Mattias Lehtinen

Kokaiinin läpikulkumaa Venezuela ajautui umpikujaan – romahdus murtaa antiamerikkalaista rintamaa

Teksti: Mikko Pyhälä

Brasilia poistui näyttämöltä

Hanna Koivisto

Kansanvaltaa kiinalaisittain

Elina Sinkkonen

Arvokonservatiivien voimannäyttö

Heta Muurinen

Kadotettu kultakausi

Tuomas Koukkunen

Kyberhyökkääjä käyttää satelliitteja

Erik Nyström

Turvaa pörssiyhtiöstä

Kaarina Vainio/UP

Lisää sijoituksia veroalella

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

EU:n viimeinen ydinasemahti

François Heisbourg

Maailma kärsii moraalispoliittisesta kriisistä

Frank Johansson

Paluu plussan puolelle

Anne Ignatius

Muukalaisia ja baltteja

Kristi Raik

Lähi-idän kaaos vasta alussa

Yrjö Lautela

Kohti ammattinimikkeiden sukupuuttoa

Pasi Nokelainen

Vanhat sotaratsut

Pekka Vahvanen

Eriarvoisuuden pieni ensyklopedia

Matti Ylönen

Traumapolitiikkaa Yhdysvalloissa

Jenni Heikka

Washington hurmaa historialla

Maria Annala

Populismi on välttämätöntä

Emilia Palonen

Sumu leviää Venäjältä

Joonas Pörsti

Mistä lisää resilienssiä?

Anna-Kaisa Hiltunen

 

Geologia hämmentää politiikan tutkimusta

Kaarina Vainio/UP

 
 
 
Saako viagraa ilman reseptiä Cialis 5mg hinta