Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Edustuksen illuusio

Anna-Kaisa Hiltunen/UP
Kuvitus Antti Valta

Maailmasta on tullut niin monimutkainen, että äänestäjät ja puolueet ovat vieraantuneet toisistaan. Siksi puolueiden kannattaisi palauttaa globalisaatio demokraattiseen hallintaan. 

Poliittiset puolueet loivat demo­kratian, eikä modernia demo­kratiaa voi ajatella ilman puo­lueita.

Näin katsoi amerikkalai­nen valtiotieteilijä Elmer Eric Schattschneider toisen maailmansodan raivotessa. Hänen mukaansa vain mas­sapuolueet saattoivat taata edustukselli­sen demokratian toiminnan. Modernit puolueet olivat tuoneet suuret äänestäjäkun­nat politiikkaan ja saaneet niiltä mandaatin päätöksentekoon.

Edustuksellinen demokratia eli länti­sissä kansallisvaltioissa kultakauttaan 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä aina 1970-luvulle. Sotien jälkeen länsieurooppa­laisissa parlamenttivaaleissa mitattiin yli 90 prosentin äänestysprosentteja. Jopa kolman­nes eurooppalaisista kuului puolueeseen.

Nyt poliittisiin puolueisiin kuuluu kah­desta kolmeen prosenttia eurooppalaisista, ja kansallisissa parlamenttivaaleissa äänes­tää keskimäärin alle 70 prosenttia äänioikeutetuista. Yhdysvalloissa liittovaltiotason vaalien äänestysprosentti on laskenut vielä alemmas.

Tutkijoiden mukaan länsimaiset demokratiat ovat ajautuneet niin sanottuun yleisö­demokratiaan. Äänestäjät ovat vetäytyneet puoluetoiminnasta ja seuraavat ikään kuin katsomosta, kuinka kansanedustajat esittävät tekevänsä suvereeneja päätöksiä – vaikka pää­tösvaltaa on jo siirtynyt esimerkiksi kansainvä­lisille lainoittajille, suuryrityksille ja Euroopan unionin eri tasoille.


Äänestäjän näkökulmasta poliittinen kenttä on sumentunut. Massapuolueet ovat menettäneet uskottavuuttaan.

Nyt pallo on poliitikoilla, sanovat demokra­tiatutkijat. Heidän tulisi huolehtia siitä, että kansalaisilla on valmiudet osallistua päätök­sentekoon niin kansallisella kuin ylikansalli­sella tasolla. Lisäksi heidän pitäisi kertoa aiem­paa rehellisemmin, kenen etuja he milläkin politiikalla ajavat.

Globalisaatiosta tuli 1990-luvulla päämäärä itsessään», sanoo sanoo poliittisen taloustie­teen professori Dani Rodrik Harvardin yliopis­tosta. Hän on tutkinut, kuinka globalisaatio, demokratia ja kansallinen päätösvalta voidaan yhdistää.

Rodrikin mukaan talouden yhteenkie­toutuminen nähdään lännessä itseisarvona riippumatta siitä, miten kaupan, ihmisten ja pääoman liikkuvuuden hyötyjä käytetään esimerkiksi tuloerojen kaventamiseksi – jos mitenkään.

Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa globalisaation häviäjät kokevat helposti jäävänsä vaille poliittista edustusta.

Palkka- ja pääomatulot laskivat tai polkivat paikallaan jopa 70 prosentissa kehittyneiden maiden kotitalouksista vuosina 2005–2014, kertoo konsulttiyritys McKinseyn tutkimus­osaston heinäkuussa julkaisema selvitys.

Silti länsimaiden valtavirtapuolueet ovat tähän saakka suhtautuneet globalisaation häviäjien huoliin välinpitämättömästi, Rodrik sanoo.

»Perinteisten puolueiden poliitikot ovat aja­telleet, että globalisaation häviäjiin ei tarvitse kiinnittää huomiota, koska heidänkin tilan­teensa paranee lopulta. Tai he ovat todenneet, että tukkikaa suunne ja kestäkää, koska globa­lisaatio on väistämätöntä emmekä voi tehdä sille mitään.»

Kun globalisaatiosta on tullut päämäärä sinänsä, politiikan toimivuutta on alettu mitata sillä, kuinka hyvin hallituksen päätök­set edistävät valtion menestymistä globaalissa kilpailussa. Pääasia on pitää korot tasaisina ja kansainvälinen rahoitus vakaana sekä houku­tella ulkomaisia investointeja.

»Hallituksen tärkein tehtävä on hakea kei­noja kasvun, kilpailukyvyn ja työllisyyden parantamiseksi», totesi esimerkiksi päämi­nisteri Juha Sipilä (kesk.) huhtikuussa Profes­soriliiton kevätseminaarissa. Suomen oli »kes­kitettävä voimavaransa alueille, joilla voimme menestyä kansainvälisesti».

Toisin sanoen maa ja kansantalous pitäisi laittaa kuntoon; asioita pitäisi hallinnoida niin, että jonkinlainen »yhteinen etu» voisi toteutua.

Siitä pääministeri ei puhunut, kuka esi­merkiksi lomarahojen leikkauksista ja työajanpidentämisestä hyötyisi. Eikä siitä, miten kil­pailukyvyn mahdollisen paranemisen aiheut­tamat voitot voitaisiin saada hyödyttämään myös niitä, joiden palkka alenisi.

Edesmenneen demokratiatutkija Peter Mairin mukaan kyse on puolueiden ja äänes­täjien molemminpuolisesta vieraantumi­sesta.

Perinteiset puolueet eivät enää tiedä, ketä niiden pitäisi edustaa, ja ovat siksi kadotta­neet valmiutensa vastata äänestäjien huoliin ja tarpeisiin. Ja kun äänestäjät eivät löydä puo­luetta, joka ajaisi heidän asiaansa, he menet­tävät kiinnostuksensa puolueisiin.

Vieraantuminen on Peter Mairin mukaan johtanut siihen, että poliittista prosessia yri­tetään oikeuttaa massojen tuen sijaan päätök­senteon tuloksilla.

Puolueet eivät enää korosta sitä, keitä ne edustavat, vaan sitä, että ne kykenevät hallitse­maan. Ne esittävät haluavansa ja voivansa hoi­taa valtion asioita niin, että tarjottu politiikka ajaisi koko maan etua – siis toimisi ylipäänsä.

Kulta-aikanaan edustuksellinen demo­kratia perustui ideologiseen puolue­järjestelmään, jossa sekä puolueet että äänestäjät asettuivat siististi vasem­misto–oikeisto-akselille. Maailma näytti jakautuvan selkeisiin ryhmiin, kuten kan­sallisvaltioihin ja uskonnollisiin yhteisöihin, meihin ja muihin. Työpaikka, varallisuus ja yhteiskunnallinen asema määrittivät, miten maailmaan suhtauduttiin ja mitä puoluetta äänestettiin.

»Esimerkiksi Britanniassa työväenluok­kaan syntyneet kasvoivat äänestämään Labouria. Yhteiskunnallinen asema tarjosi identiteetin», sanoo demokratiatutkija Caro­lien van Ham Sydneyn New South Walesin yliopistosta.

Kun läntiset yhteiskunnat toisen maail­mansodan jälkeisinä vuosikymmeninä vau­rastuivat, perinteisen oikeisto–vasemmis­to-jakolinjan merkitys alkoi heiketä. Yhteis­kuntaluokkaan, kansallisuuteen ja uskontoon perustuneet arvot alkoivat antaa tilaa yksilö­keskeisyydelle, maallistumiselle ja suvaitsevai­suudelle.

Vanhat identiteetit hajosivat, ja vanhojen puolueiden oli aiempaa vaikeampi tunnistaa äänestäjiään.

Siksi puolueet alkoivat 1990-luvulle tulta­essa liikkua kohti poliittista keskustaa. Puo­lueiden linjat alkoivat muistuttaa toisiaan, ja äänestäjien oli aiempaa vaikeampi erottaa puolueiden tarjoamia vaihtoehtoja toisistaan.

Suomen oikeusministeriön kesällä julkaise­man eduskuntavaalitutkimuksen mukaan vain kolmannes suomalaisista katsoo ymmärtä­vänsä politiikkaa hyvin. Jonkin verran useampi uskoo mahdollisuuksiinsa vaikuttaa päätök­sentekoon.

Silti aiempaa useampi suomalainen sanoo olevansa kiinnostunut politiikasta: siinä missä alle puolet suomalaisista piti politiik­kaa kiinnostavana 1990-luvun alussa, viime vuonna kiinnostuneiden osuus hipoi 70 pro­senttia.

Eduskuntavaalitutkimuksen mukaan kiin­nostuksen, ymmärryksen ja koettujen vai­kutusmahdollisuuksien erot – niin sanottu ymmärrysaukko – johtuvat juuri puoluekentän muutoksista. Sitä mukaa kuin vasemmisto–oikeisto-ideologian merkitys on vähentynyt, kotimainen politiikka koetaan aiempaa vai­keammaksi hallita.

Peter Mair on muotoillut asian sanomalla, että politiikka on kadonnut politiikasta.

Nyt se pitäisi palauttaa paikalleen – ja se vaatii rohkeutta.


Perinteisten puolueiden pitäisi pyrkiä hallitsemaan globalisaatiota nykyistä uskaliaammin, ja jopa palauttamaan päätösvaltaa kansalliselle tasolle. Vain siten puolueet voisivat palauttaa uskottavuut­taan äänestäjien silmissä.

Dani Rodrikin mukaan etenkin lyhyen aika­välin pääoman kansainvälisiä liikkeitä pitäisi kontrolloida nykyistä tiukemmin. Hallituksilla pitäisi olla oikeus päättää, milloin ja miten rajojen yli kulkevan rahan liikkeitä suitsitaan. Tämä tekisi rahoituksesta ennakoitavampaa ja vähentäisi finanssikriisien riskiä.

Toiseksi Rodrik kehottaa vapauttamaan kauppaa vain kontrolloidusti. Esimerkiksi EU:n ja Yhdysvaltain välisessä TTIP-sopimuksessa pitäisi hänen mukaansa taata mahdollisuus säädellä kansallisesti työntekijöiden oikeuk­sia, ympäristönsuojelua ja kuluttajansuojaa.

Kolmanneksi hän peräänkuuluttaa vähen­tämään eriarvoisuutta. Minimipalkalla pitäisi voida tulla toimeen, ja hallitusten pitäisi tukea uudelleenkouluttautumista rahallisesti.

»Yksikään näistä ajatuksista ei sinänsä ole radikaali. Mutta jos ne koottaisiin yhteen, niiden avulla voitaisiin säädellä sitä, miten globalisaa­tio yhdistetään demokratiaan», Rodrik sanoo.

Sama pätee EU-politiikkaan. Jos äänestäjät katsovat, että EU on heille ongelma, unionia ei pidä tunkea heidän kurkustaan alas, sanoo esimerkiksi Carolien van Ham.

»Puolueiden pitää pystyä perustelemaan asiallisesti, miksi unioni on tärkeä.»

Euroopan kansallisissa vaaleissa ei kuiten­kaan ole tähän saakka juuri puhuttu EU-poli­tiikkaa.

Suomessa EU:sta on viime vaaleissa puhuttu lähinnä siitä näkökulmasta, kuinka paljon ja millä ehdoilla Kreikalle pitäisi antaa rahaa. Sen sijaan syvempi keskustelu siitä, kuinka pitkälle menevää EU-yhteistyötä milläkin poli­tiikan lohkolla pitäisi tehdä ja kuinka unionin instituutioita voitaisiin demokratisoida, on käymättä.

Tampereen yliopiston valtio-opin professo­rin Tapio Raunion mukaan perinteiset puolu­eet eivät ole halunneet nostaa EU-politiikkaa vaaliaiheeksi kahdesta syystä.

»Puolueet ovat olettaneet äänestäjien ole­van integraatiota vastaan. Toisaalta puolu­eet itse ovat olleet sisäisesti erimielisiä siitä, millaista EU-politiikkaa pitäisi tehdä», Raunio sanoo.

Vaikenemisesta seuraa kierre: Kun puolueet eivät puhu EU-politiikasta, äänestäjien on vai­kea ymmärtää sitä. Kun jotakin ei ymmärretä, siitä ei kiinnostuta eikä tiedetä, miten siihen voitaisiin vaikuttaa.

Vaikenemisen kierre on johtanut länsimai­den puoluekentällä siihen, että globalisaatio- ja EU-keskustelua ovat viime vuosina käyneet ennen kaikkea perinteisen puoluejärjestelmän kriitikot.


Todellinen demokratia, nyt! Todellinen demokratia, nyt!

Iskulause kaikui kymmenissä espan­jalaiskaupungeissa keväällä 2011, kun jopa yli kahdeksan miljoonaa mielenosoitta­jaa kerääntyi kaduille. He vastustivat etenkin Euroopan unionin ja Espanjan kansainvälisten lainoittajien vaatimaa vyönkiristyspolitiikkaa.

Mielenosoittajien viesti oli, että vanhat puo­lueet eivät enää edustaneet tavallisia kansalai­sia. Sittemmin Indignados-mielenosoituksiin osallistuneista kansalaisryhmistä on syntynyt Espanjaan uusia puolueita, joista suurimmaksi on kasvanut vasemmistopopulistinen Podemos.

»Mielenosoituksista alkanut poliittinen aktiivisuus on aiheuttanut häiriön Espanjan perinteiselle puoluejärjestelmälle», sanoo val­tio-opin professori Simon Tormey Sydneyn yliopistosta.

Tormeyn mukaan länsimaat, Espanja etu­nenässä, ovat siirtymässä edustuksellisuuden jälkeiseen aikaan. Siinä tärkeintä on ihmis­ten osallistuminen omaa ympäristöään kos­kevaan päätöksentekoon. Useimmiten uusien liikkeiden politiikka syntyy yhteiseksi koetusta epäoikeudenmukaisuuden tunteesta, Tormey sanoo. Se tekee ihmiset niin levottomiksi, että he alkavat toimia.

Esimerkiksi Madridissa ja Barcelonassa toimii kaupunginosaneuvostoja, jotka etsivät ratkaisuja muun muassa talous- ja eurokriisin aiheuttamaan asunnottomuuteen. Barcelonan pormestari, reilu vuosi sitten valittu Ada Colau nousi äänestäjien tietoisuuteen kansalaisliik­keestä, joka vastusti velkoihin ajautuneiden ihmisten häätöjä.

Tormeyn mukaan uusilla liikkeillä on kyky luoda resonanssia eli tunteisiin vetoavaa koke­musta siitä, että poliittiset kysymykset ja nii­den ratkaisuvaihtoehdot koskettavat minua, tai ketä tahansa tavallista ihmistä.

Samaan pyrkivät myös perinteisten puolu­eiden haastajiksi nousseet oikeistopopulisti­set puolueet ja yksittäiset populistiehdokkaat. Yhdysvalloissa raivoaa republikaanien Donald Trump, Suomen hallituksessa istuvat perus­suomalaiset, Britanniassa EU-eroa puolsi itse­näisyyspuolue UKIP, ja niin edelleen.

Myös oikeistopopulistit vastustavat van­han poliittisen kentän vaihtoehdottomuutta ja vaativat valtaa takaisin »kansalle». Tor­meyn mukaan oikeistopopulistisilla liikkeillä ja vasemmistolaisella kansalaisaktivismilla on kuitenkin eräs olennainen ero.

Siinä missä vasemmistolainen liikehdintä haluaa palauttaa valtaa tavallisille ihmisille, monet oikeistopopulistiset puolueet uskovat kansan kohtalon »vahvan johtajan» käsiin. Niille kansalaiset näyttäytyvät äänestäjinä, jotka pysyvät vaalien väliajan passiivisina.

»Esimerkiksi Trumpin kannattajat odot­tavat, että Trump voisi nostaa heidät niistä ongelmista, joissa he kokevat olevansa», Tor­mey sanoo.

Toiseksi oikeistopopulistisia puolueita ja vasemmistolaisia liikkeitä erottaa se, että siinä missä kansalaisliikkeet etsivät ratkaisuja pai­kallisiin kysymyksiin, oikeistopopulistit sano­vat ei globalisaatiolle ylipäänsä.

Nämä puolueet ovat piirtäneet puolueken­tälle uuden jakolinjan, joka kulkee perinteisen vasemmisto–oikeisto-akselin poikki. Poliittista keskustelua jakaa kysymys siitä, toimitaanko kansainvälisesti yhdessä vai suljetaanko rajoja.


Perinteisten puolueiden on korkea aika avata suunsa, haastateltavat sanovat.

Puolueiden pitäisi tehdä selväksi, ettei pelkkä rajojen sulkeminen riitä palauttamaan päätösvaltaa kansalliselle tasolle, kuten Britannian EU-eroäänestys osoittaa.

Toiseksi kansallisvaltioissa pitäisi huolehtia kansalaisten valmiuksista vaikuttaa politiik­kaan, tehtiin sitä millä tasolla tahansa.

»Jotta voi osallistua, pitää ymmärtää, miten maailma toimii. Se on aidosti monimutkaistu­nut, eikä aina ole itsestään selvää, kenellä pää­tösvalta milloinkin on», Tapio Raunio sanoo.

Ja lopulta: puolueiden pitäisi sanoa nykyistä avoimemmin, kenen etuja ne käytännössä aja­vat, kun ne haluavat parantaa kilpailukykyä, huolehtia rahoitusvakaudesta tai syventää Euroopan integraatiota. Pitäisi asettua roh­keasti jonkun puolelle ja kertoa, miten »yhtei­sen edun» nimissä tehty politiikka äänestäjiin vaikuttaa. Puolueet tarvitsevat samankaltaista resonanssia, jota kansalaisliikkeet ja populisti­puolueet onnistuvat nyt luomaan.

Peter Mairin termein politiikka pitäisi palauttaa politiikkaan.


 

 

 
Kommentoi artikkelia
 
Ulkopolitiikka 3/2016

Uudet kuninkaat

Giorgos Katsambekis

Valta ja vastuu

Teija Tiilikainen/UP

Valtapuolueen omat vaalit

Veera Laine

Baltia torjuu pakolaisia

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Yhä harvempi pakolainen palaa kotimaahan

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Seuraavaksi nexit tai öxit?

Joonas Pörsti/UP

Eurooppa hakee uskottavuutta

Kaarina Vainio/UP

Ääni historian unohtamille

Kaarina Vainio/UP

Edustuksen illuusio

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Populismin luvattu maa

Marco Siddi

Konsensus heikkenee Pohjoismaissa

Mattias Lehtinen

Kokaiinin läpikulkumaa Venezuela ajautui umpikujaan – romahdus murtaa antiamerikkalaista rintamaa

Teksti: Mikko Pyhälä

Brasilia poistui näyttämöltä

Hanna Koivisto

Kansanvaltaa kiinalaisittain

Elina Sinkkonen

Arvokonservatiivien voimannäyttö

Heta Muurinen

Kadotettu kultakausi

Tuomas Koukkunen

Kyberhyökkääjä käyttää satelliitteja

Erik Nyström

Turvaa pörssiyhtiöstä

Kaarina Vainio/UP

Lisää sijoituksia veroalella

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

EU:n viimeinen ydinasemahti

François Heisbourg

Maailma kärsii moraalispoliittisesta kriisistä

Frank Johansson

Paluu plussan puolelle

Anne Ignatius

Muukalaisia ja baltteja

Kristi Raik

Lähi-idän kaaos vasta alussa

Yrjö Lautela

Kohti ammattinimikkeiden sukupuuttoa

Pasi Nokelainen

Vanhat sotaratsut

Pekka Vahvanen

Eriarvoisuuden pieni ensyklopedia

Matti Ylönen

Traumapolitiikkaa Yhdysvalloissa

Jenni Heikka

Washington hurmaa historialla

Maria Annala

Populismi on välttämätöntä

Emilia Palonen

Sumu leviää Venäjältä

Joonas Pörsti

Mistä lisää resilienssiä?

Anna-Kaisa Hiltunen

 

Geologia hämmentää politiikan tutkimusta

Kaarina Vainio/UP

 
 
 
Saako viagraa ilman reseptiä Cialis 5mg hinta