Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Taistelu sieluista

Joonas Pörsti/UP
Kuva: Markus Sommers

Oikeistolainen politiikka on rapauttanut työläisten identiteetin länsimaissa, sanoo professori Mika Ojakangas. Tilalle on tullut radikaali konservatismi, joka on ottanut vihollisikseen tasa-arvon, suvaitsevaisuuden ja ihmisoikeudet.


Euroopalla on takanaan hullu vuosi. Tai oikeastaan monta peräkkäistä. Ensin talouskriisi ja Kreikan ongel­mat. Sen jälkeen Krimin miehitys ja sota Itä-Ukrainassa. Tänä vuonna on revennyt unionin kaakkoisraja, kun sadattu­hannet Syyrian, Irakin ja Afganistanin pako­laiset ovat lähteneet liikkeelle.

Jokainen uusi kriisi on näyttänyt syventä­vän jakolinjoja Euroopan sisällä ja ulkopuolella. Vastakkain ovat joutuneet Saksa ja Kreikka, EU ja Venäjä, liberaalit ja nationalistit, kotiovensa avannut pääministeri Juha Sipilä ja maahan­muuton vastustajat.

Miksi vastakkainasettelut vahvistuvat nyt niin selvästi? Kysymys on luontevaa esittää val­tio-opin professori Mika Ojakankaalle, poliit­tisen filosofian tuntijalle, joka tutkii Jyväskylän yliopistossa radikaalin konservatismin histo­riaa ja aatteellista perintöä.

Jännitteiden taustalla on Ojakankaan mukaan meidän ja muiden välistä vastakkainasettelua korostavan äärioikeiston nousu. Äärioikeiston liikkeet ovat vahvistuneet Euroo­passa jo vuosikymmenien ajan.

»Toisen maailmansodan jälkeen äärioikeisto oli ymmärrettävistä syistä kriisissä. Se alkoi saada uudelleen jalansijaa vuoden 1968 tapah­tumien jälkeen. Äärioikeisto nousi 1970-luvulla reaktiona tuohon vasemmistolaiseen liikeh­dintään. Pelissä oli tuolloin eurooppalaisen identiteetin suunta», Ojakangas sanoo.

Kansallismielisen äärioikeiston älyköt käyttävät Ojakankaan mukaan nykyään hy­vin samankaltaisia käsitteitä kuin 1920- ja 1930-lukujen saksalaiset ja italialaiset radikaalikonservatiiviset ajattelijat.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kult­tuurifilosofi Oswald Spengler varoitti, että länsimainen sivilisaatio oli taantumassa ja jää­mässä muiden kulttuurien jalkoihin. Samassa hengessä filosofi Martin Heidegger katsoi, että pian kaikki olisi sallittua edessä olevalla tietämättömyyden ja barbarian sävyttämällä aikakaudella. Mystikko Julius Evola kehotti ihmisiä palaamaan perinteiseen yhteiskun­taan.

Saksan tunnetuin valtiosääntöteoreetikko Carl Schmitt arvosteli liberaalia parlamenta­rismia sanojen ja tekojen välisestä ristiriidasta, kun suuret päätökset tehtiin suljetuissa kabi­nettineuvotteluissa.

He kulkivat kaikki saksalaisen Fried­rich Nietzschen (1844–1900) jalanjäljissä. »Nietzsche oli raivokas demokratian, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien vastustaja», Ojakan­gas muistuttaa. Radikaalin konservatismin juuret ulottuvat Nietzschen kautta vieläkin kauemmas, aina Ranskan vuoden 1789 vallankumouksen vastustamiseen.

»Konservatismi syntyi, kun osa ihmisistä katsoi, että Ranskan vallankumous tuhoaa yhteiskunnan ja johtaa rappioon. Tämä arvos­telu jatkui ja vahvistui yli sadan vuoden ajan, aina toiseen maailmansotaan saakka. Rap­pion katsottiin johtuvan tasa-arvon ihanteista. Yhteiskunnan tuli olla hierarkkinen, jotta se voisi olla toimiva.»

Suomalaisessa nykykeskustelussa radikaalia konservatismia edustavat esimerkiksi perussuomalaisten kansallismielinen ääniharava Jussi Halla-aho ja naisvihamielisistä some-päivityk­sistään tunnettu esseisti Timo Hännikäinen. Toisenlaista radikaalia konservatismia edustaa Ojakankaan mukaan Pentti Linkolan syväeko­loginen ideologia. »Tasa-arvon vastustaminen on yksi radikaaleja konservatiiveja yhdistävä tekijä, mutta liike on hyvin monikasvoinen.»

Kaupallisuuden ja markkinoiden vastaisuus oli esillä 1920- ja 1930-luvuilla vielä selvemmin kuin nykyään. Samoin feminismi oli radikaa­lien konservatiivien hampaissa jo silloin.

»On käsittämätöntä, että feminismin kri­tiikin varjolla hyökätään politiikassa toimivia nuoria naisia vastaan varsin aggressiivisesti», Ojakangas huomauttaa.

»Koko radikaalikon­servatiiviseen liikkeeseen liittyy jonkinlaista kaunaa.»


»Koko radikaalikon­servatiiviseen liikkeeseen liittyy jonkinlaista kaunaa.»

Ojakankaan vetämässä tutkimus­projektissa maailmansotien välissä vaikuttaneita ajattelijoita kutsu­taan radikaaleiksi konservatiiveiksi, koska heidän päämääränsä olivat konservatii­visia, mutta keinot radikaaleja.

»Ei niin, että olisi pitänyt palata kuningaskuntaan, mutta demokratian tilalle tuli luoda jokin toisentyyp­pinen järjestelmä. Usein ihanteena oli Italian mallinen fasistinen yhteiskunta.»

»Monet radikaaleista konservatiiveista oli­vatItalian fasistijohtajan Benito Mussolinin ihailijoita», Ojakangas jatkaa.

»Tähän sisäl­tyi elitistinen ajatus huippuyksilöistä, jotka tietävät, miten yhteiskuntaa tulee ohjata. Sak­sassa heitä edustivat SS-miehet. Yhteiskunnan katsottiin menneen niin pitkälle rappion tiellä, että tarvittiin vallankumous suunnan korjaa­miseksi.»

Maailmansotien välisen ajan radikaalikon­servatiivit eivät pitäneet rotuajattelua välttä­mättä suuressa arvossa. Esimerkiksi Länsimai­den perikadon kirjoittaja Oswald Spengler joutui natsien epäsuosioon arvosteltuaan aikansa pseudotieteellisiä rotubiologisia näkemyksiä.

»Ranskan, Unkarin ja miksei myös Suomen äärioikeiston nykymeno muistuttaa tässä suh­teessa 1930-luvun radikaalia konservatismia. Biologinen rotuajattelu on paitsiossa. Radikaa­likonservatiivien tavoin äärioikeiston kannat­tajat puolustavat nyt eurooppalaista tai kris­tillistä kulttuuria.»

»Heidän käsityksensä tästä perinteestä on kuitenkin varsin valikoiva. Se sulkee ulos eurooppalaisen kulttuurin merkittävimmät aikaansaannokset: tasa-arvon ja ihmisoikeu­det.»

Ojakankaan mielestä on kiinnostavaa, että konservatiivisen vallankumouksen kannattajat eivät olleet 1900-luvun ensimmäisinä vuosi­kymmeninä populisteja, vaan eliittiin kuuluvia akateemisia politiikan tutkijoita, filosofeja ja kirjailijoita. Samantyyppistä elitismiä näkyy Suomen perussuomalaisissa, Ranskan kan­sallisessa rintamassa ja muissa kansallismie­lisissä liikkeissä.

»Hyvä esimerkki on Halla-ahon elitismin ja puoluejohtaja Timo Soinin populismin väli­nen ristiriita. Kun Kreikassa syntyi velkakriisi, Halla-aho ehdotti sotilasvallankaappausta, mikä on populistisesta näkökulmasta vähin­täänkin kyseenalaista. Äärioikeistolaiset liik­keet ovat kuitenkin olleet lähes aina samaan aikaan elitistisiä ja populistisia, kuten Musso­linin fasistinen liike tai Putinin Venäjä.»


Radikaali konservatismi selvisi hengissä toisen maailmansodan kuohuista sekä kansallissosialismin romahduksesta. Aatesuunnan kannattajat jatkoivat vähin äänin akateemista työtään Euroopan maissa, etenkin Saksassa. He eivät osallistu­neet itse politiikkaan, mutta heidän ajatuk­sensa kantoivat ja nousivat esiin odottamat­tomissakin paikoissa.

»Uuskonservatismin oppi-isän Irving Kris­tolin metapoliittiset ajatukset olivat kuin suo­raan Carl Schmittiltä. On varsin todennäköistä, että nämä ajatukset olivat levinneet Yhdysval­toihin Schmittin oppilaiden Hans Morgent­haun ja Leo Straussin mukana.»

Morgenthau ja Strauss pakenivat Saksasta 1930-luvulla, ja heistä tuli nimekkäitä Chi­cagon yliopiston professoreita, joilla on ollut syvällinen vaikutus amerikkalaiseen oikeis­toon. Yksi Straussin välityksellä Yhdysvaltoihin päätyneitä ajatuksia oli, että poliittinen yhteisö syntyy, kun se tunnistaa vihollisensa.

Identiteetin muodostamiseen tarvitaan mei­dän ja heidän välinen jakolinja. Se syntyy vain poissulkemalla toinen ihminen.Poliittinen yhteisö syntyy, kun se tunnistaa vihollisensa.

Ojakankaan mukaan radikaalien konservatiivisten ajatusten leviäminen osoittaa, miten ideoista voi tulla vaikutusvaltaisia, vaikka niiden takana ei olisi poliittista jouk­koliikettä. Vastaavasti myös uusliberalismi on voittanut paljon alaa, vaikka aatesuunnan taustalla on taloustieteessä vain muutamia Milton Friedmanin kaltaisia teoreetikkoja.

»Tuskin kukaan meistä ajattelee tai sanoo olevansa uusliberaali, mutta silti määrätty ajattelutapa on levinnyt kaikkialle. Monet toi­mivat yhteiskunnassa uusliberaalien sääntöjen mukaan.»


Ojakangas alkoi tutkia Schmittin ajat­telua jo 1990-luvun lopulla ja kirjoitti siitä viime vuosikymmenellä yhden englanninkielisen ja kaksi suomen­kielistä kirjaa. Ne ovat huolellisesti laadittuja tutkielmia. Kirjat peilaavat Schmittin ideoita Friedrich Nietzschen, Martin Heideggerin, Hannah Arendtin ja Paavalin kaltaisiin ajat­telijoihin. Ojakangas analysoi hiotuin lausein alkukieliset saksan-, ranskan-, kreikan- ja lati­nankieliset käsitteet.

Ojakangas halusi selvittää, voisiko poliit­tisen yhteisön rakentaa jollekin muulle kuin identiteetin perustalle. Toisin sanoen: onko poissulkemattomuuteen perustuva poliittinen yhteisö ylipäätään mahdollinen?

Ojakankaan mukaan näin voisi olla ajatus­kokeen tasolla. Jos lähdetään liikkeelle siitä, että identiteettimme syntyy erottautumisen avulla, päädymme kuitenkin pian umpiku­jaan. Poissulkemattomaan poliittiseen yhteisöön päästäisiin vain luopumalla identiteetistä.

Ojakankaan kysymys tuntuu nyt erityisen ajankohtaiselta, kun vapaamieliset ja konser­vatiivit linnoittautuvat maailmanlaajuisesti poteroihinsa. Eurooppa vastaan Venäjä. Demo­kraatit vastaan republikaanit. Mistä kertoo, että Carl Schmitt (1888–1985) näyttää olevan yhä voimissaan?

»Carl Schmittin ajatus siitä, että identiteet­timme muodostuu erottautumisen kautta, on tietyssä mielessä universaalisti tosi. Viholliset ovat aina konstruoituja. Schmitt sanoo itsekin, että kuka tahansa voi olla vihollinen», Ojakan­gas vastaa.

Esimerkiksi maahanmuuton vastustajat saavat omalle toiminnalleen energiaa ulko­maalaisista tai pakolaisista. Identiteetti voi kuitenkin rakentua myös uskonnon tai yhteis­kuntaluokan varaan.

»Marxilaisessa ajattelussa vastakkainaset­telu pääoman tai porvariston kanssa tuotti työläisidentiteetin. Tämä vastakkainasettelu sulki ulos muut mahdolliset jaottelut – ainakin Marxilla oli pyrkimys siihen, että etniset tai sukupuolijaot häviävät, kun löydetään viholli­nen, joka yhdistää muita mahdollisia ryhmiä ja häivyttää niiden väliset vastakkainasettelut», Ojakangas sanoo.

Julkisessa keskustelussa hegemonisen aseman saavuttanut taho voi Ojakankaan mukaan määritellä ne ehdot, joilla keskuste­lua käydään. 1970-luvulla vasemmisto pystyi rakentamaan työläisten ja pääoman välisen konfliktiasetelman.

Britanniassa vuonna 1979 valtaan nous­sut konservatiivijohtaja Margaret Thatcher pyrki tuhoamaan työväenliikkeen ja ammattiyhdistysliikkeen ja onnistui siinä aika hyvin, Ojakangas sanoo. Samaan suuntaan vaikutti Ronald Reaganin hallinnon omaksuma oikeistolainen politiikka Yhdysvalloissa.

»Ajattelen itse marxilaisesti, että suurin osa meistä on työläisiä. Pohjoismaissa työläi­siin ovat kuuluneet ne, jotka ovat perinteisesti äänestäneet vasemmistoliittoa ja sosiaalide­mokraatteja. Yhteisen vastustajan kadotessa työläisten perinteinen yhteenkuuluvuus ja identiteetti ovat pikku hiljaa rapautuneet Suo­messa ja muualla Euroopassa. Työläinen on menettänyt kollektiivisen vihollisen ja samalla identiteettinsä perustan.»

»Tässä astuu peliin uusi nationalistinen kansallinen identiteetti. Äärioikeisto tarjoaa vaihtoehdon: te ette ole enää työläisiä, vaan suomalaisia. Vastakkainasettelu ei ole enää pääoman ja työläisen välissä vaan suomalaisen ja muukalaisen. Suomalaisuuteen on helppo tarttua, koska se on fakta.»

Perussuomalaisten kannatus notkahti syk­syn aikana yllättäen kuusi prosenttia sosiaali­demokraattien hyväksi. Ojakankaan mukaan heiluriliike kertoo, että ihmiset eivät ole niin­kään pettyneet perussuomalaisten maahan­muuttopolitiikkaan vaan että he ovat löytä­mässä uudelleen identiteettinsä työläisinä, koska ovat menettämässä etuuksia.»Äärioikeisto tarjoaa vaihtoehdon: te ette ole enää työläisiä, vaan suomalaisia.»

Ojakangas muistuttaa, että antiikin suu­rista filosofeista esimerkiksi Aristoteles piti poliittisessa filosofiassaan jakoa rikkaisiin ja köyhiin kaikkein ratkaisevimpana, vaikka Ateenassa asui ja työskenteli paljon myös vie­raspaikkakuntalaisia metoikkeja, joilla ei ollut kansalaisuutta. Ateenalaisten ja metoikkien tai kreikkalaisten ja barbaarien välissä oli jako­linja, mutta kysymys oli pikemminkin hierar­kiasta kuin vastakkainasettelusta.


Ojakangas päätyi 2000-luvun alussa poliittista identiteettiä koskevissa pohdinnoissaan siihen, että vastak­kainasettelusta vapaa poliittinen yhteisö voisi toteutua historian päättyessä. Hän oli innostunut Alexandre Kojèven ja Francis Fukuyaman hengessä demokratisoi­tuneen maailman ajatuksesta, jossa valtioi­den väliset suuret ideologiset konfliktit olivat päättyneet.

»Ajatus ei ole niinkään utopistinen, vaan eskatologinen», Ojakangas tarkentaa. »Kristil­lisessä perinteessä maailma päättyy Kristuk­sen toiseen tulemiseen. Thomas Hobbesille, joka oli myös kristillinen ajattelija, se tarkoitti Jumalan valtakuntaa maan päällä.»

Hobbes oli 1600-luvun englantilainen filo­sofi, jonka pääteos Leviathan (1651) esitti, että kaikkien sota kaikkia vastaan voidaan välttää vain yhteiskuntasopimuksella. Siinä kansalai­set luovuttavat valtaansa hallitsijalle, jota raa­matullinen peto Leviathan kuvastaa, ja saavat vastineeksi hallitsijan suojelun. Ikuinen rauha ja tasa-arvo toteutuvat eskatologisesti ajan päättyessä, jolloin Leviathania ei enää tarvita, ja se tuhoutuu.

Ojakangas ajatteli Hobbesista poiketen, että tällaista poliittisten identiteettien vastakkain­asettelusta vapaata olotilaa ei tarvitse odottaa tai sen eteen ei tarvitse erityisesti ponnistella.Vastakkainasettelusta voisi päästä, jos kyke­nisimme ajattelemaan, että olemassaolomme ei perustu identiteettiimme vaan olemme olemassa siitä huolimatta.

»Sen voi toteuttaa – ehkä naiivisti ajateltuna – saman tien, kun suhde itseemme ja olemas­saoloomme muuttuu», hän sanoo.

Vastakkainasettelusta voisi päästä, jos kyke­nisimme ajattelemaan, että olemassaolomme ei perustu identiteettiimme vaan olemme olemassa siitä huolimatta.

»Identiteetti ei ole silloin olemassaolon ehto, vaan eräänlainen kuorrutus.»

Eri asia on, onko tällaisesta identiteeteistä vapaasta olotilasta merkkejä missään tunte­massamme poliittisessa yhteisössä. »Tai olisiko sellainen lopulta edes toivottavaa», Ojakangas lisää.

»Sellaisten ihmisten yhteisö tarkoittaisi samalla politiikan loppua, ainakin siinä mie­lessä, miten me nykyään politiikan tai poliit­tisen ymmärrämme.»

Mannermainen filosofia ja poliitti­seksi teologiaksi kutsuttu tutki­musperinne ovat aina vetäneet Ojakangasta puoleensa voimak­kaammin kuin politiikan tutkimuksen valta­virta. Ojakangas osallistuu välillä myös valtavirran tutkijoiden konferensseihin, mutta niillä on hänelle vähän annettavaa.

»Olen siirtynyt ennemminkin käsitehisto­rian ja poliittisen ajattelun historian suuntaan. Se tuntuu kivalta.»

Suomessa Platonin, Hobbesin tai Arendtin kaltaisten ajattelijoiden tutkiminen on ollut filosofien heiniä. Yhdysvalloissa heitä tutkivat myös valtio-opin professorit. Toisaalta maa­ilma on yhtenäistymässä myös tutkimuksen saralla, Ojakangas toteaa. Tutkimuskieli ei enää erota ajattelutapoja samalla tavalla kuin 1970-luvulla. Ranskalaista filosofiaa ja saksa­laisia valtiotieteilijöitä luetaan myös Yhdys­valloissa.

»Tämä homogenisoituminen on yksi radi­kaalien konservatiivien kritiikin kohteista», Ojakangas huomauttaa.

Sen sijaan tutkimuskielestä on tullut jakolinja, jonka perusteella yliopistomaail­massa jaotellaan jyviä akanoista. Saksan- tai ranskankielisiä journaaleja pidetään lukija­määriltään niin marginaalisina, että ne kat­sotaan toisarvoisiksi. Angloamerikkalainen maailma jyrää. Pudotuspeli käydään arviointipaneeleissa, joissa eri yliopistojen professorit pisteyttävät julkaisuja niiden vaikutusarvioinnin perusteella.

Jyväskylässä yhteiskuntatieteiden ja filo­sofian laitosta johtava Ojakangas on käynyt puolustustaistelua ranskan- ja saksankielis­ten lehtien puolesta.

»Olen yrittänyt vaikuttaa siihen, että kieli ei olisi ratkaiseva tekijä, vaan sisältö. Se on vaikeaa, jos mitään mitattavia objektiivisia perusteluja ei ole. Pitää vain sanoa, että lehti on mielestäni niin hyvä, että se pitää nostaa ylempään kategoriaan.»

Yhdenmukaistuminen näkyy akateemisten julkaisuiden toimituskulttuurissa. Angloame­rikkalainen esitystapa on vallannut alaa myös Euroopassa: artikkelissa tulee olla yksi pää­pointti, jonka voi tiivistää selkeään lyhennel­mään.

»Ranskassa filosofian parhaissa lehdissä on ollut tyylillisesti hyvin erilainen perinne. Mannermaisessa perinteessä ajatusta kehite­tään tekstin mukana johonkin suuntaan eikä välttämättä tulla mihinkään yksiselitteiseen johtopäätökseen. Teksti muodostaa kokonai­suuden siinäkin mielessä, että se pitää lukea kokonaan, jotta siihen pääsee sisälle.»

Oma lukunsa on suomen kieli, jonka säily­minen tutkimuskielenä on vielä epävarmem­paa. Ojakangas on kirjoittanut kymmenen vuoden ajan kaiken englanniksi, mutta nyt kun akateemisia näyttöjä jo on, hän kaipaa äidinkieltä.

»Kirjoittaminen oli kivaa niin kauan kuin kirjoitin suomeksi. Englanniksi kirjoittami­nen on siihen verrattuna suorittamista, enem­mänkin argumentin kasaamista kuin asioiden ilmaisemista. Kirjoittamisesta on hävinnyt nautinto melkein kokonaan.»

----------------------------------------------------------------------

Mika Ojakangas

 

  • Syntynyt Ylivieskassa vuonna 1966.
  • Valtio-opin professori Jyväskylän yliopistossa vuodesta 2010.
  • Tutkimusaloja politiikan teoria, käsitehistoria ja poliittinen teologia.
  • Julkaissut kuusi kirjaa. Pääteos on The Voice of Conscience (Bloomsbury 2013), omantunnon käsitteen historia antiikista nykypäivään.
  • Väitöskirja Lapsuus ja auktoriteetti (Tutkijaliitto 1997) käsitteli kurin ja biovallan historiaa suomalaisessa kasvatusajattelussa.
  • Naimisissa, kolme lasta.
  • Harrastaa kitaransoittoa ja kalastusta.

 

 
Kommentoi artikkelia
 
 
 
Saako viagraa ilman reseptiä Cialis 5mg hinta