Aikakauslehti politiikasta, taloudesta ja kansainvälisistä ilmiöistä
 

Ulkopolitiikan paluu

Hiski Haukkala

Maailmanjärjestyksen muutos ja EU:n kriisi lisäävät ulkopolitiikan tarvetta. Tämä voi paradoksaalisesti lisätä painetta palauttaa presidentti Suomen ulkopoliittisen päätöksenteon keskiöön, kirjoittaa professori Hiski Haukkala.

Ulkopolitiikan paluu
Kuvitus: Antti Valta

Maailma on rivakassa muutoksessa. Eurooppa-politiikka sähköistyy, nousevat maailmanvallat korostavat valtioiden keskeisyyttä kansainvälisessä politiikassa, ja myös Venäjän sekä Yhdysvaltain kanssa tarvitaan entistä vahvempia kahdenvälisiä suhteita.

Siksi Suomi ei voi enää vain hallinnoida ja byrokratiseerata ulkosuhteitaan ja puuhastella erilaisten, tuloksiltaan varsin vaatimattomien globaaliprojektien parissa. ”Ulkoasiainhallinnon” sijaan on tehtävä varsinaista ulkopolitiikkaa.

Ulkopolitiikan – ja oikeastaan kaiken politiikan – kuoleentuminen Suomessa alkoi, kun kylmä sota päättyi ja Neuvostoliitto hajosi. Suomi henkäisi helpotuksesta: pakotettu puolueettomuus ja jatkuva hermoja raastanut ulkopoliittinen tasapainoilu päättyivät, ja maa saattoi suunnata kohti länttä, etenkin Euroopan unionia ja sen ydintä.

1990-luvun alun lama loi talouspolitiikkaan vaihtoehdottomuuden kulttuurin, joka on jatkunut aivan näihin päiviin saakka. Yhä enenevässä määrin sisäpolitiikaksi muuttunut EU-politiikka muodostui sekin lähinnä mekaaniseksi pyrkimykseksi ”ytimeen”. Nato-jäsenyys, yksi ulkopolitiikan keskeisistä kysymyksistä, on ”ratkaistu” laittamalla se poliittiseen limboon epämääräisen ja alati arvottomammalta näyttävän Nato-option avulla.”Ulkoasiainhallinnon” sijaan on tehtävä varsinaista ulkopolitiikkaa.

Myös Venäjän-suhteet, Suomen ulkopolitiikan perinteinen ruisleipä, ovat teknistyneet ja virkamiesmäistyneet. Maiden välisistä poliittisista tapaamisista on muodostunut uuvuttavia käytännön rajaongelmien luettelointitilaisuuksia, joista politiikka ja aloitteellisuus ovat loistaneet poissaolollaan. Yleensä mahdolliset poliittiset kiistakysymykset on pyritty tunkemaan EU-tasolle. Venäläisten lähtökohtaisesta hyvästä tahdosta Suomea kohtaan kertoo paljon se, että esimerkiksi pääministeri Vladimir Putin on kerta toisensa jälkeen jaksanut tulla paikalle tapaamisiin.

Kohti moninapaista kilpailua

Osittain ulkopolitiikan puute johtuu siitä, että ulkopolitiikalle ei kylmän sodan jälkeisellä kaudella ole ollut varsinaista tarvetta. Vallalla on ollut Suomen kannalta suotuisa kansainvälinen toimintaympäristö, ja siksi ulkopolitiikattomuus on toiminut: esimerkiksi Suomen kannalta keskeiset Venäjän-suhteet ovat olleet enimmäkseen ongelmattomat, ja EU:ta on kehitetty vakaan edistysuskon hengessä.

Yhdysvallatkin on ollut tyytyväinen, kun Suomi on osoittautunut suuremmaksi turvallisuuden tuottajaksi kuin kuluttajaksi – onhan Suomi osallistunut Nato-operaatioihin pyytämättä Yhdysvalloilta vastineeksi oikeastaan mitään. Suomelle on riittänyt, että maa on pitänyt oman pesänsä kunnossa ja suunsa tukossa. Toisin kuin puolueettomuudella aiemmin, ulkopolitiikalla ei ole viime vuosikymmeninä tarvinnut elämöidä.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa. Käynnissä oleva maailmanjärjestyksen muutos näyttää suosivan paluuta perinteiseen ulkopolitiikkaan. Nousussa olevat valtiot, Kiina etunenässä, korostavat valtiosuvereniteettia ja ylipäätään valtioiden keskeisyyttä kansainvälisessä politiikassa. Koko kansainvälisen politiikan perusparadigma saattaa muuttua siten, että aiemmasta positiivisen keskinäisriippuvuuden ja globalisaation korostamisesta siirrytään kohti huomattavasti kilpailullisempaa moninapaisuutta.Koko kansainvälisen politiikan perusparadigma saattaa muuttua.

On selvää, että tämänkaltaisessa maailmassa pienet valtiot tulevat olemaan heikoilla. Selviytyminen vaatii Suomelta ulkopolitiikkaa, kykyä paikallistaa keskeiset poliittiset ja etenkin taloudelliset intressit ja luoda niiden pohjalta toimivia, suoria kahdenvälisiä suhteita keskeisten pelureiden kanssa.

Eteen voi tulla myös kiusallisia poliittisia ja arvovalintoja. Mitä Suomi sanoo esimerkiksi Kiinalle, kun kauppasuhteiden hinnaksi asetetaan tietyn näkökannan omaksuminen jossakin Kiinan kannalta keskeisessä maailmanpoliittisessa kysymyksessä? Jo nyt Suomella on kokemusta esimerkiksi dalai-laman tapaamista koskevasta painostuksesta, mutta tämä voi olla vain alkusoittoa Kiinan kasvattaessa maailmanpoliittista ruokahaluaan.

Toiseksi alati syvenevä yhteisvaluutta euron ja koko Euroopan unionin kriisiytyminen on politisoimassa Eurooppa-politiikkaa uudelleen. EU:n tulevaisuus on monella tapaa valinkauhassa, jopa vaarassa. Edessä saattaa olla tiukkoja valintoja, jotka koskevat esimerkiksi ripeästi syventyvää talouspoliittista integraatiota tai pirstoutuvan euroalueen kaaoksen hallintaa. Ne ovat kysymyksiä, jotka vaativat (ulko)poliittisia näkemyksiä, valintoja ja rohkeutta myös Suomelta.

Toistaiseksi näyttää kuitenkin siltä, että Suomen EU-politiikkaa tehdään sisäpolitiikan ehdoilla. Kysyä sopii, kuinka vakavaan ja laajapohjaiseen analyysiin Suomen toiminta esimerkiksi Kreikan vakuuskysymyksessä pohjautui ja kuinka hyvin toiminta palveli Suomen todellisia etuja.

Kolmanneksi EU:n jatkuva heikentyminen ulkopoliittisena toimijana johtaa tulevaisuudessa kasvavaan ulkopolitiikan tarpeeseen myös muilla suunnilla. Suomi on jo pitkään kokenut paineita nykyistä vahvempaan kahdenvälisyyteen Venäjän-suhteissa. Tämä ei välttämättä ole ongelma, mutta vaatii Suomelta aiempaa aktiivisempaa ja yhtenäisempää otetta suhteessa Venäjään.

Tässä Suomi on kuitenkin onnettomien valintojen äärellä. Yhtäältä Suomen etujen mukaista ei ole omilla toimillaan kovertaa unionin yhteisiä linjauksia ontoiksi. Toisaalta EU:n yhteisen ulkopolitiikan ongelmat ajavat vääjäämättä kasvavaan kahdenvälisyyteen Venäjän, mutta myös muiden tärkeiden kumppaneiden kanssa. Pahimmillaan näiden kahden ulottuvuuden välissä tasapainoilu saattaa muistuttaa perin hankalaksi miellettyä ympyrän neliöimistä.

Neljänneksi Yhdysvaltain heikkenevä mielenkiinto Eurooppaan ja kyky kantaa Euroopasta vastuuta korostavat nekin ulkopolitiikan tarvetta. On Suomen kannalta tärkeää, että Yhdysvallat säilyy myös pohjoiseurooppalaisena valtana. Tämä vaatii suhteiden vaalimista Washingtoniin.

Vahvojen hallitusten aika ohi?

Käynnissä oleva myllerrys vaatii Suomelta työtä niin doktriinin kuin ulkopolitiikan arjen tasolla. Pohtia sopii, mitä tämä tarkoittaa tammikuisten presidentinvaalien kannalta.

Kylmän sodan jälkeisellä kaudella tasavallan presidenttiä on aktiivisesti riisuttu poliittisesta vallasta. Osittain tämä selittyy kaipuulla selkeään parlamentarismiin, toisaalta Suomen EU-jäsenyydellä, jonka vuoksi suuri osa perinteisestä ulkopolitiikasta on siirtynyt sisäpolitiikan piiriin.

Presidentti ei kuitenkaan ole merkityksetön hahmo, etenkään ulkopolitiikassa. Lokakuussa sovitun perustuslakiuudistuksen jälkeenkin hallitusmuoto toteaa, että ”Suomen ulkopolitiikkaa johtaa tasavallan presidentti yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa”.

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Risto E. J. Penttilä on todennut, että nykyinen järjestelmä on vähintäänkin epäselvä. Tästä on vaikea olla eri mieltä. Järjestelmän epämääräisyys kuitenkin sallii määrätietoisen presidentin vahvistaa merkittävästi asemaansa ulkopoliittisessa päätöksenteossa.

Tähän voi olla myös tarvetta. Pitkittyneet ja vaikeat hallitusneuvottelut osoittivat viime keväänä, että pysyväksi luultu vakaan parlamentarismin ja vahvojen hallitusten aika saattaa pian olla Suomessa ohitse. Lisäksi edellä luetellut haasteet ovat sitä luokkaa, että niiden menestyksekäs ratkaiseminen vaatii jatkuvuutta ja paneutumista.
Ulkopolitiikan johtaminen voisi olla nimenomaan presidentin tehtävä: hän voisi paneutua asiaan sillä aikaa, kun hallitus juoksee muiden pakottavien maastopalojen perässä. Presidentin pitkä virkakausi luo myös itsessään jatkuvuutta. Taitava ja voimakastahtoinen presidentti kykenee varmasti tulevaisuudessa valjastamaan ulkoministeriön myös omaan käyttöönsä aiempaa tehokkaammin.Suomi ei kuitenkaan tarvitse uutta Kekkosta.

Vladimir Putinin käytännössä varma paluu Venäjän presidentiksi mahdollisesti jopa seuraavaksi kahdeksitoista vuodeksi kasvattaa presidentti-instituution merkitystä Suomelle: saattaa käydä niin, että sekä Suomen että Venäjän johtajat istuvat vallassa lähes vuoteen 2025 asti!

Suomi ei kuitenkaan tarvitse uutta Kekkosta. Autoritaarisen isähahmon sijaan tarvitaan enemminkin ketterä ulkopolitiikan pelintekijä ja libero: laajalla säteellä liikkuva globaali mestariverkostoituja, joka paikan saatuaan kykenee lataamaan pallon napakasti verkkoon.

Mahdollista presidentin paluuta ei pidäkään tulkita vastakkainasetteluna tai kilpailuna valtioneuvoston kanssa. Presidentti ei voi johtaa ulkopolitiikkaa yksin, vaan nimenomaan yhteistyössä muiden keskeisten toimijoiden kanssa, aidossa hallitusmuodon hengessä.

Tähän on myös tarvetta, sillä kaikki viisaus ei voi asua yhdessä päässä. Tarvitaan laajasti jaettu yhteinen ymmärrys maailman muutoksesta, Suomen tulevista haasteista ja parhaista keinoista vastata niihin. Tarvitaan kykyä ja halua toimeenpanna uutta ulkopolitiikkaa nopeasti muuttuvassa maailmassa.

Tämä vaatii avointa keskustelua. Tammikuiset presidentinvaalit ovat oiva mahdollisuus siihen. Olisi sääli, jos vaalit jäisivät vain eurosta ja EU:sta jankuttamiseksi. Suomella on lukuisia muitakin merkittäviä ulkopoliittisia haasteita, ja niistä on aika keskustella nyt.

Kirjoittaja on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa. 

 
Kommentoi artikkelia
 
Ulkopolitiikka 4/2011

Kuinka monta Eurooppaa?

Teija Tiilikainen

Miksi Iranilla ei saisi olla ydinasetta?

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Euroopan neljä tulevaisuutta

Joonas Pörsti/UP

Ulkopolitiikan paluu

Hiski Haukkala

Sari Essayah: Venäjä-yhteistyö on ykkönen

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Impivaaralaisuudesta aktiiviseen ihmisoikeuspolitiikkaan

Frank Johansson

Paavo Arhinmäki: Uusin aloittein kansainväliseen yhteistyöhön

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Eva Biaudet: Presidentti voi vähentää pelkoja

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Pekka Haavisto: Moninapaista arvokeskustelua

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Paavo Lipponen: Globalisaation ja uusien uhkien hallintaa

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Sauli Niinistö: EU on Suomen menestyksen raami

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Timo Soini: EU:n varaan ei pidä jättäytyä

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Paavo Väyrynen: Kohti ihmiskuntapolitiikkaa

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Puna-armeijan seikkailut Afganistanissa

Olli Ruohomäki

Siirtolaismyyttien murskaaja

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Totuus sotilasvallan ajasta

Mikael Wigell

Liittolainen helvetistä

Anna-Kaisa Hiltunen/UP

Aidattu Amerikka

Juha Mäkinen/UP

Välimeren euromaat ajelehtivat

Raine Tiessalo

Putinismin kaikuja Ranskassa

Anaïs Marin

Berlusconin karu perintö

Jouni Kantola

Espanja sai tarpeekseen

Teemu Sinkkonen

Kroatiasta seuraava EU-maa

Rinna Kullaa

Syyrialla on edessään pitkä kamppailu

Ari Kerkkänen

Ruuhkaa Libanonin näyttämöllä

Mikko Patokallio

Kaksi erilaista Syyriaa

Kaisa Honkala

Kazakstanin pääkaupunki on kangastus

Salla Nazarenko

Japanin politiikka odottaa uudistajaa

Juha Saunavaara

Kuningas David

Charly Salonius-Pasternak

Siirtolaisuus lääkitsee ikääntyvää Eurooppaa

Lauri Seppälä

Uusi pohjoinen vetää väkeä etelästä

Kaarina Järventaus

Hyperglobalisaatio on tullut tiensä päähän

Mimosa Lankinen

Demonikratian rujot kasvot

Niina Sarkonen

Sosialismia ja päähuiveja

Kaisa Honkala

Eurooppa vei puolueettomuuden

Jaakko Blomberg

Menestyksellistä harvainvaltaa

Kari Kahiluoto

Kenialainen katse ihmisoikeuksiin

Ulla Anttila

Karhun kainalossa

Joonas Pörsti/UP

Ihmisoikeuksien inflaatio

Juha Mäkinen/UP

Kristallipallossa näkyy globaalipolitiikan vuosi 2012

Joonas Pörsti/UP

Mistä Eilen puhuttiin?

UP-lehden toimitus

 
 
 
Saako viagraa ilman reseptiä Cialis 5mg hinta