Kylmän sodan kuumat keitokset

John Lewis Gaddis: The Cold War. Allen Lane 2005, 333 s.

Juhana Aunesluoma

John Lewis Gaddisin tuore kylmän sodan kokonaisesitys on otettu vastaan nihkeästi, jopa tyrmäävän kritiikin saattelemana. Gaddis on jo parin vuosikymmenen ajan kuulunut kylmän sodan tutkijoiden ehdot­tomaan kärkikaartiin, minne hän nousi oivaltavilla syn­teeseillään kylmän sodan alkuvaiheista ja amerikkalaisen turvallisuuspolitiikan pitkistä kehityskaarista.

Myrsky alkoi hänen 1990-luvulla tekemästään täys­käännöksestä, jota Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaan kriit­tisesti suhtautuvat piirit eivät ole antaneet anteeksi. Uusi tulkinta tiivistyi vuonna 1997 julkaistussa We Now Know -teoksessa. Sen mukaan kylmässä sodassa oli perimmiltään kyse varsin yksinkertaisesta asiasta, hyvän ja pahan välises­tä kamppailusta, joka kuitenkin sai kiemuraisia ja hämää­viä muotoja. Viime vuodet Gaddis onkin keskittynyt näiden syheröiden setvimiseen.

The Cold War on paraatiesimerkki Gaddisin vah­vuuksista. Kriittinen vastaanotto ei tee oikeutta teokselle lukukokemuksena. Kirja on tiivis, helppolukuinen ja sen argumentit taitavasti rakennettuja. Kirjallisuusluettelo on oivallinen valikoima parasta, mitä aiheesta on viime aikoina kirjoitettu. Gaddisin kovimmat kriitikot loistavat tietenkin poissaolollaan, mutta Suomessakin paljon luettu Eric Hobs­bawm, ”yksi viimeisistä suurista marxilaisista historioitsi­joista”, on päässyt Gaddisin käsittelyyn. Reaalisosialismin virheet ovat Gaddisille paljon syvemmällä kuin humaanin ideaalin taitamattomassa soveltamisessa ja taloudellisen kilpailukyvyn puutteessa.

Gaddis keskittyy suuriin linjoihin. Mielenkiintoisimmil­laan hän on jatkaessaan We Now Know -teoksessa aloitta­miaan pohdintoja kylmän sodan kansainvälisten suhteiden perusluonteesta ja erityisesti niiden epäsymmetrisyyksistä. Heikkous saattoi kylmässä sodassa olla melkoinen voima, minkä johtajat Moskovassa ja Washingtonissa saivat ki­peästi kokea Saksasta Kuubaan ja Koreasta Vietnamiin. Haavoittuvuuttaan korostaneet liittolaiset ajoivat Yhdys­vallat ja Neuvostoliiton toimiin, joihin ne eivät muuten olisi ryhtyneet ja jotka lopulta kaatoivat jälkimmäisen.

Kiistanalaisempi tulkinta liittyy pohdintoihin arvojen ja moraalin paikasta kansainvälisissä suhteissa ja erityisesti Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa. Gaddisin silmissä Yhdysval­lat lähti kylmään sotaan viattomana, mutta oppi pian vas­tustajiltaan likaisen pelin. Vietnam ja Watergate-skandaali merkitsivät käännekohtaa, josta selvittyään Yhdysvallat oppi reseptin, jonka avulla vastustaja kaadetaan. Ydinkysy­mys oli sisä- ja ulkopolitiikan arvojen yhteensovittaminen, ihmisoikeuksien edistäminen koti- ja ulkomailla sekä siinä pysyminen, mitä oli julkisesti puhuttu. Yhdysvaltojen perus­tuslaki oli kylmän sodan todellinen voittaja.

Tutkimuksen popularisoijana Gaddis noudattaa joh­donmukaista periaatetta: jos pitää valita, valitse yksin­kertaisempi selitys. Ja jos se herättää vastalauseita, yksin­kertaista lisää. Menetelmällä syntyvä paketti on helposti sulavaa tavaraa, mutta huolellisempi pureskelu tuo esiin epämiellyttäviä sivumakuja. Suurta herkkua? Jätetään makuasiaksi.