Suomesta puuttuu keskustelukulttuuri

Erkki Pennanen

UP-lehti 50 vuotta: Erkki Pennanen valitteli ulkopoliittisen keskustelun puutetta vuonna 1986. Alla teksti, joka julkaistiin UP-lehden numerossa 2/1986.

Vieläkö joku muistaa, miten Mauno Koivisto toivoi presidenttikautensa alussa meidänkin maahamme ”sivistynyttä” ulkopoliittista keskustelua. Ylimenokauden uudessa ilmapiirissä sanomalehtien palstoilla virisikin keskustelua, johon osallistui niin professoreita kuin toimittajia. Nyt tuntuu, että siitä on jo kauan.

Ennustajaeukot ovat vaienneet, toimittajien hetkellisesti herännyt innostus on lopahtanut. Ulkopoliittista keskustelua ei lehtien palstoilla liiemmin käydä. Ollaan palaamassa entiseen passiivisuuteen.

Joistakin merkeistä päätellen se ei ainakaan presidenttiä tunnu surettavan. Keskustelun taso ei ilmeisesti vastannut sivistyneen keskustelun vaatimuksia. On myönnettävä, että se haki väliin sensaatiomaisia muotoja: iltapäivälehtien otsikoihin räväyteltiin asioita, joita siihen asti pimennossa pidetty suuri yleisö monet toimittajat mukaan lukien ei ollut tullut ajatelleeksikaan.

Uuden parlamentaarisen puolustuskomitean torjumisessakin taisi yksi taustaperustelu olla halu välttää ”arkaluontoisten” kysymysten nostamista ”tarpeettomasti” pöydälle. Vanha hyväksi havaittu tapa on pitää suuri yleisö niistä tietämättömänä ja hoitaa asiat kaikessa hiljaisuudessa parhain päin. Pelkkä ajatus ruotsalaistyyppisestä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta olisi kauhistus.

Turha on silti sysätä syytä ulkopoliittisen keskustelun lopahtamisesta tasavallan presidentin niskoille. Lehdistö ei toki tarvitse presidentin lupaa keskustelun käymiseen, jos vain omaa valmiutta riittää. Tietty yhteys presidentin ja lehdistön matalan profiilin välillä kuitenkin käytännössä syntyy. Kun presidentti ei sano puheissaan eikä muissa julkisissa yhteyksissä yleensä mitään uutismielessä kiinnostavaa, urautuneet toimittajat eivät myöskään saa valmiita keskustelunaiheita.

Joku voi tietenkin ihmetellä, mistä sitten pitäisi välttämättä keskustella. Ulkopolitiikkammehan on vaikeata, se nauttii kansan liki yksimielistä tukea ja meillä on hyvät suhteet kaikkiin maihin.

Voisi kuvitella kysymyksen olevan suomettumisesta, ellei sama asenne tulisi näkyviin suhtautumisessa kaikkeen muuhunkin periaatteelliseen tai älylliseen keskusteluun: miksi keskustella, kun ei ole mitään keskusteltavaa. Meiltä puuttuu keskustelukulttuuri.

Myös Ruotsissa ja Norjassa ulkopolitiikka on vakaata ja nauttii kansan liki yksimielistä tukea. Silti lehdistössä käydään liki päivittäistä keskustelua ulko- ja turvallisuuspolitiikan ajankohtaisista tai pitkän aikavälin haasteista. Aiheita kyllä riittää.

Onhan meilläkin yritetty viime aikoina keskustella pakolaispolitiikasta ja onnistuttu jopa pysäyttämään Outokummun kuparikaivoshanke Chilessä. Ulkopoliittiset näkökulmat ovat kuitenkin olleet keskustelussa toissijaisia, vaikka tilaisuus olisi erinomainen monentasoiseen ulkopoliittiseen keskusteluun.

Ulkopoliittisen keskustelumme kaksi gurua ovat Max Jakobson ja Jan-Magnus Jansson. Heitä ilman meillä ei suoriuduta ainoastakaan julkisesta keskustelusta. Mutta asia voidaan ilmaista toisinkin päin: heidän viisaiden arviointiensa jälkeen melkein mikä asia tahansa on meillä loppuun käsitelty.

Valaisevia esimerkkejä uutiskynnyksen ylittäneistä ulkopoliittisista keskustelunaiheista ovat vuoden takainen ”Turun romantikkojen” puolueettomuustutkimus sekä Matti Ruokolan taannoinen puheenvuoro Tähtien sodan, Länsi-Saksan ja YYA-sopimuksen kytkennöistä. Molempien käsittely lehdistössä osoittaa, mitä ulkopoliittinen keskustelu meillä on ja mitä se ei ole.

Molemmissa tapauksissa julkinen reaktio oli kova. Aikomustakaan ei ollut ryhtyä keskustelemaan, vaan kynän sijasta lehdistössä tartuttiin suoraan lekaan. Pääkirjoituspalstoja myöten arviot olivat joko tuohtuneita tai pilkallisia tyyliin: mokomasta ei aihetta enempään. Keskustelu oli sillä hoidettu.

Ei puhettakaan, että olisi vaivauduttu ottamaan selvää, mitä tarkasti ottaen oli sanottu, millä tavalla johtopäätöksiin oli tultu ja mihin niiden mahdolliset virheellisyydet perustuivat. Ei yritettykään käyttää väitteitä lähtökohtana laajempaan keskusteluun tai uusien näkökulmien esittämiseen.

”Turun romantikot” jatkavat ulkopoliittista keskustelua omassa yksinäisyydessään Finsk Tidskriftin palstoilla; sitä jaksetaan seurata korkeintaan muissa pohjoismaissa. Toisella suunnalla ulkopoliittista keskustelua käydään Tiedonantaja-lehdessä. Tarkoitusperät ovat salailemattoman poliittisia, mutta lehti ainakin yrittää keskustella. Kaiku vain jää tulematta.

Vielä kiinnostavampi – vai pitäisikö sanoa masentavampi – ilmiö suomalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa on nimimerkki Juri Komissarov, neuvostoliittolainen diplomaatti! Liekö taustan tunnetuksi tuleminen syynä siihen, että Komissarov on muuttunut aikaisempaa hienovaraisemmaksi. Harvoin hänen näkemyksensä antavat enää ainesta suoranaiseen polemiikkiin. Pikemminkin hänestä ollaan tekemässä auktoriteettia.

Joku sanoi kerran ulkopoliittisen keskustelumme nykytilasta mielestäni sattuvasti, että ulkopolitiikassa on ollut helpompi siirtyä Kekkosen ajasta Koiviston aikaan kuin ulkopoliittisessa keskustelussa Jakobsonin-Janssonin ajasta uusien keskustelijoiden aikaan.

Lue UP-lehden numerosta 3/2011, mitä Erkki Pennanen ajattelee vuoden 1986 tekstistään nyt.