Kirjatutka: Ideologista sodankäyntiä amerikkalaisittain

Jonah Goldberg: Liberal Fascism.The Secret History of the American Left, From Mussolini to the Politics of Meaning. Doubleday 2008, 496 s.

Matti Sadeniemi

Oletko liberaali vai konservatiivi? Yhdysvalloissa myös monet poliittisesti passiiviset ihmiset antavat vastauksen suoralta kädeltä. Liberaalius, konservatiivisuus ja maltillisuus ovat monelle tärkeitä identiteetin osia, joiden kautta määräytyy myös kanta kuolemantuomioon, aborttiin, ilmastonmuutokseen, homoliittoihin ja aseenkantoon.

Jonah Goldbergin Liberal Fascism -kirjan kiipeäminen Yhdysvaltain kirjamyyntilistojen kärkisijoille selittyy joukkuehengellä, jota myös internetin liberaali ja konservatiivinen blogosfääri ruokkivat. Ilman niitä provosoivan poliittisen kiistakirjoituksen suosiota olisi vaikea ymmärtää.

Goldberg on säännöllinen vieras television keskusteluohjelmissa ja kirjoittaa artikkeleita yhteen konservatiivisen liikkeen lippulaivoista, National Review -lehteen. Nyt konservatiivinen liike ja Goldberg potevat Irakin sodan ja Bushin hallinnon holtittoman rahankäytön aiheuttamaa krapulaa. Presidenttiä pitkään kritiikittömästi puolustaneet julkaisut ja älyköt ottavat kilvan etäisyyttä, ja samalla ”aidon” konservatismin etsintä on käynnistynyt. Bushin hallinnon vika, tämän tulkinnan mukaan, oli sen poikkeaminen konservatiivien periaatteista.

Kirjassaan Goldberg toisaalta valittaa liberaalien haukkuvan konservatiiveja herkästi fasisteiksi, toisaalta kääntää herjan takaisin ja yrittää osoittaa edistyksellisten ja liberaalien olevan aatteellisesti lähempänä fasismia. Totta onkin, etteivät kansallissosialismi ja italialainen fasismi ole sukua klassiselle burkelaiselle konservatismille. Konservatiivien haukkuminen natseiksi on älyllisesti samalla tasolla kuin liberaalien haukkuminen kommunisteiksi. Haukkumasanojen sodassa konservatiivit ovat kuitenkin jäämässä alakynteen, ja tämän tilanteen Goldberg haluaa korjata.

Fasismi-sanan käyttö kirjan otsikossa on provosointia, mutta otsikon takaa löytyy myös laajempi argumentti. Goldberg haluaa määrittää oikean konservatismin yksilönvapauden puolustamiseksi ja leimata kaikki kollektivistiset ideologiat ja aatteet vasemmistolaisiksi. Tässä kontekstissa liberalismi amerikkalaisittain on sukua fasismille, koska molemmat kannattavat poliittisten instituutioiden kautta rakentuvaa yhteisöllisyyttä.

Kirjoittaja palauttaa mieliin, että monet edistykselliset ihailivat 1920- ja 1930-luvuilla italialaista fasismia ja näkivät sen takana haaveen luokan tai kansakunnan syvästä yhteyden kokemuksesta. Argumentti muistuttaa Karl Popperin ajatusta sivilisaation taakasta, jonka alta monet haluavat paeta takaisin heimoyhteiskuntaan, sulautua osaksi kollektiivia. Goldberg sivuuttaa sen epämiellyttävän tosiasian, ettei konservatismikaan ole vapaa kollektivistisista piirteistä.

Goldberg toistaa, ettei suinkaan kutsu nykyajan liberaaleja natseiksi mutta listaa sen jälkeen samankaltaisuuksia natsien ideologian ja liberaaleihin liitettyjen aatteiden välillä. Natsit olivat myös terveysfriikkejä, jotka halusivat valtiovallan edistävän terveellisiä elämäntapoja. Dachaun keskitysleirillä tuotettiin luomuhunajaa ja Hitler oli kasvissyöjä. Natsismi oli yhteisölllinen ideologia ja siinä mielessä nimensä mukaisesti sosialistinen. Kytkös liberalismiin jää kuitenkin hataraksi.

Goldbergin mielenkiintoinen, vaikkakaan ei kovin omaperäinen, argumentti taantuu loppua kohden silkaksi nimittelyksi. Kirjoittaja ei kerro aiheestaan paljoakaan uutta, mutta tarjoaa hyvän ikkunan liberaalien ja konservatiivien väliseen polemiikkiin Yhdysvalloissa.