Turkin päästötavoite +84 prosenttia

Maailma palasina

Andrew Jones

Turkki allekirjoitti tänä vuonna viimein Kioton sopimuksen, jonka useimmat teollisuusmaat ratifioivat jo 1990-luvun lopussa. Sopimus asetti Turkille sitovat päästörajat. Samalla Turkista tuli Kööpenhaminan ilmastokokouksen osanottajamaa.

Turkin tavoite on rajoittaa vuoden 2020 päästöt vuoden 2005 tasolle. Kun huomioidaan Turkin pieni osuus globaaleista päästöistä (0,8 %) ja sen lyhyt päästöhistoria, puuttuvat päästövähennykset eivät näyttäisi olevan ongelma.

Tilanne näyttää aivan toiselta, jos vertailukohdaksi otetaan sen sijaan vuosi 1990, kuten monet muut maat ovat tehneet. Turkin vuodelle 2020 asettama tavoite merkitsisikin peräti 84 prosentin kasvua päästöihin. Leukaperät loksahtavat todella sijoiltaan, jos Turkin ja EU:n päästöpolitiikkaa verrataan keskenään. EU on sitoutunut vähentämään omia päästöjään 20–30 prosenttia samalla aikavälillä.

Monet EU-maat ovat tuottaneet kasvihuonekaasuja yli sadan vuoden ajan, joten niillä tulee olla päävastuu myös päästövähennyksistä.

Tässä kohtaa piilee ilmastoneuvotteluiden keskeinen heikkous. Kehittyneet maat haluavat myös kehitysmailta sitovia päästötavoitteita, kun taas jälkimmäiset korostavat oikeutta kehittyä ilman epäreiluja rajoitteita. Tämä este on purettava ennen kuin sopimukseen voidaan päästä.

Turkki ei liittynyt Kiotoon, koska se halusi kehittyä ennen päästötavoitteisiin sitoutumista. Näin ollen se saattoi miltei kaksinkertaistaa päästömääränsä ilman sanktioita vuosien 1990 ja 2005 välillä. Turkin päästöjen kasvusta osa johtuu tosin EU:hun vietäviä tuotteita valmistavan teollisuuden lisääntymisestä.

Turkin tapaus kuvaa myös sitovien globaalien puitteiden tärkeyttä. Kioton sopimuksen ulkopuolella Turkilla ei ollut mitään ulkoisia kannusteita edes hillitä karkaavia päästöjään. Tässä valossa Kööpenhaminan neuvotteluiden epäonnistuminen olisi vielä vaikeampi sulattaa