Kirjatutka: Väliinputoaja vai oman tiensä kulkija?

Arto Luukkanen (toim.) Tuntematon Valko-Venäjä. Edita 2009, 459 s.

Ville Ropponen

Helsingistä Minskiin on sama matka kuin Rovaniemelle. Silti dosentti Arto Luukkasen toimittama Tuntematon Valko-Venäjä on ensimmäinen suomen­kielinen artikkelikokoelma salaperäises­tä slaavilaisesta maasta, jota pidetään Neuvostoliiton ulkomuseona.

Valko-Venäjä-seminaarin pohjalta opiskelijavoimin tehty teos on yksi kiin­nostavimmista artikkelikokoelmista vä­hään aikaan. Siitä saa tukevan otteen Valko-Venäjän historiasta ja politiikasta, taloudesta, uskonnoista, kielestä, kirjal­lisuudesta ja arkkitehtuurista. Sanni Kos­ki selvittää Tšernobylin onnettomuutta ja ekologisia ongelmia, Satu Koponen kulttuurielämää.

Valkovenäläiset ovat suomalaisia muistuttava pienviljelijä- ja partisaani­kansa, joka on elänyt vuosisatoja suur­valtojen sotien välissä ja vieraan vallan alla. Hajanainen historia on heikentänyt Valko-Venäjän kansallista identiteettiä. Geopoliittinen risteysalue on nykyään öljyn ja kaasun kauttakulkumaa sekä sotilasstrateginen käytävä.

Valko-Venäjä kärsi pahoin Stalinin vainoissa, toisessa maailmansodassa kuoli 2,3 miljoonaa ihmistä, neljäsosa valkovenäläisistä. Maasta tuli sodan jälkeen jonkinlainen menestystarina, jos­sa talous, teollisuus, tiede, koulutus ja elintaso kasvoivat kohisten. Valko-Venä­jällä neuvostoaikaa muistellaankin kai­holla, ja maan talous on useimmista Itä-Euroopan maista poiketen yhä pää­osin valtion käsissä.

Valko-Venäjän presidentiksi noussut Aljaksandr Lukašenka teki 1996 perus­tuslaillisen kaappauksen ja ryhtyi dik­taattoriksi. Sensuuri toimii, kansalaisjär­jestöjä ja ammattiliikettä painostetaan, toimittajia ja oppositioaktivisteja on vangittu ja murhattu.

Ulkoministerin diplomaattiavustaja Mikko Hautala kirjoittaa kiinnostavasti Valko-Venäjän ulkosuhteista. Lukašenkan kaudella EU on soveltanut Valko- Venäjään eristämisen ja pakotteiden po­litiikkaa ja samalla koettanut houkutella maata demokratian tielle. Pakotteista huolimatta EU:sta on tullut Valko-Venä­jän toiseksi suurin kauppakumppani.

Lukašenka luotsasi maan 1990-luvun lopussa itäintegraation. Valtioliitto Venä­jän kanssa ei vienyt Valko-Venäjän itse­näisyyttä, mutta takasi alehintaisen kaa­sun ja öljyn Venäjältä. Tämän avulla Valko-Venäjän talous nousi, ja Lukašenka pysyi suosittuna. 2000-luvulla Valko- Venäjän suhde Venäjään on säröillyt. Oman identiteetin omaksunut Valko- Venäjän eliitti ei halua alistua Putinin Venäjän vasalliksi. Venäjän nostettua 2007 kaasun hintaa roimasti on Valko- Venäjä hakenut korvaavaa energiaa Ve­nezuelasta. Valko-Venäjä pyrkii lämmit­tämään myös suhteita EU:hun. Moder­nisoituakseen maa tarvitsisi kipeästi in­vestointeja lännestä, mikä vaatisi poliittista kasvojenkohotusta.

Myönnytyksenä EU:lle Valko-Venäjä vapautti syksyllä 2008 poliittisia vanke­ja, salli riippumattomia sanomalehtiä ja vapautti opposition toimintaa. Nähtä­väksi jää kuinka paljon Lukašenkan hallinto on valmis demokratisoimaan maata, vai oliko komennon lievä höllen­nys vain julkisuustemppu.

Nopea poliittinen muutos maassa ei näytä kovin todennäköiseltä. Lukašenkan väärennettyä vaalit vuonna 2006 maan oppositio yritti vallankumo­usta. Miliisi taltutti 30 000 ihmisen mielenosoitukset Minskin keskustassa kovin ottein.

EU:n suhteissa Valko-Venäjään nou­sevat esiin samantyyppiset kysymykset kuin EU:n Turkki-suhteissa: kuinka pal­jon maalta on vaadittava todellista de­mokratisoitumista ja parannuksia ihmis­oikeuksissa, jotta suhteet EU:n kanssa pysyvät voimassa? Valko-Venäjä on hy­vin kaukana jäsenyysneuvotteluista, mutta maan vetäminen EU:n kylkeen olisi suotavaa.