Kirjatutka: Ottakaa vastuu

Sven Lindqvist: Tavoitteena kansanmurha, Like 2009, 175 s.

Ville Ropponen

Esseisti Sven Lindqvist aiheutti 1990-luvun alussa myräkän ruotsa­laisella kulttuurikentällä. Teoksessaan Tappakaa ne saatanat (1992, suom. 1996 Pequod) Lindqvist rinnastaa Eu­roopan suurvaltojen kolonialismin nat­sien holokaustiin. Lännen menneisyyden pimeyksien ruotimista Lindqvist on jat­kanut esimerkiksi teoksessa Nyt sinä kuolit (1999, suom. 2000 Pequod), joka käsittelee pommitusten historiaa.

Tuorein teos Tavoitteena kansan­murha ei jätä kylmäksi, vaikka siinä ei ehkä Lindqvistin tuntevalle ole kauheas­ti uutta. Kirjan 13 esseessä hän erittelee länsimaiden kaksinaismoralismia suh­teessa köyhiin maihin ja omiin vähem­mistöihinsä lähtökohtanaan YK:n vuon­na 1948 hyväksymä kansanmurhan kieltävä sopimus. Sopimuksessa mainittu tahallisuuden määritelmä on kirjan kes­keinen teema.

Kaikesta ei voi olla samaa mieltä, eikä pidäkään. Esseistin velvollisuus on herättää vastaväitteitä, älyllistä kirvelyä ja oivalluksia.

Lindqvist soveltaa tinkimätöntä mo­raalia ruotiessaan historiaa. Hän perään­kuuluttaa vastuuta konfliktien jokaiselta osapuolelta, niin hävinneiltä kuin voitta­jilta. Mitä länsimaailman kehityksen varjolla on tehty ja tehdään ympäri maa­ilmaa? Ehkä on syytä avata silmät, Lindqvist tuntuu sanovan.

Onko holokaustilla ja Britannian pakolaispolitiikalla jotain yhteistä? Käy­tettiinkö rodunjalostusta vain natsi-Sak­sassa? Lindqvist pohtii rasismin olemus­ta ja köyhyyden syitä. Hallitsevatko länsimaat yhä köyhiä maita luotonan­nolla ja korkojen perinnällä? Maksuhäi­riöisiä kehitysmaita kiristetään uuslibe­raaliin talouspolitiikkaan – avaamaan markkinansa, heikentämään työläisten oloja ja leikkaamaan yhteiskunnan pal­veluita. Viimeisten 20 vuoden aikana maailmassa jyrkästi kasvaneet tuloerot voivat toimia myös terrorismin kasvu­alustana.

Lindqvist kirjoittaa Yhdysvaltain en­simmäisestä sotaretkestä maailmanpolii­sin roolissa Filippiineille 1899 ja brittien yrityksistä murskata Kenian Mau Mau -liike 1950-luvulla. Molemmissa tapauk­sissa ”sota terrorismia vastaan” mitätöi oikeusvaltion periaatteet ja käyttöön otettiin Gestapon metodit. Filippiineillä kotimaisen lehdistön lietsomat amerik­kalaissotilaat teurastivat siviilejä, poltti­vat kaupunkeja, kiduttivat ja sulkivat tuhansia keskitysleireille. Entä nyt kun USA, Venäjä ja Kiina käyvät terrorismin vastaista sotaa Irakissa, Afganistanissa, Tšetšeniassa ja Sinkiangissa, eikö kansa­murhan vaara jälleen leiju ilmassa?

Lindqvist osoittaa, etteivät epäinhi­millisyys ja julmuus liity tiettyihin etni­siin ryhmiin, hallitsemistapoihin, talou­dellisiin järjestelmiin tai uskontoihin. Myös kapitalistiset, kristityt demokraat­tiset länsimaat voivat tehdä kansanmur­hia. Ylivoimaisten aseidensa avulla eu­rooppalaiset ovat jo vallanneet Pohjois-ja Etelä-Amerikan, Siperian, Australian ja Tyynenmeren saaret ja puhdistaneet ne etnisesti.

Esseessä ”Pommikoneunelma” Lind­qvist jatkaa Saksan kaupunkien toisen maailmansodan aikaisten terroripommi­tusten syyllisten pohdiskelua. Hän osoit­taa brittien kokeilleen siviilien pommi­tuksia siirtomaissa jo sotien välissä. Terroripommituksia ei ole koskaan tuo­mittu kansainvälisessä oikeudessa ja siksi ne yhä toistuvat sodissa ympäri maailmaa, Lindqvist esittää.

Hän toivoo kansainvälisen oikeuden vahvistumista. Holokaustin lisäksi mo­nen muun kansanmurhan on mahdollis­tanut, että syyllisten on ollut helppoa vältellä vastuuta. Kansanmurhia tehnei­den valtioiden tulisi tunnustaa velkansa uhreille. Mallina voisivat toimia Saksan juutalaisille maksamat korvaukset.