Kirjatutka: Kastittomien nousu

Eva-Maria Hardtmann: The Dalit Movementin India – Local Practices, Global Connections. Oxford University Press 2009, 304 s.

Tapio Tamminen

Intian kasti- ja luokkapyramidi on käännettävä oikein päin. Sorretun enemmistön on noustava valtaan. Vasta tuolloin Intia voi katsoa olevansa demo­kraattinen yhteiskunta.”

Näin unelmoi Bahujan Samaj Partyn (BSP), Ihmisten enemmistön puolueen perustaja Kanshi Ram yli kaksi vuosi­kymmentä sitten. Hänen laskelmiensa mukaan sorrettuun enemmistöön kuuluu 85 prosenttia Intian väestöstä. Kastitto­mia on noin 160 miljoonaa ja alakasti­siin lukeutuu lähes puolet intialaisista.

Jos Kanshi Ram eläisi tänään, hän myhäilisi epäilemättä tyytyväisenä. Hä­nen poliittinen perillisensä Mayawati on noussut nopeasti Intian politiikan uu­deksi kiintotähdeksi. Kastittomien ku­ningattareksi nimetty nainen murtautui lopullisesti liittovaltion poliittiseen eliit­tiin kaksi vuotta sitten, kun BSP-puolue sai murskavoiton Uttar Pradeshin osa­valtiovaaleissa.

Ruotsalainen antropologi Eva-Maria Hardtmann analysoi teoksessaan dalit-liikettä ja sen eri suuntauksia. Kastitto­mien liike on tuonut Intian ihmisoikeus­ongelmat entistä näkyvämmin kansain­välisille foorumeille viimeisten 10 vuo­den aikana. Tässä käännekohtana oli vuoden 2001 YK:n rasismin vastainen konferenssi Etelä-Afrikassa, jossa dalit-aktivistit vaativat kastisorron rinnasta­mista apartheidiin. Tämän vaatimuksen he ovat toistaneet myöhemmin sosiaali­foorumeissa eri puolilla maailmaa.

BSP-puolueen edustaman poliittisen suuntauksen ohella liikkeessä vaikuttaa kristillinen ja buddhalainen siipi. Mones­ti suuntausten väliset erot tuntuvat nä­ennäisiltä. Hardtmannin mielestä ne ovatkin vain vahvistaneet liikettä.

Dalit-liikkeen esikuvana on Intian ensimmäinen oikeusministeri B. R. Am­bedkar, joka vaikutti ratkaisevasti perus­tuslain sisältöön. Kastiton Ambedkar kääntyi elämänsä lopulla buddhalaisuu­teen. Hänen esimerkkiään seurasivat myöhemmin miljoonat kastittomat. Am­bedkarin buddhalaisuus oli vahvasti yhteiskunnallisesti painottunutta. Sen ydin ilmeni hyvin jo hänen kuuluisassa puheessaan ”Buddha vai Karl Marx”, jonka hän piti buddhalaisten maailman­konferenssissa Nepalissa vuonna 1956. Ambedkar valitsi molemmat, sillä hän pyrki yhdistämään buddhalaisuuden marxilaiseen aktiiviseen ihmiskäsityk­seen ja toiminnallisuuteen: filosofian tehtävänä ei ole maailman selittäminen, vaan sen muuttaminen.

Liikettä yhdistää myös kriittisyys Mahatma Gandhia kohtaan. Gandhi kamppaili koko ikänsä sen puolesta, että kastittomat saavuttaisivat tasaveroisen aseman hindukastien kanssa. Dalitien mielestä Gandhi erehtyi tässä pahemman kerran, sillä he haluavat nimenomaan irtautua hinduyhteisöstä. Siksi kastitto­mat ovat kääntyneet joko buddhalaisuu­teen tai kristinuskoon.

Hardtmann tekee mainion katsauk­sen liikkeen historiaan, sen eri suuntauk­siin ja nykyiseen nousuun. Hänen olisi kuitenkin suonut pohtivan hieman tar­kemmin sitä, miksi liike on vahvistunut viime vuosina erityisesti Pohjois-Intiassa. Kertooko BSP-puolueen menestystarina Uttar Pradeshissa vaalimenestystä sy­vemmästä kulttuurisesta murroksesta?

Christopher Jaffrelot on nimittänyt tätä kastittomien ja alakastisten hiljai­seksi vallankumoukseksi Pohjois-Intias­sa. Kastireformistiset liikkeet eivät ole saaneet pohjoisessa koskaan sellaista jalansijaa kuin etelässä jo vuosikymme­niä sitten. Luokka- ja kastierot ovatkin säilyneet pohjoisessa suurempina kuin etelässä. Osin tästä syystä yhteiskunnal­linen kehitys Pohjois-Intian osavaltioissa on jäänyt jatkuvasti jälkeen etelästä.

Kirjoittaja on kulttuuriantropologi.