Kirjatutka: Matka konfliktien sydämeen

Rory Stewart: The Prince of the Marshes – And Other Occupational Hazards of a Year in Iraq. Picador 2006, 320 s.

Lauri Tähtinen

Jo Afganistanin halki kulkiessaan Stewart kiinnitti huomiota

maasta toiseen siirtyvien ihmisoikeus-, talous-, hallinto-

ja demokratia-asiantuntijoiden määrään. Vaikka viitisenkymmentä

tuhansista ulkomaalaisista päättäjistä tuntisi

kohdemaansa kulttuuria ja historiaa, suurin osa heistä on

Stewartin mielestä pakostakin tietämättömiä. ”Heidän oma

hyödyttömyytensä hyödyttää heitä”, Stewart kirjoittaa.

Kansainvälisten järjestöjen asiantuntijat ehtivät nopeiden

siirtymien vuoksi alta pois ennen kuin syytökset rasismista,

väärinkäytöksistä ja sorrosta ehtivät saada heistä

otteen. Heidän työtään on vaikeampi arvioida, sekä hyvässä

että pahassa, kuin vanhan ajan siirtomaavirkamiesten, jotka

asettuivat työuransa ajaksi yhteen, kaukaiseen maahan.

Vaikka silloiset virkamiehet olivatkin rasisteja ja sortajia,

Stewartin mukaan he ainakin ymmärsivät kohdemaitaan.

Ensimmäisessä teoksessa asiantuntijaluokan kritiikki

pysyy alaviitteissä ja sivulauseissa, mutta Irakista kirjoittaessa

siitä muodostuvat jo Stewartin johtolauseet. Stewart

itse kokee ja kertoo, miten vaikeaa on avustaa, rakentaa ja

hallita ilman taustojen ymmärrystä ja riittävää kielitaitoa.

Hänen mielestään Irakin miehitystä pienempi ulkomaalaisten

joukkojen määrä on koitunut Afganistanin onneksi. Se

on mahdollistanut paikallishallinnon vallan kehittymisen.

Stewartin mukaan olennaista onkin keskittyä pienten asioiden

muuttamiseen. Niihin on mahdollista vaikuttaa siinä

missä suuret suunnitelmat sortuvat.

Stewartin demokratiaeksperttien ja muiden asiantuntijoiden

hämmästelyn taustalla on paikallisen tiedon ja kokemuksen

korostus. ”Miehitys ei ole tiedettä, vaan syvällinen

taide, jonka oppii vain kokemuksen kautta”, Stewart täsmentää.

Tiukka yhteiskuntatieteellinen teoretisointi törmää

usein paikalliseen todellisuuteen.

Stewart hakee näkyvää tukea historiasta. Afganistanissa

hän kulkee puoli vuosituhatta aiemmin eläneen mogulihallitsija

Baburin jalanjäljissä. Irakin hallintoa kehittäessään

Stewart lainaa Machiavellin Valtiollisia mietelmiä, joka on

kirjoitettu 1500-luvun alussa. Hallinnon vaihdon ongelmien

yleiset lainalaisuudet, jos sellaisia on olemassa, löytyvät

vain harkiten ja suuren oppineisuuden avulla. Historia

merkitsee, vaikka sen haluaisi itse unohtaa. Irakilaiset muistavat

Ison-Britannian edelliset Lähi-idän sodat. Häviäjät

eivät unohda.

Rory Stewart oli Afganistanin halki kävellessään parikymppinen

ja irakilaismaakuntia hallitessaan juuri täyttänyt

kolmekymmentä. Ehkä tästä syystä hänen tyylinsä on raikas.

Stewart ei sotke tuntojaan liiaksi tekstiinsä, vaan antaa

tilannekuvausten kantaa kertomustaan. Hänen kielensä on

vuoroin painokasta ja herkkää, aina säväyttävää.

Sotien ymmärtämisen tarve johtaa helposti äärimmäisyyksiin.

Konflikti selitetään joko ikiaikaisena paikallisena

selkkauksena tai pienenä palana aikakauttaan jäsentävässä

dominopelissä. Vierailu konfliktialueelle auttaa suuresti

– ymmärrys asettuu omalle paikalleen edellisten tulkintojen

välimaastoon. Stewartin ainutlaatuiset matkakertomukset

kuljettavat turvallisuushakuisemmankin tarkkailijan kaukaisten,

aikaamme muokkaavien tapahtumien sydämeen.